Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Jehova oli voimanlähteemme

Jehova oli voimanlähteemme

Elämäkerta

Jehova oli voimanlähteemme

KERTONUT ERZSÉBET HAFFNER

”En anna heidän karkottaa sinua”, sanoi Tibor Haffner saadessaan tietää, että minut oli määrätty lähtemään Tšekkoslovakiasta. Sitten hän lisäsi: ”Jos suostut vaimokseni, menemme naimisiin ja jäät luokseni ainiaaksi.”

VAIN muutama viikko tuon yllättävän kosinnan jälkeen, 29. tammikuuta vuonna 1938, menin naimisiin Tiborin, sen kristityn veljen kanssa, joka oli ensimmäisenä todistanut perheelleni. Se ei ollut helppo päätös. Olin juuri täyttänyt 18, ja Jehovan todistajien kokoaikaisena sananpalvelijana halusin omistaa nuoruusvuoteni yksinomaan Jumalan palvelukseen. Itkin ja rukoilin. Vasta kun olin rauhoittunut, tajusin, että Tiborin kosinta ei ollut pelkkä ystävällinen ele, ja minusta tuntui, että halusin viettää elämäni tämän miehen kanssa, joka todella rakasti minua.

Mutta miksi minua uhkasi karkottaminen? Asuinhan maassa, joka oli ylpeä demokraattisesta järjestelmästään ja uskonnonvapaudestaan. Tässä vaiheessa minun täytyy varmaankin kertoa teille enemmän taustastani.

Synnyin 26. joulukuuta 1919 kreikkalaiskatolisille vanhemmille Unkarissa Sajószentpéterin kylässä, noin 160 kilometriä Budapestista itään. Valitettavasti isäni kuoli ennen kuin ehdin oppia tuntemaan häntä. Äiti meni pian naimisiin leskimiehen kanssa, jolla oli neljä lasta, ja muutimme kauniiseen Lučenecin kaupunkiin, joka sijaitsi silloisessa Tšekkoslovakiassa. Elämä uusperheessä ei ollut tuohon aikaan helppoa. Viidestä lapsesta nuorimmaisena minusta tuntui, että olin viidentenä pyöränä vaunuissa. Taloudellinen tilanteemme oli vaikea, ja jouduin kärsimään puutetta. Jäin myös pitkälti ilman vanhempien huomiota ja rakkautta.

Tietääkö kukaan vastausta?

Kun olin 16-vuotias, aloin pohtia vakavia kysymyksiä. Luin hyvin kiinnostuneena ensimmäisen maailmansodan historiaa ja olin hämmästynyt siitä, miten valtavasti kristillisiksi itseään väittävät sivistyneet kansat tappoivat toistensa kansalaisia. Sitä paitsi näin kasvavaa sotahenkisyyttä kaikkialla. Mikään ei sopinut yhteen sen kanssa, mitä olin oppinut kirkossa lähimmäisenrakkaudesta.

Menin siksi erään roomalaiskatolisen papin puheille ja kysyin häneltä: ”Minkä käskyn tulisi velvoittaa meitä kristittyjä – käskyn mennä sotaan ja tappaa lähimmäisiämme vai rakastaa heitä?” Ärsyyntyneenä kysymyksestäni hän vastasi, että hän opetti, mitä sai ylemmiltä tahoilta. Samansuuntaista tapahtui, kun kävin kalvinistipapin ja sitten juutalaisen rabbin luona. En saanut vastausta; he ainoastaan hämmästelivät epätavallista kysymystäni. Viimein menin luterilaisen papin luokse. Hän hermostui, mutta ennen kuin lähdin, hän sanoi: ”Jos todella haluat tietää siitä jotain, niin kysy Jehovan todistajilta.”

