Elämäkerta

Hylätty orpo löytää rakastavan Isän

KERTONUT DIMÍTRIS SIDIRÓPULOS

”Ota tuo ase ja ammu”, upseeri ärjäisi heittäessään eteeni kiväärin. Kieltäydyin tyynesti. Vierestä seuranneiden sotilaiden kauhuksi upseeri tarttui pistooliinsa ja luoteja alkoi viuhua olkani yli. Kuolema näytti väistämättömältä. Onneksi jäin henkiin. Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, kun henkeni oli vaarassa.

PERHEENI kuului erääseen etniseen vähemmistöön, joka asui Turkissa muinaisen Kappadokian alueella lähellä Kayseria. Jotkut tämän alueen asukkaat ilmeisesti omaksuivat kristillisyyden ensimmäisellä vuosisadalla (Apostolien teot 2:9). 1900-luvun alkuun mennessä tilanne oli kuitenkin muuttunut tyystin.

Pakolaisesta orvoksi

Muutama kuukausi syntymäni jälkeen vuonna 1922 etnisten ryhmien väliset selkkaukset pakottivat perheemme pakenemaan Kreikkaan. Vanhempani jättivät paniikissa taakseen kaiken muun paitsi minut. Koettuaan sanoin kuvaamattomia kärsimyksiä he saapuivat surkeassa kunnossa Kírian kylään, joka sijaitsee Pohjois-Kreikassa lähellä Dráman kaupunkia.

Isä kuoli pikkuveljeni syntymän jälkeen, kun olin neljävuotias. Hän oli vasta 27-vuotias, mutta noiden ahdistavien aikojen kurjuus oli vienyt häneltä voimat. Äiti kärsi hirvittävää puutetta, ja pian hänkin kuoli. Veljeni ja minä jäimme puille paljaille. Meitä siirrettiin orpokodista toiseen, ja 12-vuotiaana  päädyin erääseen Thessaloníkissa sijaitsevaan orpokotiin, missä sain koulutusta mekaanikon ammattiin.

Kasvaessani orpokotien kylmässä ja karussa ilmapiirissä mietin, miksi jotkut ihmiset joutuvat kokemaan niin paljon kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuutta. Pohdin, miksi Jumala sallii tällaisia olosuhteita. Uskontotunneilla meille opetettiin, että Jumala on kaikkivoipa, mutta vallitsevalle pahuudelle ei annettu järkevää selitystä. Yleisen hokeman mukaan ortodoksisuus oli paras uskonto. Kysyin, että jos näin oli, niin miksi kaikki eivät olleet ortodokseja, mutten saanut tyydyttävää vastausta.

Opettajamme kuitenkin kunnioitti Raamattua syvästi, ja hän teroitti mieliimme, että se on pyhä kirja. Orpokodin johtaja suhtautui Raamattuun samoin, mutta jostain kumman syystä hän ei käynyt jumalanpalveluksissa. Kun kyselin, mistä se johtuu, sain kuulla, että hän oli joskus tutkinut Jehovan todistajien kanssa. En ollut koskaan kuullut tällaisesta uskonnosta.

Koulutukseni Thessaloníkin orpokodissa päättyi, kun olin 17-vuotias. Toinen maailmansota oli alkanut, ja Kreikka oli natsien miehittämä. Ihmiset kuolivat kaduilla nälkään. Selviytyäkseni hengissä pakenin maaseudulle, missä tein peltotöitä vaatimatonta palkkaa vastaan.

Vastauksia Raamatusta

Kun palasin Thessaloníkiin huhtikuussa 1945, erään lapsuudenystäväni sisar, Pashaliá, tuli käymään luonani. Olin asunut hänen veljensä kanssa monessa orpokodissa. Hän kertoi minulle, että hänen veljensä oli kadoksissa, ja kysyi, tiesinkö, missä hän mahtaisi olla. Keskustelumme aikana hän mainitsi olevansa Jehovan todistaja ja sanoi Jumalan olevan kiinnostunut ihmisistä.

