Elämäkerta

Antoisa elämä sydänsuruista huolimatta

KERTONUT AUDREY HYDE

Kun luon katseeni menneisiin yli 63 kokoajanpalvelusvuoteeni – joista 59 vuotta olen palvellut Jehovan todistajien maailmankeskuksessa – voin sanoa, että elämäni on ollut antoisaa. On totta, että oli musertavaa nähdä ensimmäisen mieheni menehtyvän syöpään ja toisen mieheni kärsivän hirvittävän Alzheimerin taudin kourissa. Haluaisin kuitenkin kertoa, miten olen näistä ikävistä kokemuksista huolimatta säilyttänyt iloni.

VIETIN lapsuuteni maatilalla, joka sijaitsi Haxtunin pikkukaupungin kupeessa Coloradon koillisosan preerioilla lähellä Nebraskan rajaa. Olin viides Orille ja Nina Mockin kuudesta lapsesta. Russell, Wayne, Clara ja Ardis syntyivät vuosina 1913–20, ja minä tulin maailmaan vuonna 1921. Curtis syntyi vuonna 1925.

Äidistä tuli raamatuntutkija (nimitys jota Jehovan todistajista silloin käytettiin) vuonna 1913. Aikanaan me muutkin perheenjäsenet seurasimme hänen esimerkkiään.

Tervehenkistä preeriaelämää

Isäni oli erittäin edistysmielinen. Kaikissa maatilamme rakennuksissa oli sähkövalot, mikä oli perin harvinaista tuohon aikaan. Ruokapöydässämme oli tavallisia maataloustuotteita omalta tilaltamme: kananmunia, maitoa, kermaa ja voita. Kynnimme hevosilla ja kasvatimme mansikoita, perunoita, vehnää ja maissia.

Isän mielestä meidän lasten piti oppia tekemään työtä. Jo ennen kuin aloitin koulunkäynnin, minut perehdytettiin peltotöihin.  Muistan helteiset kesäpäivät, jolloin kuokin rikkaruohoja pitkistä puutarhapenkeistämme. Mietiskelin, pääsisinkö ikinä penkin päähän saakka. Olin hiestä märkä, ja mehiläiset pistivät minua. Joskus säälin itseäni, koska toisten lasten ei tarvinnut rehkiä meidän laillamme. Nyt muistellessani lapsuusaikaani olen kuitenkin todella kiitollinen siitä, että meidät opetettiin tekemään työtä.

Meillä kaikilla oli omat tehtävämme. Ardis osasi lypsää lehmät paremmin kuin minä, joten minulle lankesi pilttuiden siivoaminen ja lannan luominen. Mutta jäi meille aikaa leikkimiseen ja pelaamiseenkin. Ardis ja minä kuuluimme paikalliseen softball-joukkueeseen. Minä syötin tai olin kolmospesällä, ja Ardis vartioi ykköspesää.

Preerian ylitse kaartuva kirkas yötaivas oli lumoavan kaunis. Tuhannet tähdet toivat mieleeni Luojamme, Jehova Jumalan. Jo lapsena minulla oli tapana muistella psalmin 147:4 sanoja: ”Hän [Jehova] laskee tähtien luvun, hän kutsuu niitä kaikkia nimeltä.” Näinä kuulaina iltoina Judge-koiramme työnsi monesti päänsä syliini ja piti minulle seuraa. Iltapäivisin istuskelin useasti verannalla ihailemassa kypsymistään odottavia vehnäpeltoja, jotka tuuli sai aaltoilemaan hopeanhohtoisina auringonvalossa.

Äidin erinomainen esimerkki

Äitini oli hyvin uskollinen ja uhrautuva vaimo. Isä oli aina isäntä talossaan, ja äiti opetti meidät kunnioittamaan häntä. Vuonna 1939 isästäkin tuli Jehovan todistaja. Tiesimme, että isä rakasti meitä, vaikka hän panikin meidät puurtamaan eikä hemmotellut meitä. Talvella hän usein valjasti hevoset ja vei meidät rekiajelulle. Miten upeita kimmeltävät hanget olivatkaan!