Yritin löytää todistajia, mutta turhaan. Kun olin pari päivää myöhemmin tulossa töistä kotiin, näin, että ovemme oli puoliksi auki. Miellyttävän näköinen nuori mies luki äidilleni Raamattua. Mielessäni välähti: ”Hänen täytyy olla Jehovan todistaja!” Kutsuimme tuon miehen, Tibor Haffnerin, sisään, ja toistin kysymykseni. Hän ei esittänytkään minulle omia ajatuksiaan, vaan näytti, mitä Raamatussa sanotaan tosi kristittyjen tuntomerkistä ja ajasta, jota elimme (Johannes 13:34, 35; 2. Timoteukselle 3:1–5).

Muutaman kuukauden kuluttua, ennen kuin täytin 17, minut kastettiin. Minusta tuntui, että kaikkien piti saada kuulla näistä kallisarvoisista totuuksista, jotka olin työllä ja vaivalla löytänyt. Aloin saarnata kokoaikaisesti, mikä oli 1930-luvun lopulla Tšekkoslovakiassa melko haastavaa. Vaikka toimintamme oli virallisesti rekisteröityä, kohtasimme voimakasta papiston lietsomaa vastustusta.

Esimakua vainosta

Kerran loppuvuodesta 1937 saarnasin toisen sisaren kanssa eräässä kylässä lähellä Lučenecia. Ei kulunut kauankaan, kun meidät pidätettiin ja vietiin vankilaan. ”Tännehän kuolette”, sanoi vartija ja paiskasi sellin oven kiinni.

Iltaan mennessä olimme saaneet neljä sellitoveria. Aloimme lohduttaa heitä ja todistaa heille. He rauhoittuivat, ja saimme kertoa heille koko yön Raamatun totuudesta.

Aamukuudelta vartija kutsui minut pois sellistä. Sanoin toverilleni: ”Tapaamme uudelleen Jumalan valtakunnassa.” Pyysin häntä kertomaan perheelleni, mitä tapahtui, jos hän selviäisi hengissä. Esitin hiljaa mielessäni rukouksen ja lähdin vartijan mukaan. Hän vei minut vankila-alueella olevaan asuntoonsa. ”Minulla on sinulle joitakin kysymyksiä, tyttö”, hän sanoi. ”Viime yönä sanoit, että Jumalan nimi on Jehova. Voitko näyttää sen minulle Raamatusta?” Mikä yllätys ja helpotus! Hän haki Raamattunsa, ja näytin hänelle ja hänen vaimolleen Jehovan nimen. Hänellä oli paljon muitakin kysymyksiä niistä aiheista, joista olimme keskustelleet noiden neljän naisen kanssa yöllä. Hän oli tyytyväinen saamiinsa vastauksiin ja pyysi vaimoaan valmistamaan aamiaista minulle ja toverilleni.

Muutaman päivän kuluttua meidät vapautettiin, mutta muuan tuomari päätti, että koska olin Unkarin kansalainen, minun pitäisi lähteä Tšekkoslovakiasta. Tämän tapauksen jälkeen Tibor Haffner pyysi minua vaimokseen. Menimme naimisiin, ja muutin hänen vanhempiensa kotiin.

Vaino kiihtyy

Jatkoimme saarnaamista pariskuntana, mutta Tiborilla oli myös järjestön toimintaan liittyvää työtä. Poikamme Tibor nuorempi syntyi vain muutamaa päivää ennen kuin unkarilaiset sotilaat marssivat kaupunkiin marraskuussa 1938. Toinen maailmansota oli Euroopassa näköpiirissä. Unkari valtasi suuren osan Tšekkoslovakiasta, ja valloitetuilla alueilla asuvat Jehovan todistajat kohtasivat yhä enemmän vainoa.

Tibor lähti 10. lokakuuta 1942 Debreceniin tapaamaan eräitä veljiä. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan tullut takaisin. Hän kertoi myöhemmin, mitä oli tapahtunut. Sillalla, jolle tapaaminen oli sovittu, ei ollutkaan veljiä, vaan poliiseja työläisten vaatteissa. He odottivat miestäni ja Pál Nagypália, jotka saapuivat viimeisinä. Poliisit veivät heidät poliisiasemalle ja hakkasivat lyömäaseilla heidän paljaita jalkojaan, kunnes he pyörtyivät kivusta.

