Elämäkerta

Koulutusta läpi elämän

KERTONUT HAROLD GLUYAS

Eräs tilanne lapsuudestani on pysynyt mielessäni yli 70 vuotta. Istuin kotona keittiössä ja katselin etikettiä, jossa luki ”Ceylonin teetä”. Siinä oli myös kuva naisista poimimassa teelehtiä Ceylonin (nykyisen Sri Lankan) vehreillä viljelmillä. Tämä näkymä, joka poikkesi niin tyystin auringon korventamasta kotiseudustamme Etelä-Australiassa, sai mielikuvitukseni lentämään. Miten kaunis ja jännittävä maa Ceylonin täytyykään olla! Silloin minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että viettäisin tuolla ihastuttavalla saarella 45 vuotta lähetystyöntekijänä.

SYNNYIN huhtikuussa vuonna 1922 maailmaan, joka oli hyvin erilainen kuin nykyään. Perheeni piti yksinäistä viljatilaa lähellä Kimban syrjäistä maaseutukaupunkia, joka sijaitsee Australian suuren mantereen keskipisteessä, laajan aavikkoisen sisämaan etelälaidalla. Elämä oli täynnä vaaroja, ja meidän oli taisteltava jatkuvasti kuivuutta, hyönteisiä ja läkähdyttävää kuumuutta vastaan. Äiti teki kovasti töitä huolehtiakseen isästä ja meistä kuudesta lapsesta erämökissä, joka ei ollut juuri peltihökkeliä kummempi.

Minulle kesytön sisämaa merkitsi kuitenkin vapautta ja jännitystä. Muistan kuinka katselin lapsena kunnioituksen vallassa, kun voimakkaat härkäparit raivasivat tieltään erämaan pensaskasvillisuutta ja ulvovat hiekkamyrskyt peittivät maaseudun hiekkaan. Olin siis saanut oppia elämänkoulussa jo kauan ennen kuin aloin käydä pientä yhden opettajan  koulua, jonne oli meiltä viiden kilometrin kävelymatka.

Vanhempani olivat uskonnollisia ihmisiä, vaikkeivät käyneetkään koskaan kirkossa – pääasiassa siitä syystä, että tilamme sijaitsi niin kaukana kaupungista. 1930-luvun alkupuolella äiti alkoi kuitenkin kuunnella tuomari Rutherfordin raamatullisia puheita, joita eräs Adelaidessa toimiva radioasema lähetti joka viikko. Luulin, että tuomari Rutherford oli joku adelaidelainen saarnaaja, enkä ollut kovin kiinnostunut. Mutta äiti odotti joka viikko innokkaasti Rutherfordin puheita ja kuunteli tarkasti noita rätiseviä lähetyksiä vanhasta paristokäyttöisestä radiostamme.

Eräänä kuumana, pölyisenä iltapäivänä kotimme eteen pysäköi vanha avolavainen pakettiauto ja siitä astui ulos kaksi hyvin pukeutunutta miestä. He olivat Jehovan todistajia. Äiti kuunteli heidän sanomaansa ja antoi lahjoituksen melkoisesta kirjapinosta, johon hän alkoi heti tutustua. Kirjat tekivät häneen niin suuren vaikutuksen, että hän pyysi pian, että isä käyttäisi häntä naapureiden luona, jotta hän voisi kertoa heille oppimastaan.

Myönteisten esimerkkien hyöty

Ennen pitkää sisämaan ankara ympäristö pakotti meidät muuttamaan 500 kilometrin päähän Adelaideen. Perheemme alkoi olla tekemisissä sikäläisen Jehovan todistajien seurakunnan kanssa ja edistyä hengellisesti. Muuttomme merkitsi myös koulunkäyntini päättymistä. Lopetin koulun, kun olin vain 13-vuotias ja olin käynyt seitsemännen luokan. Olin melko huoleton luonne, mikä olisi hyvinkin voinut saada minut jättämään hengelliset asiat, elleivät eräät hienot veljet, jotka olivat tienraivaajia eli kokoaikaisia sananpalvelijoita, olisi osoittaneet henkilökohtaista kiinnostusta minua kohtaan.