Äiti oli kuitenkin se, joka istutti meihin rakkauden Jumalaan ja kunnioituksen Raamattua kohtaan. Saimme tietää, että Jumalan nimi on Jehova ja hän on elämän Lähde (Psalmit 36:9; 83:18). Kuulimme myös, että Jumala on antanut meille suuntaviivoja, jotka eivät suinkaan riistä iloamme vaan hyödyttävät meitä (Jesaja 48:17). Äiti muistutti meitä aina erikoistehtävästämme. Opimme, että Jeesus sanoi seuraajilleen: ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen tullaan saarnaamaan koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansakunnille, ja sitten tulee loppu.” (Matteus 24:14.)

Jos äiti ei ollut kotona, kun pikkutyttönä tulin koulusta kotiin, lähdin heti etsimään häntä. Kerran kun olin noin kuusi- tai seitsenvuotias, löysin äidin tallista. Sitten alkoi  sataa kaatamalla. Kysyin häneltä heinäparvella istuskellessamme, aikoiko Jumala nyt tuottaa toisen vedenpaisumuksen. Äiti vakuutti, että Jumala oli luvannut, ettei hän enää koskaan tuhoaisi maata vedenpaisumuksella. Muistan myös pinkaisseeni monta kertaa maakellariin, koska pyörremyrskyjä esiintyi tämän tästä.

Jo ennen syntymääni äiti oli osallistunut saarnaamistyöhön. Meillä kotona kokoontui ryhmä, jonka kaikilla jäsenillä oli toivo elää Kristuksen kanssa taivaassa. Vaikka saarnaaminen talosta taloon oli äidin mielestä vaikeaa, rakkaus Jumalaan auttoi häntä voittamaan pelkonsa. Hän pysyi uskollisena aina siihen saakka, kun hän veti viimeisen henkäyksensä 24. marraskuuta 1969. Hän oli kuollessaan 84-vuotias. ”Äiti, sinä menet taivaaseen ja pääset tuttujesi luo”, kuiskasin hänen korvaansa. Olin hyvin onnellinen, että saatoin tuolla hetkellä olla äidin vierellä ja ilmaista hänelle uskovani tuohon toivoon. Hän sanoi hiljaa: ”Sinä olet niin hyvä minulle.”

Aloimme saarnata

Vuonna 1939 veljestäni Russellista tuli tienraivaaja eli Jehovan todistajien kokoaikainen evankelista. Hän palveli Oklahomassa ja Nebraskassa vuoteen 1944 saakka, jolloin hänet kutsuttiin Jehovan todistajien maailmankeskukseen (eli Beteliin) Brooklyniin New Yorkiin. Minä aloitin tienraivauksen 20. syyskuuta 1941 ja palvelin eri puolilla Coloradoa, Kansasia ja Nebraskaa. Nuo tienraivausvuodet olivat onnellista aikaa, koska saatoin auttaa toisia hankkimaan tietoa Jehovasta ja lisäksi opin itse luottamaan häneen.

Russellin aloitellessa tienraivauspalvelustaan Wayne opiskeli yliopistossa itärannikolla oltuaan ensin vähän aikaa ansiotyössä. Myöhemmin hänetkin kutsuttiin Beteliin. Hän palveli joitakin vuosia Valtakunnanmaatilalla New Yorkin osavaltiossa lähellä Ithacaa. Siellä kasvatettiin ruokaa maatilan pienelle perheelle sekä noin 200:lle Brooklynin Betelin työntekijälle. Wayne hyödynsi taitojaan ja kokemustaan Jehovan palveluksessa, kunnes hän kuoli vuonna 1988.

Sisareni Ardis meni naimisiin James Kernin kanssa, ja he saivat viisi lasta. Ardis kuoli vuonna 1997. Toinen sisareni, Clara, on pysynyt uskollisena Jehovalle aina tähän päivään asti, ja lomailen edelleen hänen luonaan Coloradossa. Nuorin veljemme Curtis tuli Brooklynin Beteliin 40-luvun loppupuolella. Hän kuljetti kuorma-autolla monenmoisia tarvikkeita ja tuotteita Valtakunnanmaatilalle ja sieltä pois. Hän kuoli vanhanapoikana vuonna 1971.