Sitten heidän käskettiin panna saappaat jalkaan ja nousta seisomaan. Kivusta huolimatta heidät pakotettiin menemään rautatieasemalle. Poliisi toi sinne vielä yhden miehen, jonka pää oli niin kääreiden peitossa, että hän hädin tuskin näki eteensä. Hän oli veli András Pilling, joka oli myös tullut tapaamiseen. Tibor vietiin junalla Alagiin lähelle Budapestia, ja siellä hän joutui muiden pidätettyjen joukkoon. Yksi vartijoista, joka näki hänen ruhjotut jalkansa, sanoi ivallisesti: ”Miten julmia jotkut voivatkaan olla! Älä huoli, me parannamme sinut.” Kaksi muuta vartijaa alkoi hakata Tiborin jalkoja, niin että verta roiskui ympäriinsä. Muutaman minuutin kuluttua hän menetti tajuntansa.

Seuraavassa kuussa Tibor ja yli 60 veljeä ja sisarta asetettiin syytteeseen. Veljet András Bartha, Dénes Faluvégi ja János Konrád tuomittiin teloitettavaksi hirttämällä. Veli András Pilling sai elinkautistuomion, ja mieheni tuomittiin 12 vuodeksi vankilaan. Mikä oli heidän rikoksensa? Syyttäjä syytti heitä maanpetoksesta, sotapalveluksesta kieltäytymisestä, vakoilusta ja kaikkein pyhimmän kirkon parjaamisesta. Kuolemantuomiot muutettiin myöhemmin elinkautisiksi vankeustuomioiksi.

Joudun itsekin vankilaan

Kaksi päivää sen jälkeen kun Tibor oli lähtenyt tapaamiseen Debreceniin, olin jalkeilla ennen kuutta ja silitin vaatteitamme. Yhtäkkiä ovea jyskytettiin. ”He ovat täällä”, ajattelin. Kuusi poliisia marssi sisään ja ilmoitti, että heillä oli kotietsintälupa. Kaikki talossa olevat pidätettiin ja vietiin poliisiasemalle, myös kolmivuotias poikamme. Vielä samana päivänä meidät siirrettiin säilöön Pétervásáraan Unkariin.

Perille päästyämme minulle nousi kuume, ja minut erotettiin muista vangeista. Kun kuume oli laskenut, kaksi sotilasta tuli selliini riitelemään minusta. ”Meidän täytyy ampua hänet! Minä ammun hänet!” sanoi toinen, mutta toinen halusi tarkistaa vointini ennen kuin he tekisivät mitään. Anoin heitä säästämään henkeni. Lopulta he lähtivät sellistäni, ja kiitin Jehovaa hänen avustaan.

Vartijoilla oli aivan erityinen kuulustelumenetelmä. He määräsivät minut lattialle makaamaan kasvot lattiaa kohti, tunkivat suuhuni sukkia, sitoivat käteni ja jalkani ja ruoskivat minua, kunnes vuodin verta. He lopettivat vasta kun yksi sotilaista sanoi olevansa näännyksissä. He kyselivät, keitä mieheni oli määrä tavata sinä päivänä, kun hänet pidätettiin. En kertonut sitä, joten piekseminen jatkui kolme päivää. Neljäntenä päivänä sain luvan viedä poikamme äitini luokse. Kannoin pientä lastani ruoskitussa selässäni ja kävelin hyisessä säässä 13 kilometriä rautatieasemalle. Sieltä jatkoin kotiin junalla, mutta minun piti palata leiriin samana päivänä.

