Elämäkerta

Opimme luottamaan täysin Jehovaan

KERTONUT NATALIE HOLTORF

Eräänä päivänä kesäkuussa 1945 etuovellemme ilmaantui kalvakka mies ja jäi siihen kärsivällisesti odottamaan. Nuorempi tyttäreni Ruth huusi pelästyneenä: ”Äiti, ovella on joku vieras!” Ruthilla ei ollut aavistustakaan siitä, että tuo vieras mies oli hänen isänsä – rakas mieheni Ferdinand. Kaksi vuotta aiemmin, vain kolme päivää Ruhtin syntymästä, Ferdinand oli kotoa lähdettyään joutunut pidätetyksi, ja lopulta hänet oli viety natsien keskitysleiriin. Nyt Ruth viimein tapasi isänsä, ja perheemme oli jälleen yhdessä. Ferdinandilla ja minulla oli valtavasti puhuttavaa!

FERDINAND syntyi vuonna 1909 Kielissä Saksassa, ja minä synnyin pari vuotta aiemmin Dresdenissä, niin ikään Saksassa. Ollessani kahdentoista ikäinen perheemme pääsi ensi kertaa kosketuksiin raamatuntutkijoiden kanssa, kuten Jehovan todistajia siihen aikaan kutsuttiin. 19-vuotiaana jätin evankelisen kirkon ja vihin elämäni Jehovalle.

Tällä välin Ferdinand valmistui merenkulkuoppilaitoksesta ja hänestä tuli merimies. Hän pohti merellä ollessaan Luojan olemassaoloon liittyviä kysymyksiä. Kotiin palattuaan hän kävi veljensä luona, joka oli raamatuntutkija. Tuo vierailu riitti vakuuttamaan hänet siitä, että Raamatussa oli vastaukset häntä askarruttaviin kysymyksiin. Hän erosi luterilaisesta kirkosta ja päätti lopettaa  myös merimiehen työt. Oltuaan ensimmäistä päivää saarnaamistyössä hän tunsi suurta halua tehdä tuosta työstä elämänuransa. Samana iltana Ferdinand vihkiytyi Jehovalle, ja hänet kastettiin elokuussa 1931.

Merimies ja saarnaaja

Marraskuussa 1931 Ferdinand astui Alankomaihin vievään junaan. Hän halusi tukea saarnaamistyötä tuossa maassa. Kun Ferdinand kertoi Alankomaiden työtä valvovalle veljelle, että hän oli ollut merimies, veli huudahti: ”Sinä olet etsimämme mies!” Veljet olivat vuokranneet laivan, jotta joukko tienraivaajia (kokoaikaisia sananpalvelijoita) voisi lähteä saarnaamaan vesiväylien varsien asukkaille maan pohjoisosaan. Laivassa oli viiden hengen miehistö, mutta kukaan ei osannut ohjata alusta. Niinpä Ferdinandista tuli kapteeni.

Puoli vuotta myöhemmin Ferdinandia pyydettiin palvelemaan tienraivaajana Tilburgissa maan eteläosassa. Noihin aikoihin minäkin saavuin Tilburgiin tienraivaajaksi ja tapasin Ferdinandin. Meitä pyydettiin saman tien muuttamaan pohjoisessa sijaitsevaan Groningeniin. Menimme siellä naimisiin lokakuussa 1932. Asuimme yhdessä muutamien muiden tienraivaajien kanssa, ja kuherruskuukautemme kului tienraivauksen merkeissä!

Vuonna 1935 syntyi tyttäremme Esther. Meillä oli niukka toimeentulo, mutta olimme päättäneet jatkaa tienraivausta. Muutimme erääseen kylään, missä asuimme pikkuisessa talossa. Kun minä hoidin lasta kotona, Ferdinand oli pitkän päivän sananpalveluksessa. Seuraavana päivänä Ferdinand oli kotona ja minä palveluksessa. Jatkoimme tähän tapaan siihen saakka kun Esther oli kyllin vanha otettavaksi mukaan.