Ajan myötä näiden innokkaiden veljien vaikutus herätti uinuvan hengellisyyteni. Nautin heidän seurastaan ja ihailin heidän uutteruuttaan. Kun sitten Adelaidessa vuonna 1940 pidetyssä konventissa esitettiin ilmoitus, jossa kannustettiin kokoaikaiseen palvelukseen, yllätin itsenikin ilmoittautumalla halukkaiden joukkoon. En ollut edes käynyt vielä kasteella, eikä minulla ollut mainittavasti kokemusta todistamisesta. Muutaman päivän kuluttua minua pyydettiin kuitenkin liittymään pieneen tienraivaajien ryhmään, joka toimi naapuriosavaltiossa Victoriassa Warrnamboolin kaupungissa, monen sadan kilometrin päässä Adelaidesta.

Tästä haparoivasta alusta huolimatta aloin pian nauttia kenttäpalveluksesta kovasti, ja olen iloinen siitä, ettei tuo tunne ole vuosien mittaan laimentunut. Se oli minulle itse asiassa käännekohta, josta lähtien aloin toden teolla edistyä hengellisesti. Opin, miten tärkeää on olla läheisesti tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka rakastavat hengellisiä asioita. Huomasin, että heidän hyvä esimerkkinsä voi  tuoda esiin parhaat puolemme koulutuksestamme riippumatta ja että se, mitä opimme heiltä, voi hyödyttää meitä läpi elämämme.

Koettelemukset vahvistavat

Olin ollut tienraivauspalveluksessa vasta vähän aikaa, kun Jehovan todistajien toiminta kiellettiin Australiassa. En ollut varma, mitä minun pitäisi tehdä, joten kysyin neuvoa veljiltä. He huomauttivat, että Raamatusta puhumista ei ollut kielletty. Niinpä aloin kulkea yhdessä toisten tienraivaajien kanssa ovelta ovelle vieden yksinkertaista Raamattua koskevaa sanomaa. Tämä vahvisti minua tulevia koettelemuksia varten, joita kohtaisin hyvin pian.

Täytin neljän kuukauden päästä 18, ja sain kutsun ilmoittautua asepalvelukseen. Tämä antoi minulle mahdollisuuden puolustaa uskoani monien sotilasviranomaisten ja erään rauhantuomarin edessä. Adelaiden vankilassa oli tuolloin puolueettomuuden vuoksi parikymmentä veljeä, ja minä liityin pian heidän joukkoonsa. Meidät pantiin pakkotyöhön louhimaan kiviä ja korjaamaan teitä. Tämä auttoi minua kehittämään muun muassa kestävyyttä ja päättäväisyyttä. Hyvä käytöksemme ja luja kantamme toi meille lopulta monien vanginvartijoiden kunnioituksen.

Kun vapauduin useita kuukausia myöhemmin, söin hyvän aterian ja aloitin tienraivauksen saman tien uudelleen. Tienraivaustovereita oli kuitenkin tarjolla niukalti, joten minulta kysyttiin, lähtisinkö yksinäni eräälle syrjäiselle maanviljelysseudulle Etelä-Australiaan. Suostuin, ja niin suuntasin laivalla kohti Yorken niemimaata mukanani vain todistamistarvikkeeni ja polkupyörä. Saavuttuani perille muuan kiinnostunut perhe ohjasi minut pieneen majataloon, missä eräs ystävällinen rouva piti minusta huolta kuin omasta pojastaan. Poljin päivisin pyörällä pitkin pölyisiä teitä ja saarnasin pikkukaupungeissa, jotka sijaitsivat hajallaan ympäri niemimaata. Saadakseni käytyä läpi kaukaisempia alueita yövyin toisinaan pienissä hotelleissa ja majataloissa. Poljin näin satoja kilometrejä ja sain monia hienoja kokemuksia. Yksin palveluksessa oleminen ei haitannut minua liiemmälti, ja kun koin Jehovan huolenpidon, tunsin pääseväni lähemmäksi häntä.

Riittämättömyyden tunteita

Vuonna 1946 sain kirjeen, jossa minut kutsuttiin matkatyöhön veljienpalvelijaksi (sanotaan nykyään kierrosvalvojaksi). Tämä merkitsi sitä, että vierailisin jonkin tietyn alueen seurakunnissa. Täytyy myöntää, että tämän tehtävän vastuut olivat minulle todellinen haaste. Kerran kuulin sivusta, kun eräs veli sanoi: ”Harold ei ole häävi lavalla, mutta hän on hyvä kenttämies.” Tämä kommentti rohkaisi minua kovasti. Tiesin hyvin, että puheiden pitäminen ja organisoiminen eivät olleet vahvimpia puoliani, mutta pidin saarnaamista kristittyjen tärkeimpänä työnä.