Halusin palvella Betelissä

Molemmat isoveljeni olivat jo menneet Beteliin, ja minäkin halusin palvella siellä. Varmasti heidän hyvä esimerkkinsä vaikutti siihen, että minutkin aikanaan kutsuttiin sinne. Äidin kertomukset Jumalan  järjestön historiasta ja viimeisiä päiviä koskevien Raamatun ennustusten täyttyminen silmieni edessä kehittivät haluani palvella Betelissä. Lupasin Jehovalle rukouksessa, että jos vain pääsisin Beteliin, en koskaan lähtisi sieltä, ellei minun olisi pakko huolehtia joistakin kristillisistä velvollisuuksista.

Saavuin Beteliin 20. kesäkuuta 1945, ja minut määrättiin siivoustyöhön. Siivousalueeseeni kuului 13 huonetta ja 26 vuodetta, jotka piti sijata päivittäin, ja lisäksi minun piti siivota käytävät ja portaat sekä pestä ikkunat. Se oli raskasta työtä. Joka päivä töissä ollessani muistutin itseäni siitä, että vaikka olin väsynyt, sain kuitenkin olla Betelissä, Jumalan huoneessa.

Naimisiin Nathan Knorrin kanssa

1920-luvulta lähtien niiden beteliläisten, jotka halusivat mennä naimisiin, oli pitänyt lähteä Betelistä ja edistää Valtakunnan etuja jossain muualla. Mutta 1950-luvun alussa muutamat pitkään Betelissä palvelleet saivat naimisiin menonsa jälkeen jäädä sinne. Niinpä kun Nathan H. Knorr, joka johti tuolloin maailmanlaajuista Valtakunnan työtä, osoitti kiinnostusta minua kohtaan, ajattelin, että hänen ei ainakaan tarvitsisi lähteä Betelistä!

Nathanilla oli paljon vastuuta, kun hän valvoi Jehovan todistajien maailmanlaajuista toimintaa. Hän olikin hyvin rehellinen minua kohtaan ja esitti lukuisia syitä, joiden vuoksi minun pitäisi harkita huolellisesti ennen kuin suostuisin hänen kosintaansa. Koska hän noihin aikoihin matkusteli paljon Jehovan todistajien haaratoimistoissa ympäri maailman ja oli usein poissa viikkokausia kerrallaan, hän selitti, että joutuisimme olemaan erossa toisistamme pitkiä aikoja.

Nuorena tyttönä unelmoin keväthäistä ja kuherruskuukaudesta Tyynenmeren Havaijisaarilla. Kuinka ollakaan, menimme naimisiin talvella, 31. tammikuuta 1953, ja kuherruskuukautta vietimme samaisen lauantai-iltapäivän ja sunnuntain New Jerseyssä. Maanantaina olimme taas töissä. Viikkoa myöhemmin lähdimme kuitenkin viikon häämatkalle.

Ahkera elämäntoveri

Nathan oli 18-vuotias, kun hän tuli Beteliin vuonna 1923. Hän sai arvokasta valmennusta kokeneilta veljiltä, esimerkiksi Joseph F. Rutherfordilta, joka johti todistajien työtä, ja Robert J. Martinilta, joka valvoi painotoimintaa. Kun veli Martin kuoli syyskuussa 1932, Nathanista tuli painonvalvoja. Seuraavana vuonna veli Rutherford otti Nathanin mukaansa Eurooppaan, kun hän lähti vierailemaan Jehovan todistajien haaratoimistoissa. Tammikuussa 1942, kun veli Rutherford kuoli, Nathanin vastuulle  annettiin Jehovan todistajien maailmanlaajuisen työn valvonta.

Nathan oli hyvin edistyksellinen, ja hän teki aina suunnitelmia tulevan kasvun varalta. Joidenkuiden mielestä se ei ollut sopivaa, koska tämän asiainjärjestelmän lopun ajateltiin olevan hyvin lähellä. Eräs veli, joka näki Nathanin suunnitelmat, kysyikin häneltä: ”Mitä tämä tarkoittaa, veli Knorr? Eikö sinulla ole lainkaan uskoa?” Hän vastasi: ”Kyllä minulla uskoa on, mutta jos loppu ei tulekaan niin pian kuin otaksumme, me olemme valmiit.”