Katkerana esitin monia vastaväitteitä. Miksi olin kärsinyt pienestä pitäen? Miksi olin jäänyt orvoksi? Missä Jumala on, kun häntä eniten kaipaisimme? Hän vastasi: ”Oletko varma, että tällaiset olosuhteet ovat Jumalan syytä?” Hän näytti minulle Raamatusta, että Jumala ei aiheuta ihmisille kärsimyksiä. Sitä vastoin Luoja rakastaa ihmisiä ja muuttaa olot pian paremmiksi. Käyttämällä esimerkiksi Jesajan 35:5–7:ää ja Ilmestyksen 21:3, 4:ää hän osoitti, että sota, selkkaukset, sairaus ja kuolema poistetaan lähitulevaisuudessa ja että uskolliset ihmiset elävät ikuisesti maan päällä.

Löydän tukea antavan perheen

Sain tietää, että Pashalián veli oli kuollut eräässä sissien kahakassa. Menin käymään Pashalián perheen luona lohduttaakseni heitä, mutta he lohduttivatkin Raamatun avulla minua. Kävin heidän luonaan vielä uudelleen kuullakseni lisää lohduttavia ajatuksia Raamatusta, ja ennen pitkää liityin pieneen Jehovan todistajien ryhmään, joka kokoontui salaa tutkimaan Raamattua ja palvomaan Jumalaa. Todistajien kokemasta syrjinnästä huolimatta päätin pysyä heidän yhteydessään.

Noiden nöyrien kristittyjen keskuudesta löysin sellaisen lämpimän ja rakkaudellisen perhetunnelman, jota olin kaivannut. He antoivat minulle kipeästi tarvitsemaani hengellistä tukea ja apua. Sain heistä epäitsekkäitä ja huolehtivaisia ystäviä, jotka olivat halukkaita auttamaan ja lohduttamaan minua. (2. Korinttilaisille 7:5–7.) Mikä vielä tärkeämpää, he auttoivat minua pääsemään lähemmäksi Jehovaa, jota pidin nyt rakastavana taivaallisena Isänäni. Hänen rakkautensa, myötätuntonsa ja syvä kiinnostuksensa ihmisiä kohtaan vetosivat minuun suuresti (Psalmit 23:1–6). Vihdoinkin olin löytänyt hengellisen perheen ja rakastavan Isän! Kaikki tämä kosketti sydäntäni. Pian vihkiydyin Jehovalle, ja minut kastettiin syyskuussa 1945.

Seurakunnan kokouksissa käyminen paitsi  lisäsi tietoani myös syvensi uskoani. Kulkuvälineiden puutteessa monet meistä kävelivät kylän ja kokouspaikan välisen viiden kilometrin matkan, ja samalla kävimme unohtumattomia hengellisiä keskusteluja. Kun kuulin mahdollisuudesta toimia kokoaikaisena evankelistana eli tienraivaajana, aloitin tienraivauksen loppuvuodesta 1945. Luja suhde Jehovaan oli välttämätön, sillä uskoni ja nuhteettomuuteni koeteltaisiin pian äärimmilleen.

Vastustus kääntyy itseään vastaan

Poliisi teki usein ratsioita kokouspaikkaamme aseilla uhaten. Kreikassa oli sisällissodan vuoksi voimassa poikkeustila. Toisiaan vastustavat ryhmittymät kävivät raa’asti toistensa kimppuun. Papisto käytti tilaisuutta hyväkseen ja antoi viranomaisten ymmärtää, että me olimme kommunisteja, mikä johti ankaraan vainoon.

Meidät pidätettiin kahden vuoden aikana useita kertoja, ja kuusi kertaa saimme jopa neljän kuukauden vankeustuomion. Vankilat olivat kuitenkin jo täynnä poliittisia vankeja, joten meidät vapautettiin. Käytimme odottamattoman vapautemme saarnaamiseen, mutta jonkin ajan kuluttua meidät pidätettiin jälleen – kolme kertaa saman viikon aikana. Tiesimme, että monia veljiämme oli karkotettu karuille saarille. Olisiko minun uskoni niin vahva, että kestäisin sellaisen koetuksen?

Tilanne muuttui erittäin vaikeaksi, kun jouduin koeajaksi poliisin tarkkailuun. Voidakseen pitää minua silmällä viranomaiset lähettivät minut Thessaloníkin lähelle Évosmokseen, missä oli poliisiasema. Vuokrasin lähistöltä huoneen ja elätin itseni työskentelemällä kiertävänä kuparipannujen ja -kattiloiden kiillottajana. Tämän ammatin ansiosta pääsin helposti käymään lähikylien ihmisten kodeissa herättämättä poliisin epäluuloja samalla kun toimin tienraivaajana. Monet saivat kuulla hyvän uutisen ja osoittivat vastakaikua. Yli kymmenestä tuli lopulta Jehovan vihkiytyneitä palvelijoita.