Vuonna 1947 ilmassa oli suurta innostusta, sillä veljet Nathan Knorr ja Milton Henschel Jehovan todistajien päätoimistosta Brooklynista vierailivat Australiassa. Se oli ensimmäinen päätoimistosta tehty vierailu sitten vuoden 1938, jolloin veli Rutherford kävi Australiassa. Sydneyssä järjestettiin samassa yhteydessä suuri konventti. Olin monien muiden nuorten tienraivaajien tavoin kiinnostunut lähetyskoulutuksesta,  jota annettiin vasta perustetussa Vartiotornin raamattukoulussa Gileadissa, joka toimi Yhdysvalloissa New Yorkin osavaltiossa South Lansingissa. Monet meistä miettivät, edellyttäisikö oppilaaksi pääseminen paljon koulutusta. Veli Knorr kuitenkin selitti, että jos pystyimme lukemaan kirjoituksen Vartiotornista ja muistamaan pääkohdat, pärjäisimme Gileadissa luultavasti hyvin.

Arvelin silti, ettei minulla olisi mahdollisuuksia vähäisen koulutukseni vuoksi. Koinkin aikamoisen yllätyksen, kun muutaman kuukauden kuluttua minua pyydettiin anomaan Gileadiin. Myöhemmin minut hyväksyttiin oppilaaksi, ja kävin Gileadin 16. kurssin vuonna 1950. Se oli suurenmoinen kokemus, joka valoi minuun paljon itseluottamusta. Se todisti minulle, että menestyksen tärkeimpänä ehtona eivät ole akateemiset saavutukset vaan ahkeruus ja tottelevaisuus. Opettajamme kannustivat meitä tekemään parhaamme. Kun noudatin heidän neuvoaan, edistyin tasaisesti ja pysyin opetusohjelman tasalla melko hyvin.

Kuivalta mantereelta kukoistavalle saarelle

Valmistumisemme jälkeen kaksi muuta australialaista veljeä ja minut määrättiin Ceyloniin (nykyään Sri Lanka). Saavuimme pääkaupunkiin Colomboon syyskuussa 1951. Ilma oli kuuma ja kostea, ja uudet näkymät, äänet ja tuoksut pommittivat aistejamme. Kun astuimme ulos laivasta, yksi Ceylonissa jo työskentelevistä lähetystyöntekijöistä toivotti minut tervetulleeksi ojentamalla minulle jakeluilmoituksen. Siinä mainostettiin esitelmää, joka oli määrä pitää seuraavana sunnuntaina kaupungin aukiolla. Yllätyin nähdessäni puhujan nimen – sehän olin minä! Voitte kuvitella, miten minua hirvitti. Mutta Australiassa tienraivaajana viettämäni vuodet olivat opettaneet minut ottamaan vastaan minkä tahansa tehtävän, joka minulle annettiin. Jehovan avulla pidin puheen onnistuneesti. Me kolme aloimme opetella vaikeaa sinhalan kieltä ja osallistua kenttäpalvelukseen niiden neljän naimattoman veljen rinnalla, jotka jo asuivat tuolloin Colombon lähetyskodissa. Työskentelimme usein yksin ja olimme iloisia siitä, että paikalliset ihmiset olivat sekä kohteliaita että vieraanvaraisia. Ei kulunut aikaakaan, kun kokousten läsnäolijamäärät alkoivat kasvaa.

Ajan mittaan aloin ajatella vakavasti erästä viehättävää tienraivaajasisarta, Sybiliä, jonka olin tavannut matkustaessani laivalla Gilead-kouluun. Hän oli silloin matkalla New Yorkin kansainväliseen konventtiin. Myöhemmin hän kävi Gileadin 21. kurssin, ja hänet määrättiin Hongkongiin vuonna 1953. Päätin kirjoittaa hänelle, ja olimme kirjeenvaihdossa vuoteen 1955 saakka, jolloin Sybil tuli luokseni Ceyloniin ja meidät vihittiin.