Minut tuomittiin kuudeksi vuodeksi budapestilaiseen vankilaan. Perillä sain tietää, että Tiborkin oli siellä. Miten onnellisia olimmekaan, kun saimme luvan puhua toistemme kanssa, vaikkakin vain muutaman minuutin rauta-aidan läpi! Tunsimme molemmat Jehovan rakkauden, ja nuo kallisarvoiset hetket vahvistivat meitä. Ennen kuin tapasimme uudelleen, jouduimme kumpikin kokemaan hirvittäviä koettelemuksia ja henkemme oli toistuvasti hiuskarvan varassa.

Vankilasta vankilaan

Meitä oli ahdettu samaan selliin noin 80 sisarta. Kaipasimme hengellistä ravintoa, mutta näytti siltä, että vankilaan olisi mahdotonta saada mitään. Saisimmeko jotain vankilan sisäpuolelta? Kerronpa, mitä teimme. Tarjouduin korjaamaan vankilan toimistovirkailijoiden sukkia. Panin yhteen sukkaan paperinpalan, jossa pyysin vankilan kirjastossa olevan Raamatun koodinumeroa. Epäilysten välttämiseksi tiedustelin myös kahden muun kirjan numeroa.

Seuraavana päivänä sain taas kasan sukkia. Yhdessä niistä oli vastaus. Sitten annoin vartijalle nuo numerot ja pyysin saada kirjat. Ilomme oli ylimmillään, kun saimme ne – myös Raamatun! Muut kirjat vaihdoimme viikoittain, mutta Raamatun pidimme. Kun vartija kyseli sitä, sanoimme aina: ”Se on iso kirja, ja kaikki haluavat lukea sen.” Sillä tavoin pystyimme lukemaan Raamattua.

Eräänä päivänä muuan virkailija kutsui minut toimistoonsa. Hän vaikutti epätavallisen kohteliaalta.

”Rouva Haffner, minulla on teille hyviä uutisia”, hän sanoi. ”Voitte lähteä kotiin. Kenties huomenna tai jopa tänään, jos junia kulkee.”

”Sehän olisi hienoa”, vastasin.

”Niin tietenkin”, hän sanoi. ”Teillä on lapsi, ja uskoisin, että haluatte kasvattaa hänet.” Sitten hän lisäsi: ”Allekirjoittakaa vain tämä kirje.”

”Mikä se on?” kysyin.

”Älkää siitä välittäkö”, hän tinkasi. ”Allekirjoittakaa vain, niin voitte mennä.” Sitten hän sanoi: ”Kun olette kotona, voitte tehdä, mitä haluatte, mutta nyt teidän täytyy allekirjoituksellanne vahvistaa, ettette ole enää Jehovan todistaja.”

Astuin taaksepäin ja kieltäydyin lujasti.

”Siinä tapauksessa kuolet tänne!” hän huusi vihaisena ja lähetti minut pois.

Toukokuussa 1943 minut siirrettiin toiseen Budapestissa sijaitsevaan vankilaan ja myöhemmin Márianosztran kylään, missä asuimme luostarissa noin 70 nunnan kanssa. Nälästä ja muista vaikeuksista huolimatta kerroimme heille innokkaasti toivostamme. Yksi nunnista oli todella kiinnostunut sanomastamme ja sanoi: ”Nämä ovat ihania asioita. En ole ennen kuullut mitään tällaista. Voi, kertokaa lisää!” Kerroimme hänelle uudesta maailmasta ja siitä, miten suurenmoista elämä tulee siellä olemaan. Abbedissa tuli paikalle juuri kun olimme keskustelemassa. Kiinnostunut nunna vietiin heti pois, minkä jälkeen hänet riisuttiin ja ruoskittiin pahoin. Kun näimme hänet uudelleen, hän pyysi: ”Rukoilkaa Jehovaa, että hän pelastaisi minut ja veisi minut pois täältä. Haluan liittyä joukkoonne.”

