Elämäkerta

Teimme lujan päätöksen kannattaa Jumalan hallitusvaltaa

KERTONUT MICHAL ŽOBRÁK

Vietettyäni kuukauden eristyssellissä minut raahattiin kuulusteltavaksi. Ennen pitkää kuulustelija karahti punaiseksi ja huusi: ”Te vakoojat! Amerikkalaiset vakoojat!” Mikä sai hänet kimpaantumaan tällä tavalla? Hän oli hetkeä aiemmin tiedustellut uskontoani, ja olin vastannut olevani Jehovan todistaja.

TÄMÄ tapahtui yli 50 vuotta sitten. Kotimaani oli tuolloin kommunistihallinnon alaisuudessa. Kristillistä opetustyötämme oli kuitenkin vastustettu ankarasti jo paljon aikaisemmin.

Koemme sodan tuskalliset vaikutukset

Olin kahdeksanvuotias, kun ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914. Kotikyläni Zálužice kuului tuohon aikaan Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaan. Sota paitsi järkytti maailmannäyttämöä myös pakotti minut aikuistumaan yhdessä hetkessä. Isäni, joka oli sotilas, kaatui heti ensimmäisenä sotavuonna. Äitini, kaksi pikkusiskoani ja minä jouduimme tämän vuoksi elämään viheliäisessä köyhyydessä. Koska olin vanhin lapsi ja ainoa poika, monet pientilamme työt lankesivat pian vastuulleni. Pienestä pitäen olin hyvin uskonnollinen. Reformoidun (kalvinistisen) kirkon pappi jopa pyysi minua toimimaan hänen sijaisopettajanaan koulussa.

Huokasimme helpotuksesta, kun suuri sota päättyi vuonna 1918. Itävalta-Unkari oli kukistunut, ja meistä tuli Tšekkoslovakian tasavallan kansalaisia. Pian monet Yhdysvaltoihin muuttaneet paikkakuntamme asukkaat palasivat kotiin. Paluumuuttajien joukossa oli Michal Petrík, joka ilmaantui kyläämme vuonna 1922. Kun hän vieraili eräässä naapuriperheessä,  myös äiti ja minut kutsuttiin sinne.

Jumalan hallitusvalta tulee meille todelliseksi

Michal oli raamatuntutkija (Jehovan todistajien silloinen nimitys), ja hän puhui tärkeistä raamatullisista asioista, jotka herättivät kiinnostukseni. Huomattavin näistä oli Jehovan valtakunnan tuleminen (Daniel 2:44). Kun hän kertoi, että Záhorin kylässä pidettäisiin seuraavana sunnuntaina kristillinen kokous, päätin mennä sinne. Heräsin aamuneljältä ja kävelin noin kahdeksan kilometriä serkkuni luo, jolta lainasin polkupyörän. Paikkasin ensin puhjenneen renkaan ja poljin sitten Záhoriin, jonne oli 24 kilometriä. En tiennyt kokouspaikan osoitetta, joten ajelin hitaasti erästä katua pitkin. Silloin kuulin, että yhdessä talossa laulettiin valtakunnanlaulua. Sydämeni hypähti ilosta. Menin sisään ja selitin, miksi olin tullut. Perhe pyysi minua kanssaan aamiaiselle ja vei minut sen jälkeen kokoukseen. Vaikka minun oli vielä pyöräiltävä ja käveltävä kotiin yhteensä 32 kilometriä, minua ei yhtään väsyttänyt (Jesaja 40:31).

Jehovan todistajien selvät, Raamattuun perustuvat selitykset kiehtoivat minua. Mahdollisuus viettää täysipainoista, tyydyttävää elämää Jumalan hallitusvallan alaisuudessa kosketti sydäntäni (Psalmit 104:28). Äiti ja minä päätimme molemmat lähettää kirkkoomme erokirjeen. Siitä nousi meidän kylässä melkoinen häly. Jotkut eivät vähään aikaan edes puhuneet meille, mutta me saimme hyvää seuraa monista paikallisista todistajista (Matteus 5:11, 12). Eipä aikaakaan, kun minut kastettiin Uhjoessa.

Sananpalveluksesta tulee meille elämäntapa

Julistimme Jehovan valtakuntaa joka tilaisuudessa (Matteus 24:14). Erityisesti keskityimme sunnuntaisin järjestettyihin saarnaamiskampanjoihin. Ihmisillä oli tuohon aikaan tapana nousta varhain, joten pystyimme aloittamaan todistamisen melko aikaisin. Myöhemmin päivällä pidettiin yleisökokous. Raamatun opettajat puhuivat useimmiten ilman papereita. He ottivat huomioon kiinnostuneiden määrän, heidän uskonnollisen taustansa ja heitä askarruttavat kysymykset.