Erityisen lähellä Nathanin sydäntä oli lähetyskoulun perustamisidea. Niinpä 1. helmikuuta 1943 lähetystyöntekijöille tarkoitettu koulu aloittikin toimintansa suurella maatilalla, missä veljeni Wayne tuolloin palveli. Koulussa tutkittiin tiiviisti Raamattua noin viiden kuukauden ajan, mutta Nathan piti huolta siitä, että oppilaat saivat myös virkistystä. Ensimmäisten kurssien aikana hän oli mukana pallopeleissä, mutta myöhemmin hän ei enää pelannut, koska pelkäsi, että hän loukkaantuu eikä voi osallistua kesän piirikonventteihin. Hän päätti sen sijaan toimia erotuomarina. Oppilaita huvitti, kun hän sumeilematta muutti sääntöjä pelissä mukana olevien ulkomaalaisten hyväksi.

Matkat Nathanin kanssa

Sittemmin minä lähdin Nathanin mukaan ulkomaanmatkoille. Minusta oli mukava kuunnella haaratoimistoissa työskentelevien vapaaehtoisten ja lähetystyöntekijöiden kokemuksia. Näin omin silmin heidän rakkautensa ja antaumuksensa ja sain tutustua heidän päiväohjelmaansa ja heidän määrämaidensa oloihin. Vuosien varrella olen saanut paljon kiitoskirjeitä vierailujemme johdosta.

Noita matkoja muistellessani mieleeni tulee monia kokemuksia. Esimerkiksi kun kävimme Puolassa, kaksi sisarta kuiskaili keskenään minun seurassani. Kysyin heiltä: ”Miksi te kuiskaatte?” He pyysivät anteeksi ja selittivät, että he olivat tottuneet puhumaan kuiskaamalla silloin kun Jehovan todistajien työ oli kielletty Puolassa ja heidän asuntojaan salakuunneltiin.

Sisar Adach oli yksi niistä monista, jotka olivat palvelleet kiellon alaisuudessa Puolassa. Hänellä oli kiharat hiukset ja otsatukka. Kerran hän nosti otsatukkaansa ja näytti minulle syvän arven, joka oli jäänyt erään vainoojan iskusta. Olin järkyttynyt nähdessäni omin silmin sen julman kohtelun jäljet, jota veljemme ja sisaremme olivat joutuneet kestämään.

Betelin jälkeen Havaiji on mielipaikkani. Muistan konventin, joka pidettiin Hilon kaupungissa vuonna 1957. Se oli suuri tapaus, ja läsnäolijamäärä ylitti paikallisten todistajien yhteismäärän. Pormestari jopa toivotti meidät virallisesti tervetulleiksi antamalla Nathanille symbolisen kaupungin avaimen. Monet tulivat tervehtimään meitä ja pujottivat meille leit kaulaan.

Toinen sykähdyttävä konventti järjestettiin vuonna 1955 Hitlerin entisellä paraatikentällä Nürnbergissä Saksassa. Hitlerhän oli vannonut hävittävänsä Jehovan kansan tyystin Saksasta, mutta nyt tämä stadion oli täynnä Jehovan todistajia! En pystynyt pidättämään kyyneleitäni. Lava oli valtavan suuri, ja sen taustalla kohosi 144 jättiläismäistä pylvästä. Lavalta saatoin nähdä suunnattoman, yli 107000 hengen yleisön. Viimeinen rivi häämötti niin kaukana, että hädin tuskin näin sinne saakka.

 Saatoimme aistia saksalaisveljiemme nuhteettomuuden ja sen voiman, jota he olivat saaneet Jehovalta, kun natsihallitus vainosi heitä. Tämä vahvisti meidän päättäväisyyttämme pysyä uskollisena ja säilyttää nuhteettomuutemme Jehovan edessä. Nathan piti loppupuheen ja vilkutti sen jälkeen kuulijoille hyvästiksi. He vastasivat heti huiskuttamalla nenäliinojaan. Näkymä oli kuin viehättävä kukkaketo.

