Elämäkerta

Olen luottanut Jehovan hellään huolenpitoon

KERTONUT ANNA DENZ TURPIN

”Olet kyllä yhtä kysymysmerkkiä koko tyttö!” huudahti äitini hymyillen. Pikkutyttönä pommitin vanhempiani kysymyksillä. Äiti ja isä eivät kuitenkaan ikinä paheksuneet lapsellista tiedonhaluani vaan opettivat minua käyttämään järkeäni ja tekemään omia ratkaisuja Raamatun avulla valmennetun omantuntoni perusteella. Tuo valmennus osoittautuikin korvaamattoman arvokkaaksi, sillä eräänä kauniina päivänä ollessani 14-vuotias natsit riistivät minulta rakkaat vanhempani enkä nähnyt heitä enää sen koommin.

ISÄNI Oskar Denz ja äitini Anna Maria asuivat saksalaisessa Lörrachin kaupungissa lähellä Sveitsin rajaa. Nuoruudessaan he osallistuivat aktiivisesti politiikkaan ja olivat yhteisössään tunnettuja ja kunnioitettuja. Vuonna 1922, vähän sen jälkeen kun vanhempani olivat menneet naimisiin, heidän poliittiset näkemyksensä ja elämäntarkoituksensa kuitenkin muuttuivat. Äiti alkoi tutkia Raamattua raamatuntutkijoiden kanssa, joiksi Jehovan todistajia tuolloin sanottiin, ja hän oli ihastuksissaan, kun hänelle valkeni, että Jumalan valtakunta toisi rauhan maan päälle. Pian isäkin liittyi tutkisteluun, ja vanhempani alkoivat käydä raamatuntutkijoiden kokouksissa. Isä jopa antoi äidille sinä vuonna joululahjaksi Jumalan harppu -nimisen raamatuntutkistelukirjan. Minä, heidän ainoa lapsensa, tulin maailmaan 25. maaliskuuta 1923.

 Minulla on suloisia muistoja perhe-elämästämme: kesäisistä vaelluksistamme rauhallisessa Schwarzwaldissa, äidin kotitaloustunneista puhumattakaan! Voin yhä kuvitella mielessäni hänen seisovan keittiössä opastamassa pikkukokkiaan. Mikä tärkeintä, vanhempani opettivat minut rakastamaan Jehova Jumalaa ja luottamaan häneen.

Seurakuntaamme kuului nelisenkymmentä ahkeraa Valtakunnan saarnaajaa. Vanhempani olivat erityisen taitavia virittämään keskusteluja Valtakunnasta. Koska he olivat aiemmin toimineet aktiivisesti yhteisönsä hyväksi, he tulivat hyvin juttuun ihmisten kanssa ja saivat lämpimän vastaanoton. Seitsemänvuotiaana minäkin halusin lähteä saarnaamaan ovelta ovelle. Ensimmäisenä palveluspäivänäni toverini ojensi minulle kirjallisuutta, osoitti erästä taloa ja lausahti: ”Käypä katsomassa, haluaisivatko he tämän.” Vuonna 1931 olimme läsnä raamatuntutkijoiden konventissa Baselissa Sveitsissä. Vanhempani kastettiin siellä.

Sekasorrosta sortovaltaan

Saksassa vallitsi tuohon aikaan hyvin sekasortoinen tilanne, ja poliittiset ryhmäkunnat ottivat väkivaltaisesti yhteen kaduilla. Eräänä yönä heräsin naapuritalosta kuuluviin huutoihin. Kaksi teini-ikäistä poikaa tappoi heinähangolla veljensä, koska he eivät hyväksyneet hänen poliittisia näkemyksiään. Myös juutalaisviha lisääntyi selvästi. Koulussa eräs tyttö joutui seisomaan yksin nurkassa vain siksi, että hän oli juutalainen. Minun kävi häntä sääliksi, mutta en osannut aavistaa, että pian saisin itse kokea, miltä hyljeksintä tuntuu.

Adolf Hitleristä tuli Saksan valtakunnankansleri 30. tammikuuta 1933. Katselimme parin korttelin päästä, kuinka natsit nostivat voitonriemuisina hakaristilipun kaupungintalon salkoon. Intomielinen opettajamme opetti meille koulussa ”Heil Hitler!” -tervehdyksen. Kerroin siitä isälle samana iltapäivänä. Hän huolestui. ”Ei hyvältä vaikuta”, hän sanoi. ”’Heil’ tarkoittaa pelastusta. Jos sanoisimme ’Heil Hitler!’, se merkitsisi sitä, että pidämme pelastusta hänen emmekä Jehovan ansiona. Minun mielestäni se ei ole oikein, mutta sinun on tehtävä oma ratkaisusi.”