Raamatun totuudet, joita kerroimme, avasivat monien vilpitönsydämisten ihmisten silmät. Pian kasteeni jälkeen saarnasin Trhovišten kylässä. Eräässä talossa puhuin erittäin miellyttävälle ja ystävälliselle naiselle, Zuzana Moskalille. Tämä rouva ja hänen perheensä olivat kalvinisteja niin kuin minäkin aikoinani. Vaikka hän tunsi Raamattua, hänellä oli monia raamatullisia kysymyksiä, joihin hän ei ollut saanut vastausta. Keskustelimme tunnin verran, ja annoin hänelle kirjan Jumalan harppu. *

Moskalit sisällyttivät heti Harppu-kirjan lukemisen säännölliseen raamatunlukuohjelmaansa. Muutkin tuon kylän perheistä osoittivat kiinnostusta ja alkoivat käydä kokouksissamme. Heidän kalvinistipappinsa varoitti vakavasti meistä ja kirjallisuudestamme. Muutamat kiinnostuneet ehdottivat sitten papille, että tämä tulisi kokoukseemme ja kumoaisi opetuksemme julkisessa väittelyssä.

Pappi tuli mutta ei pystynyt esittämään yhtään ainutta raamatullista todistetta opetustensa tueksi. Hän sanoi puolustuksekseen: ”Emme voi uskoa kaikkea, mitä Raamatussa sanotaan. Se on ihmisten kirjoittama, ja uskonnolliset kysymykset voidaan selittää eri tavoin.” Monille tämä oli käännekohta. Jotkut sanoivat papille, että jos hän ei kerran uskonut Raamattuun, he eivät enää tulisi kuuntelemaan hänen saarnojaan. Niinpä he katkaisivat siteensä kalvinistiseen kirkkoon, ja kolmisenkymmentä tuon kylän asukasta asennoitui päättäväisesti Raamatun totuuden puolelle.

Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamisesta tuli meille elämäntapa, joten luonnollisesti  halusin tulevan elämänkumppaninikin olevan lähtöisin hengellisesti vahvasta perheestä. Yksi palvelustovereistani oli Ján Petruška, joka oli oppinut totuuden Yhdysvalloissa. Hänen tyttärensä Mária teki minuun vaikutuksen, koska hän oli isänsä tavoin valmis antamaan todistusta kaikille. Menimme naimisiin vuonna 1936, ja Mária oli uskollinen toverini 50 vuotta aina vuoteen 1986 saakka, jolloin hän kuoli. Ainoa lapsemme Eduard syntyi vuonna 1938. Noihin aikoihin Euroopan yllä häilyi kuitenkin jälleen sodan uhka. Miten se vaikuttaisi meidän työhömme?

Kristillinen puolueettomuutemme joutuu koetukselle

Kun toinen maailmansota puhkesi, itsenäiseksi julistautuneessa Slovakiassa elettiin natsimiehityksen aikaa. Hallitus ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään erityistoimiin Jehovan todistajien järjestöä vastaan. Tietenkin meidän täytyi työskennellä salaa ja kirjallisuuttamme sensuroitiin. Jatkoimme silti toimintaamme vaivihkaa. (Matteus 10:16.)

Sodan laajetessa minut kutsuttiin palvelukseen, vaikka olin yli 35-vuotias. Kristillisen puolueettomuuteni vuoksi kieltäydyin osallistumasta sotaan (Jesaja 2:2–4). Ennen kuin viranomaiset keksivät, mitä minulle pitäisi tehdä, koko ikäluokkani onneksi kotiutettiin.

Tajusimme, että kaupungeissa asuvien veljiemme oli paljon vaikeampi hankkia elatusta kuin meidän maalla asuvien. Halusimme jakaa omastamme (2. Korinttilaisille 8:14). Kokosimme siksi niin paljon ruokatarvikkeita kuin pystyimme kuljettamaan ja matkustimme halki maan yli 500 kilometrin päähän Bratislavaan. Noina sotavuosina solmimamme kristillisen ystävyyden ja rakkauden siteet auttoivat meitä kestämään edessä olevat vaikeat ajat.

Saamme tarvittavaa rohkaisua

Toisen maailmansodan jälkeen Slovakia liitettiin jälleen Tšekkoslovakiaan. Vuosina 1946–48 Jehovan todistajien valtakunnalliset konventit pidettiin joko Brnossa tai Prahassa. Meitä Itä-Slovakiassa asuvia konventtivieraita varten oli järjestetty erikoisjunia. Niitä voisi nimittää laulujuniksi, koska lauloimme koko matkan (Apostolien teot 16:25).