Hieman myöhemmin Euroopan poliittinen ilmapiiri alkoi pahaenteisesti kiristyä. Kuulimme, miten todistajia vainottiin Saksassa, ja tajusimme, että pian olisi meidän vuoromme. Miten mahtaisimme kestää äärimmäistä vainoa? Vuonna 1938 hollantilaisviranomaiset julistivat säädöksen, joka kielsi ulkomaalaisia kolportoimasta eli levittämästä uskonnollisia julkaisuja. Alankomaalaistodistajat auttoivat meitä jatkamaan sananpalvelustamme antamalla meille sellaisten ihmisten nimiä, jotka olivat osoittaneet kiinnostusta työtämme kohtaan, ja saatoimme tutkia Raamattua muutamien kanssa.

Samoihin aikoihin oli määrä pitää Jehovan todistajien konventti. Halusimme kovasti päästä sinne, mutta meillä ei ollut varaa junalippuihin. Niinpä lähdimme matkaan polkupyörillä, ja pikkuinen Esther istui ohjaustankoon kiinnitettävässä istuimessa. Matka kesti kolme päivää, ja yövyimme reitin varrella asuvien todistajien luona. Olimme tavattoman iloisia, kun saatoimme olla läsnä ensimmäisessä valtakunnallisessa konventissamme! Ohjelma  vahvisti meitä kohtaamaan edessä olevat koettelemukset. Ennen kaikkea meitä muistutettiin luottamuksen panemisesta Jumalaan. Psalmin 31:6 sanoista, ”minä luotan Jehovaan”, tulikin mottomme.

Natsien vainoamina

Toukokuussa 1940 natsit tunkeutuivat Alankomaihin. Pian Gestapo, salainen poliisi, tuli yllätyskäynnille kotiimme ollessamme juuri lajittelemassa raamatullista kirjallisuuslähetystä. Ferdinand vietiin Gestapon päämajaan. Kävimme Estherin kanssa säännöllisesti katsomassa häntä, ja toisinaan häntä kuulusteltiin ja piestiin meidän nähtemme. Joulukuussa Ferdinand yllättäen vapautettiin – tosin vapautta ei kestänyt pitkään. Eräänä iltana kotiin tullessamme huomasimme talomme lähellä Gestapon auton. Ferdinand pääsi livahtamaan pakoon, kun Esther ja minä astuimme sisään. Gestapo oli odottamassa meitä. He halusivat Ferdinandin. Samana iltana Gestapon lähdettyä hollantilaispoliisi tuli hakemaan minut kuulusteltavaksi. Seuraavana päivänä menimme Estherin kanssa piiloon erään vastakastetun todistajapariskunnan, Norderien, luo. He antoivat meidän asua luonaan ja suojelivat meitä.

Tammikuun lopulla 1941 eräs asuntolaivassa asuva tienraivaajapariskunta pidätettiin. Seuraavana päivänä kierrosvalvoja (matkustava sananpalvelija) ja mieheni menivät hakemaan laivasta joitakin pariskunnan tavaroita, mutta Gestapon avustajat kävivät heidän kimppuunsa. Ferdinand onnistui pääsemään heidän kynsistään ja pakenemaan polkupyörällään, mutta kierrosvalvoja vietiin vankilaan.

Vastuulliset veljet kysyivät Ferdinandilta, voisiko hän ottaa kierrosvalvojan tehtävät hoitaakseen. Se merkitsi sitä, että hän voisi olla kotona vain kolme päivää kuussa. Tämä oli meille uusi haaste, mutta minä jatkoin tienraivausta. Gestapo etsi todistajia nyt entistä tiiviimmin, joten meidän oli pysyteltävä liikkeellä. Vuonna 1942 muutimme kolmeen otteeseen. Lopulta asetuimme Rotterdamiin, kauas sieltä, missä Ferdinand suoritti maanalaista palvelustaan. Odotin tuolloin toista lastamme. Kampin perhe, jonka kaksi poikaa oli äskettäin viety keskitysleiriin, otti meidät ystävällisesti luokseen.