Koska päätin olla esittämättä natsitervehdystä, koulutoverini alkoivat karttaa minua. Kun opettajat eivät nähneet, jotkut pojat jopa löivät minua. Lopulta he jättivät minut rauhaan. Ystävänikin sanoivat, että heitä oli  kotona kielletty leikkimästä kanssani. Olin liian vaarallinen.

Kaksi kuukautta sen jälkeen, kun natsit olivat nousseet valtaan Saksassa, he kielsivät Jehovan todistajat, koska näiden katsottiin olevan valtiolle vaarallisia. SA (Sturmabteilung eli hyökkäysosasto) sulki Magdeburgin toimiston ja kielsi kokouksemme. Mutta koska asuimme rajan pinnassa, isä sai meille kulkuluvan Baseliin, ja kävimme siellä sunnuntaikokouksissa. Monesti isä sanoi, että hän toivoisi kaikkien saksalaisveljien saavan samanlaista hengellistä ravintoa, joka auttaisi heitä kohtaamaan tulevaisuuden rohkeasti.

Vaarallisia kävelyretkiä

Sen jälkeen kun Magdeburgin toimisto oli suljettu, yksi sen entinen työntekijä, Julius Riffel, tuli kotikaupunkiinsa Lörrachiin organisoimaan maanalaisen saarnaamistyön. Isä tarjoutui heti auttamaan. Hän pyysi äitiä ja minua istumaan ja selitti sitten lupautuneensa auttamaan raamatullisen kirjallisuuden kuljettamisessa Sveitsistä Saksaan. Hän sanoi, että se olisi hyvin vaarallista ja että hänet voitaisiin pidättää milloin tahansa. Hän ei halunnut mitenkään painostaa meitä mukaan tuohon hankkeeseen, koska se olisi riskialtista meillekin. Äiti sanoi oikopäätä: ”Olen tukenasi.” Sitten molemmat katsoivat minuun ja minä huudahdin: ”Niin minäkin!”

Äiti virkkasi laukun, joka oli suunnilleen Vartiotorni-lehden kokoinen. Laukun sivulla olevasta aukosta hän sujautti sisään kirjallisuutta ja virkkasi sitten aukon kiinni. Hän teki isän vaatteisiin salataskuja. Itselleen ja minulle hän valmisti kureliivit, joissa voisimme huomaamatta kuljettaa pieniä raamatullisia julkaisuja. Joka kerta, kun onnistuimme tuomaan salaiset aarteemme kotiin, huokasimme helpotuksesta ja kiitimme Jehovaa. Piilotimme kirjallisuuden ullakollemme.

Aluksi natsit eivät epäilleet meitä lainkaan. Meitä ei kuulusteltu eikä asuntoamme tarkastettu. Valitsimme kuitenkin varmuuden vuoksi koodin – 4711 kuuluisan kölninveden nimen mukaan – ja sovimme, että jos ilmaantuisi vaikeuksia tai jos olisi vaarallista tulla taloon, varoittaisimme hengellisiä veljiämme jotenkin tuon numerosarjan avulla. Lisäksi isä kehotti veljiä ennen sisääntuloa katsomaan, oliko olohuoneemme vasemmanpuoleinen ikkuna auki. Se olisi merkki siitä, että jokin olisi vinossa ja heidän pitäisi pysyä poissa rakennuksesta.

Vuosina 1936 ja 1937 Gestapo teki joukkopidätyksiä ja heitti tuhansia todistajia vankiloihin ja keskitysleireihin, missä heitä kohdeltiin erittäin julmasti ja sadistisesti. Bernissä sijaitseva Sveitsin haaratoimisto alkoi koota selostuksia, muiden muassa leireiltä salakuljetettuja raportteja, joiden pohjalta paljastettaisiin natsirikokset kirjassa Kreuzzug gegen das Christentum (Ristiretki kristillisyyttä vastaan). Me ryhdyimme vaaralliseen puuhaan: kuljetimme salaisia raportteja rajan yli Baseliin. Jos  natsit olisivat löytäneet hallustamme noita kiellettyjä dokumentteja, meidät olisi saman tien vangittu. Itkin, kun luin veljiemme kärsimyksistä. Minua ei kuitenkaan pelottanut. Luotin siihen, että Jehova ja vanhempani – parhaat ystäväni – pitäisivät minusta huolen.