Mieleeni on jäänyt erityisesti vuoden 1947 Brnon konventti. Siellä oli läsnä kolme kristittyä valvojaa maailmankeskuksesta, veli Nathan H. Knorr heidän joukossaan. Moni meistä mainosti esitelmää kävelemällä kaupungin halki olalta riippuvine kilpineen, joissa luki esitelmän teema. Poikamme Eduard, joka oli tuolloin vasta yhdeksänvuotias, oli hyvin onneton, koska hän ei saanut mainoskilpiä.  Niinpä veljet tekivät pikkukilpiä häntä ja monia muita lapsia varten. Nämä nuoret tekivät erinomaista työtä mainostaessaan puhetta.

Kommunistit nousivat valtaan helmikuussa 1948. Tiesimme, että oli vain ajan kysymys, milloin hallitus alkaisi rajoittaa palvelustamme. Prahassa pidettiin konventti syyskuussa 1948, ja suhtauduimme tilanteeseen sekavin tuntein, koska uumoilimme, että julkiset kokouksemme taas kiellettäisiin – vain kolme vuotta voimassa olleen kokoontumisvapauden jälkeen. Ennen konventista lähtöämme hyväksyimme päätöksen, jossa sanottiin muun muassa: ”Me, Jehovan todistajat, jotka olemme kokoontuneet yhteen, – – olemme päättäneet entisestäänkin lisätä siunattua palvelustamme ja jatkaa sitä Herran armosta sopivaan aikaan ja koetuksen aikaan ja julistaa Jumalan valtakunnan evankeliumia yhä innokkaammin.”

”Valtion vihollisia”

Vain kaksi kuukautta Prahan konventin jälkeen salainen poliisi teki ratsian Prahan lähistöllä sijaitsevaan Betel-kotiin. He takavarikoivat omaisuuden ja kaiken löytämänsä kirjallisuuden sekä pidättivät kaikki beteliläiset ja joitakuita muita veljiä. Lisää vaikeuksia oli kuitenkin tulossa.

Helmikuun 4. päivän vastaisena yönä vuonna 1952 turvallisuusjoukot kulkivat halki maan ja pidättivät yli sata todistajaa. Minä olin yksi pidätetyistä. Kolmen maissa aamuyöllä poliisi herätti koko perheeni. Ilman mitään selitystä he vaativat minua lähtemään mukaansa. Minut pantiin kahleisiin, silmäni sidottiin, ja minut heitettiin monien muiden kanssa kuorma-auton lavalle. Päädyin eristysselliin.

Kokonaiseen kuukauteen kukaan ei puhunut minulle sanaakaan. En nähnyt ketään muuta kuin vartijan, joka tyrkkäsi oviluukusta niukan ruoka-annokseni. Sitten alussa mainittu kuulustelija käski minut luokseen. Sanottuaan minua vakoojaksi hän jatkoi: ”Uskonto on tietämättömyyttä. Ei ole Jumalaa! Emme voi antaa sinun jymäyttää työväenluokkaamme. Joko pyöveli potkaisee jakkaran jalkojesi alta tai mätänet vankilassa. Ja jos Jumalasi on aikeissa tulla tänne, tapamme hänetkin!”

Koska viranomaiset tiesivät, ettei mikään nimenomainen laki kieltänyt kristillistä toimintaamme, he päättivät määritellä toimemme uudelleen saadakseen ne sopimaan voimassa olevien lakien piiriin ja väittivät meidän olevan ”valtion vihollisia” ja ulkomaisia vakoojia. Ensin heidän oli kuitenkin murrettava tahdonvoimamme ja saatava meidät ”tunnustamaan” tekaistut syytökset. Tuon yöllisen kuulustelun jälkeen minun ei annettu nukkua, vaan muutaman tunnin kuluttua minut vietiin taas kuulustelijan eteen. Tällä kertaa hän halusi minun allekirjoittavan paperin, jossa sanottiin: ”Minä, Tšekkoslovakian kansantasavallan vihollinen, en liittynyt – – [kolhoosiin], koska odotin amerikkalaisia.” Kun kieltäydyin allekirjoittamasta moista valhetta, minut pantiin rangaistuskoppiin.

En saanut nukkua, maata enkä edes istua. En voinut muuta kuin seistä tai kävellä edestakaisin. Kun väsyin, kävin pitkälleni betonilattialle. Silloin vartijat veivät minut takaisin kuulustelijan toimistoon. ”Joko nyt allekirjoitat?” hän kysyi. Kun kieltäydyin  jälleen, hän löi minua kasvoihin, niin että veri tirskui. Sitten hän ärähti vartijoille: ”Hän haluaa tappaa itsensä. Pitäkää silmällä, ettei hän tee itsemurhaa!” Minut passitettiin takaisin eristysselliin. Puolen vuoden aikana näitä kuulustelukeinoja käytettiin kerta toisensa jälkeen. Ei mikään ideologinen suostuttelu eivätkä yritykset saada minut tunnustautumaan valtion viholliseksi heikentäneet päättäväisyyttäni pysyä uskollisena Jehovalle.