Gestapo on kintereillämme

Toinen lapsemme Ruth syntyi heinäkuussa 1943. Hänen syntymänsä jälkeen Ferdinand pystyi olemaan luonamme kolme päivää, mutta sitten hänen oli lähdettävä, emmekä sen jälkeen nähneetkään häntä aikoihin. Kolmisen viikkoa myöhemmin Ferdinand pidätettiin Amsterdamissa. Hänet vietiin Gestapon asemapaikkaan, missä hänen henkilöllisyytensä varmistettiin. Gestapo kuulusteli häntä ankarasti pakottaakseen hänet antamaan tietoja saarnaamistoiminnastamme. Hän ei kuitenkaan suostunut kertomaan muuta kuin että hän oli Jehovan todistaja ja ettei hän ollut mukana missään poliittisessa toiminnassa. Gestapon virkailijoita raivostutti se, että Ferdinand, Saksan kansalainen, ei ollut ilmoittautunut sotapalvelukseen, ja he uhkasivat teloittaa hänet petturina.

Seuraavat viisi kuukautta Ferdinand virui sellissä, ja häntä uhkailtiin toistuvasti passittamisella teloituskomennuskunnan eteen. Hänen uskollisuutensa Jehovaa kohtaan ei kuitenkaan horjunut. Mikä auttoi häntä pysymään hengellisesti vahvana? Jumalan sana Raamattu. Koska Ferdinand oli todistaja, hän ei tietenkään saanut pitää Raamattua. Toiset vangit saattoivat kuitenkin pyytää Raamatun itselleen. Niinpä Ferdinand sai taivuteltua sellitoverinsa pyytämään Raamattua perheeltään. Vuosia myöhemmin, aina kun Ferdinand kertoi tuosta tapauksesta, hän huudahti silmät säteillen: ”Saamani Raamattu totisesti lohdutti minua!”

Tammikuun alkupuolella 1944 Ferdinand joutui yllättäen hollantilaiseen Vughtin keskitysleiriin.  Tämä siirto osoittautui odottamattomaksi siunaukseksi, sillä siellä hän tapasi 46 muuta todistajaa. Kun kuulin hänen siirrostaan, olin tavattoman iloinen siitä, että hän oli yhä elossa!

Keskitysleirissä saarnataan hellittämättä

Elämä leirissä oli tavattoman kovaa. Vakava aliravitsemus, lämpimän vaatetuksen puute ja ankara kylmyys olivat sääntö. Ferdinand sairastui pahaan nielurisatulehdukseen. Hytistyään pitkän aikaa nimenhuudossa hän ilmoittautui sairasosastolle. Potilaat, joilla oli kuumetta 40 astetta tai enemmän, saivat jäädä osastolle. Ferdinandilla oli kuumetta kuitenkin vain 39 astetta, joten hänet patistettiin takaisin työhön! Myötätuntoiset vankitoverit auttoivat häntä piilottelemalla häntä lyhyitä aikoja lämpimässä. Helpotusta toi myös lämpenevä sää. Lisäksi Ferdinandin voimat elpyivät jonkin verran sen ansiosta, että ruokapaketteja saaneet veljet jakoivat ruoan toisten kanssa.

Ennen Ferdinandin vankeuteen joutumista saarnaaminen oli ollut hänelle henki ja elämä, ja hän kertoi uskonkäsityksistään myös keskitysleirissä. Leirin virkailijoilla oli tapana piikitellä Ferdinandia hänen violetista kolmiostaan, joka ilmaisi hänen olevan todistaja. Ferdinand kuitenkin piti noita ivailuja tilaisuutena aloittaa keskustelu heidän kanssaan. Aluksi veljien saarnaamisalueeseen kuului etupäässä todistajien asuttamia parakkeja, joten veljet pohtivat, miten he voisivat tavoittaa useampia vankeja. Leirin johto tarjosi tahtomattaan ratkaisun.