Pääsin koulusta 14-vuotiaana ja sain toimistotyötä eräästä rautakaupasta. Kuljetimme kirjallisuutta tavallisesti lauantai-iltapäivisin tai sunnuntaisin, jolloin isällä oli vapaata työstä. Teimme tällaisen kuriirimatkan keskimäärin joka toinen viikko. Näytimme ihan tavalliselta viikonloppuretkellä olevalta perheeltä, eivätkä rajavartijat koskaan pysäyttäneet meitä eivätkä yrittäneet tarkastaa meitä. Näin kului lähes neljä vuotta, kunnes koitti eräs helmikuinen päivä vuonna 1938.

Jäämme kiinni!

En ikinä unohda isän ilmettä, kun saavuimme Baselin lähistöllä sijaitsevaan paikkaan, josta noudimme kirjallisuuden, ja näimme meitä odottavan suuren kirjapinon. Koska eräs toinen kuriiriperhe oli pidätetty, saimme kuljetettavaksemme ylimääräisiä kirjoja. Rajalla tullivirkailija silmäili meitä epäluuloisesti ja määräsi meidät ruumiintarkastukseen. Kun kirjat löytyivät, hän marssitti meidät aseella uhaten poliisiautoihin, jotka olivat odottamassa. Autojen lähtiessä liikkeelle isä puristi kättäni ja kuiskasi: ”Älä ole petturi. Älä kavalla ketään!” ”En, en”, vakuutin hänelle. Lörrachiin palattuamme rakas isäni vietiin pois. Näin hänet viimeisen kerran, kun vankilan ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

Neljä Gestapon miestä kuulusteli minua neljä tuntia ja vaati minua kertomaan toisten todistajien nimet ja osoitteet. Kun kieltäydyin, yksi heistä raivostui ja uhkaili minua: ”Meillä on kyllä keinoja saada sinut puhumaan!” En paljastanut mitään. Sitten he veivät äidin ja minut takaisin kotiimme, ja ensi kertaa siellä suoritettiin kotietsintä. He pidättivät äidin, lähettivät minut tätini luo ja määräsivät hänet huoltajakseni tajuamatta, että hänkin oli todistaja. Vaikka sain käydä töissä, neljä Gestapon miestä istui talon eteen pysäköidyssä autossa ja valvoi jokaista liikettäni. Lisäksi jalkakäytävällä partioi poliisi.

Kun muutamaa päivää myöhemmin tulin lounasaikaan ulos talosta, näin erään nuoren sisaren ajavan pyörällä minua kohti. Kun hän tuli lähemmäs, havaitsin, että hän aikoi heittää minulle paperinpalan. Nappasin sen ja käännyin heti katsomaan, olivatko Gestapon miehet nähneet, mitä tein. Yllätyksekseni he kaikki juuri sillä hetkellä nauraa hekottivat pää takakenossa!

Sisaren antamassa kirjelappusessa minun käskettiin mennä hänen vanhempiensa luo keskipäivällä. Mutta koska Gestapo tarkkaili minua, minähän saattaisin silloin antaa ilmi hänen vanhempansa. Katselin neljää autossa istuvaa Gestapon asiamiestä sekä kadulla edestakaisin astelevaa poliisia. En tiennyt mitä tehdä, joten rukoilin hartaasti apua Jehovalta. Yhtäkkiä poliisi marssi Gestapon auton luo ja jutteli miesten kanssa. Sitten hän hyppäsi autoon, ja he ajoivat tiehensä.

Juuri silloin tätini käveli kulman takaa. Kello oli jo yli 12. Hän luki viestin ja oli sitä mieltä, että meidän pitäisi mennä ohjeessa mainittuun paikkaan, koska veljet olivat otaksuttavasti järjestelemässä minun viemistäni Sveitsiin. Perille saavuttuamme talonväki esitteli minulle Heinrich Reiff -nimisen miehen. Hän sanoi olevansa iloinen siitä, että olin onnistunut livahtamaan karkuun ehjin nahoin, ja lupasi auttaa minua pakenemaan Sveitsin puolelle. Hän ilmoitti, että tapaisimme puolen tunnin kuluttua metsässä.