Unohtumaton oli myös Portugalin-matkamme joulukuussa 1974. Olimme läsnä ensimmäisessä kokouksessa, jonka todistajat järjestivät Lissabonissa todistustyömme laillistamisen jälkeen. Työ oli ollut kielletty 50 vuotta. Vaikka maassa oli tuolloin vain 14000 Valtakunnan julistajaa, kahdessa kokouksessa oli läsnä yli 46000 henkeä. Kyyneleet tulvahtivat silmiini, kun veljet sanoivat: ”Enää meidän ei tarvitse piileskellä. Olemme vapaita.”

Noista yhteisistä matkustusajoistamme lähtien aina tähän päivään saakka olen nauttinut vapaamuotoisesta todistamisesta – lentokoneissa, ravintoloissa – sekä katutyöstä. Minulla on aina mukanani kirjallisuutta, joten olen valmis antamaan todistusta. Kun erään kerran odottelimme myöhässä olevaa lentokonetta, muuan nainen kysyi minulta, missä olin töissä. Siitä virisi keskustelu hänen ja muiden kuuloetäisyydellä olevien kanssa. Betel-palvelus ja saarnaamistoiminta ovat pitäneet minut reippaana ja iloisena.

Sairaus ja rohkaisevat jäähyväissanat

Nathan sairastui syöpään vuonna 1976, ja hoidin häntä yhdessä toisten Betel-perheen jäsenten kanssa. Vaikka hän oli huonokuntoinen, kutsuimme kylään eri maiden haaratoimistoissa palvelevia ystäviä, jotka olivat koulutettavina Brooklynissa. Muistan Don ja Earlene Steelen, Lloyd ja Melba Barryn, Douglas ja Mary Guestin, Martin ja Gertrud Pötzingerin, Pryce Hughesin sekä monien muiden vierailut. Usein he kertoivat meille kokemuksia omasta maastaan. Minusta erityisen vaikuttavia olivat kokemukset, jotka liittyivät veljiemme järkähtämättömyyteen kiellon alaisuudessa.

Kun Nathan tunsi kuolemansa lähestyvän, hän antoi minulle hyviä neuvoja, jotka auttaisivat minua selviytymään leskeksi jäätyäni. Hän sanoi: ”Meillä on ollut onnellinen avioliitto. Monet eivät saa koskaan kokea mitään vastaavaa.” Yksi piirre, joka vaikutti avioliittomme onnellisuuteen, oli Nathanin huomaavaisuus. Kun esimerkiksi tapasimme paljon ihmisiä matkoillamme, hänellä oli tapana sanoa minulle: ”Audrey, jos en joskus esittele jotakuta sinulle, se johtuu siitä, etten muista hänen nimeään.” Minusta oli hyvä, että hän kertoi tämän minulle etukäteen.

Nathan muistutti minua: ”Kuoleman jälkeen toivomme on varma, eikä meidän tarvitse enää koskaan kärsiä tuskaa.” Sitten hän kehotti minua: ”Katso eteenpäin, sillä siellä on palkintosi. Älä elä menneessä – vaikka muistot säilyvätkin. Aika parantaa haavat. Älä katkeroidu äläkä vaivu itsesääliin. Nauti siitä, että sait kokea nämä ilot ja siunaukset. Jonkin ajan kuluttua huomaat, että pystyt iloitsemaan muistoistasi. Muistot ovat meille Jumalan lahja.” Hän lisäsi: ”Pysy toimeliaana – yritä tehdä jotain toisten hyväksi. Sillä tavalla sinun on helpompi iloita elämästäsi.” 8. kesäkuuta 1977 Nathan viimein poistui maalliselta näyttämöltä.

Avioliitto Glenn Hyden kanssa

Nathan oli sanonut minulle, että voisin joko elää muistoissani tai rakentaa uuden elämän. Niinpä vuonna 1978, sen jälkeen kun olin muuttanut Vartiotornin maatilalle Wallkilliin New Yorkiin, menin naimisiin  Glenn Hyden kanssa. Hän oli hyvin komea, hiljainen ja lempeä mies. Ennen todistajaksi tuloaan hän oli palvellut merivoimissa Yhdysvaltojen ja Japanin välisen sodan aikana.