Veljillä oli salainen varasto raamatullista kirjallisuutta ja lisäksi 12 Raamattua. Eräänä päivänä vartijat löysivät muutamia julkaisuja, mutteivät saaneet selville, kenelle ne kuuluivat. Sen vuoksi leirin virkailijat päättivät, että todistajat oli erotettava toisistaan, ja rangaistukseksi kaikki veljet siroteltiin parakkeihin, joissa ei ollut muita todistajia. Kaiken lisäksi veljien oli syödessään istuttava jonkun ei-todistajan vieressä. Tämä järjestely osoittautui siunaukseksi. Nyt veljet saattoivat tehdä sitä, mitä he olivat toivoneetkin: saarnata mahdollisimman monille vangeille.

Kasvatan yksin kahta tytärtä

Minä asuin tyttärinemme edelleen Rotterdamissa. Talvi 1943–44 oli poikkeuksellisen ankara. Talomme takana oli saksalaissotilaiden ilmatorjuntapatteri ja etupuolella Waalin satama, joka oli liittoutuneiden pääkohde. Piilopaikkamme ei siis ollut kaikkein turvallisimpia. Ruokaakin oli niukasti. Silloin jos koskaan opimme panemaan täyden luottamuksemme Jehovaan (Sananlaskut 3:5, 6).

Kahdeksanvuotias Esther auttoi pientä perhettämme jonottamalla ruoanjakelupisteessä. Usein kuitenkin kävi niin, että kun hänen vuoronsa tuli, mitään ei ollut jäljellä. Eräällä ruoanhakumatkalla hän joutui keskelle ilmahyökkäystä. Jouduin pakokauhun valtaan, kun kuulin räjähdykset, mutta pian pelkoni vaihtui ilon kyyneliksi, kun Esther palasi ehjin nahoin ja hänellä oli jopa mukanaan muutama sokerijuurikas. Tiedustelin ensi töikseni, mitä oikein oli tapahtunut. Esther vastasi rauhallisesti: ”Kun pommitus alkoi, tein juuri niin kuin isä on neuvonut: heittäydyin pitkin pituuttani maahan ja rukoilin. Se tepsi!”

Saksalaisen korostukseni vuoksi oli turvallisempaa, että Esther hoiti ne vähäiset ostokset, joita vielä pystyimme tekemään. Tämä ei jäänyt saksalaissotilailta huomaamatta, ja he alkoivat esittää Estherille kysymyksiä. Hän ei kuitenkaan paljastanut mitään salaista. Annoin hänelle kotona raamatullista valmennusta, ja koska hän ei voinut käydä koulua, opetin hänelle lukemista ja kirjoittamista sekä muita taitoja.

Esther auttoi minua myös sananpalveluksessa. Ennen kuin lähdin tutkimaan Raamattua jonkun kanssa, Esther meni edeltä  nähdäkseen, oliko reitti selvä. Hän tarkisti, olivatko tutkisteluoppilaan kanssa sopimani merkit paikallaan. Tutkisteluoppilaan piti esimerkiksi laittaa kukkaruukku ikkunalaudalle tiettyyn kohtaan merkiksi siitä, että voisin mennä sisään. Tutkistelun aikana Esther piti ulkona vahtia samalla kun hän työnsi Ruthia vaunuissa edes takaisin pitkin katua.

Sachsenhauseniin

Mitä Ferdinandille kuului? Syyskuussa 1944 hänet ja monet muut marssitettiin rautatieasemalle, missä vankeja odottivat tavaravaunut. Kuhunkin vaunuun ahdettiin 80 vankia, ja jokaisessa vaunussa oli yksi ämpäri, joka toimitti WC:n virkaa, ja toinen, jossa oli juomavettä. Matka kesti kolme päivää ja yötä, eikä vangeilla ollut edes tilaa istua! Ilma vaunussa oli tunkkainen. Muutamaa pientä tirkistysreikää lukuun ottamatta vaunut olivat umpinaisia. Kuumuus, nälkä ja jano, hajusta puhumattakaan, olivat sanoin kuvaamattomia.