Maanpaossa

Kun sitten tapasin veli Reiffin, kyyneleet vain virtasivat pitkin poskiani, koska joutuisin jättämään vanhempani. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Jännitys laukesi, kun onnistuimme ujuttautumaan erään turistiryhmän joukkoon ja pääsimme turvallisesti Sveitsin rajan yli heidän mukanaan.

Perillä Bernin haaratoimistossa sain kuulla,  että siellä työskentelevät veljet olivat järjestäneet pakomatkani. He tarjosivat minulle ystävällisesti majapaikan. Pääsin työhön keittiölle, mikä oli minulle mieleen. Oli kuitenkin hyvin raskasta elää maanpaossa. En tiennyt, mitä vanhemmilleni tapahtuisi. He kumpikin olivat saaneet kahden vuoden vankeustuomion. Toisinaan kun murhe ja huoli vyöryivät ylitseni, menin kylpyhuoneeseen, panin oven lukkoon ja purskahdin itkuun. Onnistuin kuitenkin pitämään säännöllisesti yhteyttä vanhempiini kirjeitse, ja he kannustivat minua pysymään uskollisena.

Vanhempani antoivat minulle hienon esimerkin uskosta, ja tuon esimerkin kannustamana vihkiydyin Jehovalle ja kävin kasteella 25. heinäkuuta 1938. Olin vuoden Betelissä ja menin sitten työhön Chanélaziin, Sveitsin haaratoimiston ostamalle maatilalle, josta Betel-perhe sai elintarvikkeita ja vainoa pakenevat veljet kodin.

Kun vanhempieni vankeustuomiot päättyivät vuonna 1940, natsit lupasivat vapauttaa heidät, jos he kieltäisivät uskonsa. He pysyivät lujina, ja niinpä heidät lähetettiin keskitysleiriin, isä Dachauhun ja äiti Ravensbrückiin. Talvella 1941 äiti ja muut leirissä olevat todistajanaiset kieltäytyivät työskentelemästä armeijan hyväksi. Rangaistukseksi heitä seisotettiin ulkona kylmässä kolme vuorokautta, minkä jälkeen heidät teljettiin pimeisiin selleihin ja heitä pidettiin nälässä 40 päivää. Sitten heitä ruoskittiin. Äiti kuoli 31. tammikuuta 1942, kolme viikkoa raa’an pieksemisen jälkeen.

Isä siirrettiin Dachausta Mauthauseniin Itävaltaan. Tässä leirissä natsit tappoivat vankeja systemaattisesti näännyttämällä heidät nälkään ja teettämällä heillä äärimmäisen raskasta ruumiillista työtä. Äidin kuolemasta oli kulunut puoli vuotta, kun natsit surmasivat isäni käyttämällä toisenlaista menetelmää: lääketieteellisiä kokeita. Leirin lääkärit tartuttivat tahallaan tuberkuloosin koekaniineiksi joutuneisiin vankeihin. Myöhemmin heille annettiin tappava ruiske sydämeen. Isän virallinen kuolinsyy oli ”heikko sydänlihas”. Hän oli kuollessaan 43-vuotias. Sain kuulla noista julmista murhista vasta kuukausien kuluttua. Rakkaiden vanhempieni muisto saa yhä kyyneleet kihoamaan silmiini. Minua on kuitenkin lohduttanut – niin tuolloin kuin nykyäänkin – tieto siitä, että äiti ja isä, joilla oli taivaallisen elämän toivo, ovat turvassa Jehovan käsissä.

Toisen maailmansodan jälkeen pääsin Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 11. kurssille New Yorkiin. Oli mahtavaa uppoutua viideksi kuukaudeksi Raamatun tutkimiseen. Valmistuin vuonna 1948, ja minut lähetettiin lähetystyöntekijäksi Sveitsiin. Vähän myöhemmin tapasin James L. Turpinin, uskollisen veljen, joka oli valmistunut Gileadin viidenneltä kurssilta. Kun Turkkiin perustettiin haaratoimisto, hänestä tuli sen valvoja. Menimme  naimisiin maaliskuussa 1951, ja pian sen jälkeen huomasimme, että meille oli tulossa perheenlisäystä! Muutimme Yhdysvaltoihin, ja saman vuoden joulukuussa syntyi tyttäremme Marlene.