Seuraava määränpäämme oli vanha vankila Komáromin kaupungissa, joka sijaitsee Tonavan rannalla noin 80 kilometriä Budapestista länteen. Elinolot olivat hirveät. Monien muiden sisarten tavoin minäkin sairastuin vakavasti pilkkukuumeeseen. Oksensin verta ja menin todella huonoon kuntoon. Meillä ei ollut lääkkeitä, ja luulin jo loppuni koittavan. Virkailijat kuitenkin etsivät tuolloin jotakuta, joka voisi tehdä toimistotöitä. Sisaret mainitsivat minun nimeni, joten sain lääkettä ja toivuin.

Perhe jälleen koossa

Neuvostoarmeijan lähestyessä idästä meidän oli pakko siirtyä lännemmäksi. Jos kuvailisin kaikkia niitä kauheuksia, joita jouduimme kokemaan, tästä tulisi pitkä kertomus. Olin useita kertoja lähellä kuolemaa, mutta selviydyin Jehovan suojelevan käden ansiosta. Kun sota päättyi, olimme tšekkiläisessä Táborin kaupungissa, noin 80 kilometrin päässä Prahasta. Kului vielä kolme viikkoa ennen kuin kälyni Magdalena ja minä selvisimme kotiin Lučeneciin 30. toukokuuta 1945.

Näin jo kaukaa anoppini ja rakkaan poikani Tiborin pihalla. Kyyneleet tulvivat silmiini, ja huusin: ”Tibike!” Hän juoksi ja hyppäsi syliini. ”Ethän enää lähde pois, äiti?” Ne olivat ensimmäiset sanat, jotka hän sanoi minulle, enkä unohda niitä koskaan.

Jehova oli armollinen myös miehelleni Tiborille. Hänet lähetettiin vankilasta Budapestista Borissa sijaitsevaan työleiriin, jossa oli noin 160 veljeä. He olivat monesti päästä hengestään, mutta suurin osa säilyi elossa. Tibor tuli kotiin 8. huhtikuuta 1945, noin kuukautta ennen minua.

Sodan jälkeen tarvitsimme yhä Jehovalta voimaa kestääksemme kaikki ne koettelemukset, jotka seuraavat 40 vuotta toivat tullessaan Tšekkoslovakian ollessa kommunistihallinnon alaisuudessa. Tibor tuomittiin jälleen pitkäksi aikaa vankilaan, ja minun täytyi huolehtia pojastamme ilman häntä. Vapauduttuaan Tibor palveli matkavalvojana. Käytimme kommunismin aikana kaikki tilaisuudet uskostamme kertomiseen. Saimme auttaa monia oppimaan totuuden, ja niin heistä tuli hengellisiä lapsiamme.

Miten iloisia olimmekaan, kun saimme vuonna 1989 uskonnonvapauden! Seuraavana vuonna olimme ensimmäisessä konventissa, joka maassamme pidettiin pitkään aikaan. Kun näimme tuhansia veljiämme ja sisariamme, jotka olivat vuosikymmenten ajan säilyttäneet nuhteettomuutensa, tiesimme, että Jehova oli ollut heille kaikille mahtava voimanlähde.

Rakas mieheni Tibor kuoli uskollisena Jumalalle 14. lokakuuta 1993, ja asun nyt lähellä poikaani Žilinassa Slovakiassa. Fyysisesti olen jo melko heikko, mutta henkeni on vahva Jehovan voimassa. Uskon lujasti, että hänen voimassaan voin kestää mitä tahansa koettelemuksia tässä vanhassa järjestelmässä. Lisäksi odotan aikaa, jolloin voin Jehovan ansaitsemattoman hyvyyden ansiosta elää ikuisesti.

[Kuva s. 20]

Poikani Tibor nuorempi (nelivuotiaana), josta jouduin luopumaan

[Kuva s. 21]

Tibor vanhempi muiden veljien kanssa Borissa

[Kuva s. 22]

Tiborin ja kälyni Magdalenan kanssa vuonna 1947 Brnossa

[Kuvat s. 23]

Olin useita kertoja lähellä kuolemaa, mutta selviydyin Jehovan suojelevan käden ansiosta