Kuukautta ennen kuin minun oli määrä joutua oikeuden eteen, Prahasta tuli syyttäjä, joka kuulusteli jokaista ryhmämme 12:ta veljeä. Hän kysyi minulta: ”Mitä teet, jos lännen imperialistit hyökkäävät maahamme?” ”Toimin samalla tavalla kuin silloin, kun tämä maa hyökkäsi Hitlerin rinnalla Neuvostoliittoon. En taistellut silloin enkä taistelisi nytkään, koska olen kristitty ja olen puolueeton.” Sitten syyttäjä sanoi minulle: ”Emme voi suvaita Jehovan todistajia. Tarvitsemme sotilaita siltä varalta, että lännen imperialistit hyökkäävät kimppuumme, ja tarvitsemme sotilaita vapauttamaan länsimaissa olevan työväenluokkamme.”

Meidät vietiin oikeussaliin 24. heinäkuuta 1953. Yksi toisensa jälkeen meidät kaikki 12 kutsuttiin tuomarikollegion eteen. Tartuimme tilaisuuteen antaa todistusta uskostamme. Kun olimme vastanneet meitä vastaan singottuihin vääriin syytöksiin, eräs oikeudenkäyntiavustaja nousi seisomaan ja sanoi: ”Olen ollut tässä oikeussalissa monta kertaa. Tavallisesti täällä näkee paljon tunnustuksia, katumusta ja jopa kyyneleitä. Mutta nämä miehet ovat täältä lähtiessään vahvempia kuin tänne tullessaan.” Myöhemmin meidän kaikkien 12:n ilmoitettiin syyllistyneen vehkeilyyn valtiota vastaan. Sain kolme vuotta vankeutta ja menetin kaiken omaisuuteni valtiolle.

Korkea ikä ei ole pysäyttänyt minua

Kotiin päästyäni olin edelleen salaisen poliisin tarkkailun alaisena. Siitä huolimatta jatkoin teokraattisia toimiani ja minulle uskottiin hengellisiä valvontatehtäviä seurakunnassamme. Vaikka saimme asua talossamme, joka oli otettu valtion haltuun, se palautettiin laillisesti meille vasta noin 40 vuoden kuluttua, kun kommunismi oli luhistunut.

Minä en ollut perheestämme ainoa, joka sai vankilatuomion. Olin ehtinyt olla kotona vasta kolme vuotta, kun Eduard kutsuttiin sotapalvelukseen. Koska hän kuunteli Raamatun avulla valmennetun omantuntonsa ääntä ja kieltäytyi asepalveluksesta, hän joutui vankilaan. Vuosia myöhemmin pojanpoikani Peterkin kävi läpi saman koettelemuksen heikosta terveydestään huolimatta.

Vuonna 1989 Tšekkoslovakian kommunistinen hallintojärjestelmä romahti. Olin ikionnellinen, kun 40 vuotta kestäneen kiellon jälkeen saatoin vapaasti saarnata talosta taloon (Apostolien teot 20:20). Niin kauan kuin terveyteni antoi myöten, nautin tästä palveluksesta. Olen nyt 98-vuotias, eikä vointini ole enää yhtä hyvä kuin joskus ennen, mutta olen iloinen siitä, että voin yhä todistaa ihmisille Jehovan loistoisista tulevaisuudenlupauksista.

Kotipaikkani on ollut kaikkiaan viiden maan ja 12 valtionpäämiehen alaisuudessa. Heidän joukossaan on ollut diktaattoreja, presidenttejä ja kuningas. Kenelläkään heistä ei ole ollut tarjota pysyvää ratkaisua ihmisten ongelmiin (Psalmit 146:3, 4). Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että sain oppia tuntemaan hänet jo nuoruusvuosinani. Tajusin siksi, että hän ratkaisee ongelmat messiaanisen Valtakunnan välityksellä, ja onnistuin välttämään sellaisen turhanpäiväisen elämän, johon Jumala ei kuulu. Yli 75 vuotta olen aktiivisesti saarnannut tätä kaikkein parasta uutista, ja se on tuottanut minulle tyydytystä, antanut elämälleni tarkoituksen ja valoisan toivon ikuisesta elämästä maan päällä. Mitä muuta voi elämältä toivoa? *

[Alaviite]

[Kuva s. 26]

Vastavihittyinä

[Kuva s. 26]

Eduardin kanssa 1940-luvun alkupuolella

[Kuva s. 27]

Mainostamassa Brnon konventtia vuonna 1947