Vuosien varrella olemme Jimin kanssa iloinneet suuresti Valtakunnan työstä. Muistelen lämpimin tuntein erästä tutkisteluoppilastani, Penny-nimistä nuorta kiinalaisnaista, joka piti hyvin paljon Raamatun tutkimisesta. Hän kävi kasteella ja avioitui sittemmin Guy Piercen kanssa, joka palvelee nykyään Jehovan todistajien hallintoelimessä. Tällaiset rakkaat ystävät ovat osaltaan täyttäneet vanhempieni menetyksen jättämää aukkoa.

Vanhempieni kotikaupungin Lörrachin veljet rakensivat alkuvuodesta 2004 uuden valtakunnansalin Stichstrasse-nimiselle kadulle. Kaupunginvaltuusto halusi antaa tunnustusta Jehovan todistajille ja päätti antaa kadulle vanhempieni kunniaksi uuden nimen: Denzstrasse. Paikallisessa Badische Zeitung -sanomalehdessä oli otsikko ”Murhatun Denzin pariskunnan muistoksi – uusi kadunnimi” ja siihen liittyvässä kirjoituksessa sanottiin, että vanhempani ”murhattiin uskonsa vuoksi keskitysleirissä kolmannen valtakunnan aikana”. Minulle tämä kaupunginvaltuuston ele oli yllättävä mutta erittäin sydäntälämmittävä käänne.

Isällä oli tapana sanoa, että meidän pitäisi tehdä tulevaisuudensuunnitelmia ikään kuin Harmagedon ei tulisi meidän elinaikanamme mutta elää niin kuin se tulisi huomenna – hyvä neuvo, jota olen aina yrittänyt noudattaa. Kärsivällisyyden ja innokkaan odotuksen tasapainottaminen ei ole aina helppoa, varsinkaan nyt kun joudun vanhuuden vaivojen vuoksi pysyttelemään kotosalla. En ole kuitenkaan koskaan epäillyt lupausta, jonka Jehova on antanut kaikille uskollisille palvelijoilleen: ”Luota Jehovaan kaikesta sydämestäsi – –. Ota hänet huomioon kaikilla teilläsi, niin hän itse tekee polkusi suoriksi.” (Sananlaskut 3:5, 6.)

[Tekstiruutu/Kuva s. 29]

KALLISARVOISIA SANOJA VUOSIEN TAKAA

Lörrachissa kävi 1980-luvulla muuan nainen, joka asui eräässä kylässä jonkin matkan päässä kaupungista. Tuohon aikaan kaupungin asukkailla oli tapana viedä tarpeettomia tavaroitaan eräälle yleiselle paikalle; ihmiset saivat katsella niitä ja ottaa mukaansa mitä halusivat. Tämä nainen näki ompelurasian ja otti sen itselleen. Myöhemmin hän löysi rasian pohjalta valokuvia pikkutytöstä ja keskitysleirin paperille kirjoitettuja kirjeitä. Kirjeet alkoivat kiinnostaa naista, ja hän aprikoi, kuka mahtoi olla tuo lettipäinen pikkutyttö.

Vuonna 2000 nainen näki eräänä päivänä sanomalehtiartikkelin, jossa kerrottiin Lörrachissa järjestettävästä historiallisesta näyttelystä. Kirjoituksessa kuvailtiin Jehovan todistajien vaiheita natsihallinnon aikana ja kerrottiin muun muassa meidän perheestämme. Siinä oli kuvia minusta teini-ikäisenä. Nainen oivalsi, kenestä oli kyse, otti yhteyttä toimittajaan ja kertoi hänelle kirjeistä – joita oli kaikkiaan 42! Muutaman viikon kuluttua sain nuo vanhempieni omin käsin kirjoittamat kirjeet haltuuni. Niissä he kyselivät tädiltäni kuulumisiani. Heidän rakkaudellinen kiinnostuksensa minua kohtaan ei siis koskaan lakannut. Kuin ihmeen kaupalla nämä kirjeet säilyivät ja tulivat esiin yli 60 vuoden takaa!

[Kuvat s. 25]

Onnellinen perheemme hajotettiin kun Hitler nousi valtaan

[Lähdemerkintä]

Hitler: U.S. Army photo

[Kuvat s. 26]

1. Magdeburgin toimisto

2. Gestapo pidätti tuhansia todistajia

[Kuva s. 28]

Jim ja minä olemme iloinneet suuresti Valtakunnan työstä