Viimein juna pysähtyi pahamaineisen Sachsenhausenin keskitysleirin luo Saksassa. Kaikilta vangeilta vietiin loputkin heidän vähäisistä tavaroistaan – lukuun ottamatta niitä 12:ta pientä Raamattua, jotka todistajat olivat ottaneet mukaansa!

Ferdinand lähetettiin kahdeksan muun veljen kanssa Sachsenhausenin alaisuudessa toimivaan Rathenowin leiriin. Veljien oli määrä valmistaa sotatarvikkeita, mutta he kieltäytyivät tästä työstä huolimatta toistuvista teloitusuhkauksista. Kannustaakseen toisiaan pysymään lujina he lukivat aamuisin jonkin raamatunkohdan, esimerkiksi psalmin 18:2, ja mietiskelivät sitä sitten päivän mittaan. Tämä auttoi heitä pitämään mielensä hengellisissä asioissa.

Tykkien pauke kertoi viimein liittoutuneiden ja venäläisten joukkojen olevan tulossa kohti leiriä. Venäläiset saapuivat ensin siihen leiriin, jossa Ferdinand kumppaneineen oli. Sotilaat antoivat vangeille ruokaa ja käskivät heidän poistua leiristä. Huhtikuun lopussa 1945 Venäjän armeija salli vankien lähteä kotiin.

Vihdoinkin yhdessä perheenä

Ferdinand saapui Alankomaihin 15. kesäkuuta. Groningenin todistajat ottivat hänet lämpimästi vastaan. Hän sai pian kuulla, että olimme elossa ja asuimme jossain päin Alankomaita, ja meille välitettiin sana Ferdinandin paluusta. Aika tuntui matelevan odottaessamme häntä kotiin. Viimein eräänä päivänä pieni Ruth huusi: ”Äiti, ovella on joku vieras!” Siellä oli rakas puolisoni ja lasten isä!

Meidän oli selvitettävä lukuisia ongelmia ennen kuin saatoimme taas jatkaa normaalia perhe-elämää. Meillä ei ollut asuntoa, ja vakinaisten asukkaiden aseman saaminen tuotti suuria ongelmia. Koska olimme saksalaisia, hollantilaisviranomaiset kohtelivat meitä useita vuosia kuin irtolaisia. Aikanaan saatoimme kuitenkin asettua aloillemme ja palvella Jehovaa yhdessä perheenä, kuten niin hartaasti olimme toivoneet.

 ”Minä luotan Jehovaan”

Myöhempinä vuosina, kun Ferdinandin kanssa tapasimme ystäviämme, jotka meidän laillamme olivat kestäneet kovia aikoja, muistelimme aina sitä, miten Jehova ohjasi meitä rakkaudellisesti noina päivinä (Psalmit 7:1). Iloitsimme siitä, että kaikki nuo vuodet Jehova antoi meidän osaltamme edistää Valtakunnan etuja. Puhuimme usein myös siitä, miten onnellisia olimme sen vuoksi, että olimme käyttäneet nuoruutemme Jehovan pyhässä palveluksessa (Saarnaaja 12:1).

Natsivainojen päätyttyä Ferdinand ja minä palvelimme Jehovaa yhdessä yli 50 vuoden ajan, kunnes hän 20. joulukuuta 1995 päätti maallisen vaelluksensa. Itse olen pian 98-vuotias. Kiitän Jehovaa päivittäin sen johdosta, että lapsemme tukivat meitä uskollisesti noina vaikeina vuosina ja että voin yhä tehdä parhaani hänen palveluksessaan hänen nimensä kunniaksi. Olen kiitollinen kaikesta, mitä Jehova on tehnyt hyväkseni, ja haluan sydämestäni noudattaa edelleen mottoani: ”Minä luotan Jehovaan.” (Psalmit 31:6.)

[Kuva s. 19]

Ferdinandin kanssa lokakuussa 1932

[Kuva s. 19]

Saarnavene ”Almina” miehistöineen

[Kuva s. 22]

Ferdinandin ja lasten kanssa