Ensimmäinen yhteinen määräalueemme lähetystyöntekijöinä oli Sri Lankan pohjoiskärjessä sijaitseva Jaffnan kaupunki. 1950-luvun puolivälissä poliittiset erimielisyydet alkoivat jakaa sinhali- ja tamiliyhteisöjä kahteen eri leiriin, mikä oli alkusoittoa seuraavien vuosikymmenten aseellisille selkkauksille. Oli sydäntä lämmittävää nähdä sinhali- ja tamilitodistajien suojelevan toisiaan useita kuukausia kerrallaan noina vaikeina vuosina. Nämä koettelemukset jalostivat ja vahvistivat veljien uskoa.

 Saarnaamme ja opetamme Sri Lankassa

Hindu- ja muslimiyhteisöihin sopeutuminen vaati kärsivällisyyttä ja sitkeyttä. Opimme silti arvostamaan molempia kulttuureja ja niiden viehättäviä piirteitä. Koska ulkomaalaiset matkustivat harvoin paikallisbusseilla, saimme usein osaksemme uteliaita katseita. Sybil päätti vastata niihin leveällä hymyllä. Miten mukavaa olikaan nähdä, kuinka noille uteliaille kasvoille levisi puolestaan kaunis hymy!

Erään kerran meidät pysäytettiin tiesululla. Vartijan kysyttyä meiltä, mistä olimme ja minne olimme menossa, hänen kysymyksensä muuttuivat henkilökohtaisemmiksi.

”Kuka tämä nainen on?”

”Vaimoni”, vastasin.

”Kuinka kauan olette olleet naimisissa?”

”Kahdeksan vuotta.”

”Onko teillä lapsia?”

”Ei.”

”Hyvänen aika! Oletteko käyneet lääkärissä?”

Tällainen luontainen uteliaisuus hämmensi meitä aluksi, mutta aikanaan opimme pitämään sitä osoituksena siitä aidosta kiinnostuksesta, jota paikalliset tunsivat toisia kohtaan. Se oli itse asiassa yksi heidän valloittavimmista piirteistään. Tarvitsi vain seistä muutama hetki jollakin julkisella paikalla, niin joku tuli kysymään ystävällisesti, voisiko hän auttaa jotenkin.

Haasteita ja mietteitä

Olemme saaneet palvella vuosien mittaan monissa tehtävissä. Minut määrättiin palvelemaan Sri Lankassa myös kierros- ja piirityössä ja haaratoimistokomitean jäsenenä. Vuonna 1996 kävin jo kahdeksattakymmentä ja saatoin muistella niitä yli 45:tä vuotta, jotka olin viettänyt lähetystyössä Sri Lankassa. Kun olin ensimmäistä kertaa kokouksessa Colombossa, läsnä oli parikymmentä henkeä, mutta nyt kokouksissa kävi yli 3500 henkeä! Sybil ja minä pidimme monia heistä hengellisinä lapsinamme ja lastenlapsinamme. Kaikkialla maassa oli kuitenkin vielä paljon työtä tehtävänä, mikä vaatisi meitä nuorempien voimia ja kykyjä. Tämä mielessämme palasimme hallintoelimen kutsusta takaisin Australiaan. Näin pätevät nuoremmat pariskunnat ovat voineet mennä Sri Lankaan lähetystyöntekijöiksi meidän tilallemme.

Olen nyt 82-vuotias, ja Sybil ja minä olemme iloisia siitä, että olemme vielä niin terveitä, että voimme jatkaa erikoistienraivausta vanhoilla kotikulmillani Adelaidessa. Palveluksemme pitää meidät reippaina ja joustavina. Se on myös auttanut meitä sopeutumaan uudelleen tämän maan hyvin erilaiseen elämäntapaan.

Jehova on huolehtinut jatkuvasti kaikista aineellisista tarpeistamme, ja seurakuntamme veljet ja sisaret osoittavat meille paljon rakkautta ja tukevat meitä. Sain vähän aikaa sitten uuden tehtävän. Palvelen seurakuntamme sihteerinä. Olenkin huomannut, että kun pyrin palvelemaan Jehovaa uskollisesti, koulutukseni vain jatkuu. Kun muistelen menneitä vuosia, olen kaiken aikaa ihmeissäni siitä, miten tällainen tavallinen, huoleton maalaispoika saattoi saada näin hienon koulutuksen – koulutuksen, joka on kestänyt läpi elämän.

[Kuva s. 26]

Hääpäivänämme vuonna 1955

[Kuva s. 27]

Kenttäpalveluksessa Rajan Kadirgamarin, paikallisen veljen, kanssa vuonna 1957

[Kuva s. 28]

Sybilin kanssa nykyään