Glenn oli työskennellyt moottoritorpedoveneen konehuoneessa, ja moottorin jyrinä oli heikentänyt hänen kuuloaan. Sodan jälkeen hänestä tuli palomies. Vuosikausia hän näki painajaisia sota-aikaisten kokemustensa vuoksi. Hän sai kuulla Raamatun totuudesta sihteeriltään, joka todisti hänelle vapaamuotoisesti.

Vuonna 1968 Glenn kutsuttiin palomieheksi Brooklynin Beteliin. Myöhemmin, kun Vartiotornin maatilalle saatiin oma paloauto, hänet siirrettiin sinne vuonna 1975. Aikanaan hän sairastui Alzheimerin tautiin. Olimme olleet naimisissa 10 vuotta, kun Glenn kuoli.

Miten minä selviäisin tästä? Sain jälleen lohtua niistä viisaista sanoista, joita Nathan oli esittänyt vähän ennen kuolemaansa. Luin yhä uudelleen niitä ajatuksia, joita hän oli kirjoittanut minulle leskenä olosta. Jaan edelleen näitä Nathanin neuvoja niille, joiden puoliso on kuollut, ja hänen sanansa ovat lohduttaneet heitäkin. Hänen kannustuksensa mukaisesti on tosiaan hyvä suunnata katseensa eteenpäin.

Kallisarvoinen veljesseura

Onnelliseen, antoisaan elämääni ovat aivan erityisellä tavalla vaikuttaneet Betel-perheeseen kuuluvat rakkaat ystävät. Yksi läheinen ystäväni on Esther Lopez, joka valmistui vuonna 1944 Vartiotornin raamattukoulun Gileadin kolmannelta kurssilta. Hän palasi Brooklyniin helmikuussa 1950 kääntämään raamatullista kirjallisuuttamme espanjaksi. Usein kun Nathan oli matkoilla, Esther oli seuranani. Nyt Estherkin asuu Vartiotornin maatilalla. Hän on lähes 100-vuotias, hänen terveytensä on heikko, ja häntä hoidetaan sairasosastollamme.

Lähisukulaisistani vain Russell ja Clara ovat enää elossa. Russell on yli 90-vuotias ja palvelee edelleen uskollisesti Brooklynin Betelissä. Hän oli ensimmäisiä niistä, jotka saivat naimisiinmenonsa jälkeen jäädä Beteliin. Vuonna 1952 hän avioitui Jean Larson -nimisen beteliläissisaren kanssa. Jeanin veli Max astui Betel-palvelukseen vuonna 1939, ja hänestä tuli Nathanin seuraaja painonvalvojana vuonna 1942. Max kantaa edelleen vastuuta Betelissä ja osallistuu MS-tautia sairastavan rakkaan vaimonsa Helenin hoitamiseen.

Kun luon katseeni menneisiin yli 63 vuoteen, jotka olen palvellut Jehovaa kokoaikaisesti, voin sanoa, että elämäni on ollut todella antoisaa. Betelistä on tullut kotini, ja työskentelen täällä edelleen iloisin mielin. Vanhemmilleni kuuluu kiitos siitä, että he opettivat meille työnteon merkityksen ja juurruttivat meihin halun palvella Jehovaa. Todella antoisaksi elämän kuitenkin tekee suurenmoinen veljesseuramme ja toivo elää veljiemme ja sisartemme kanssa paratiisimaassa ja palvella Suurta Luojaamme, ainoaa tosi Jumalaa Jehovaa, halki ikuisuuden.

[Kuva s. 24]

Vanhempani hääpäivänään kesäkuussa 1912

[Kuva s. 24]

Vasemmalta oikealle: Russell, Wayne, Clara, Ardis, minä ja Curtis vuonna 1927

[Kuva s. 25]

Frances ja Barbara McNaughtin kanssa vuonna 1944, kun palvelin tienraivaajana (olen kuvassa keskellä)

[Kuva s. 25]

Betelissä vuonna 1951. Vasemmalta oikealle: minä, Esther Lopez ja kälyni Jean

[Kuva s. 26]

Nathanin ja hänen vanhempiensa kanssa

[Kuva s. 26]

Nathanin kanssa vuonna 1955

[Kuva s. 27]

Nathanin kanssa Havaijissa

[Kuva s. 29]

Toisen mieheni Glennin kanssa