Kymmenen vuotta, kahdeksan vankilaa

Olin poliisin tarkkailussa vuoden 1949 loppuun saakka, minkä jälkeen palasin Thessaloníkiin innokkaana jatkamaan kokoaikaista sananpalvelusta. Juuri kun ajattelin vaikeuksieni olevan ohitse, minut kutsuttiin odottamatta armeijaan vuonna 1950. Kristillisen puolueettomuuteni vuoksi olin päättänyt vakaasti, etten ”opettele sotaa” (Jesaja 2:4). Tästä alkoi pitkä tuskien taival, joka vei minut joihinkin Kreikan pahamaineisimmista vankiloista.

Kaikki alkoi Dráman kaupungista. Vankeuteni ensimmäisten viikkojen aikana uudet asevelvolliset aloittivat ampumaharjoitukset. Eräänä päivänä minut vietiin ampumaradalle. Yksi upseereista heitti eteeni kiväärin ja käski minua ampumaan. Kun kieltäydyin, hän alkoi ampua minua kohti. Kun toiset upseerit näkivät, etten muuttaisi mieltäni, he alkoivat hakata minua raa’asti. He sytyttivät savukkeita ja sammuttivat ne kämmeniäni vasten. Sitten he heittivät minut eristysselliin. Tällaista jatkui kolme päivää. Savukkeiden aiheuttamat palovammat tuottivat sietämätöntä kipua, ja niistä jäi käsiini arpia moniksi vuosiksi.

 Ennen kun jouduin sotaoikeuteen, minut siirrettiin Kreetassa Irákliossa sijaitsevaan sotilasleiriin. Siellä nuhteettomuuteni yritettiin murtaa pieksemällä minua ankarasti. Koska pelkäsin, että antaisin periksi, rukoilin palavasti ja pyysin taivaallista Isääni vahvistamaan minua. Mieleeni tulivat Jeremian 1:19:n sanat: ”He tulevat varmasti taistelemaan sinua vastaan, mutta eivät voita sinua, sillä ’minä olen sinun kanssasi’, lausuu Jehova, ’vapauttaakseni sinut’.” ”Jumalan rauha” toi minulle tyyneyden ja levollisuuden tunteen. Ymmärsin, miten viisasta on luottaa Jehovaan täysin. (Filippiläisille 4:6, 7; Sananlaskut 3:5.)

Myöhemmin pidetyssä oikeudenkäynnissä minulle langetettiin elinkautinen vankeustuomio. Jehovan todistajia pidettiin valtion pahimpina vihollisina. Aloin kärsiä vankeusrangaistusta Hanián ulkopuolella sijaitsevassa Itsentínin vankilassa, missä minut pantiin eristysselliin. Itsentín oli vanha linnoitus, ja sellini oli täynnä rottia. Minulla oli tapana kääriytyä päästä varpaisiin vanhaan risaiseen huopaan, jotteivät rotat koskettaisi minua, kun ne ryömivät päälläni. Sairastuin pahaan keuhkokuumeeseen. Lääkäri sanoi, että minun pitäisi istua auringonpaisteessa, minkä ansiosta pääsin vankilan pihalle ja saatoin keskustella monien vankien kanssa. Tilani kuitenkin huononi, ja saatuani voimakkaan keuhkoverenvuodon minut siirrettiin Iráklion sairaalaan.

Kristittyjen tovereitteni hengellinen perhe oli jälleen tukenani, kun tarvitsin heitä (Kolossalaisille 4:11). Iráklion veljet kävivät katsomassa minua säännöllisesti ja lohduttivat ja rohkaisivat minua. Kerroin heille, että tarvitsin kirjallisuutta, jotta voisin todistaa kiinnostuneille. He toivat minulle matkalaukun, jossa oli valepohja, ja sen alle pystyin piilottamaan kirjallisuuden turvallisesti. Olin valtavan onnellinen siitä, että näinä vankilavuosina ainakin kuudesta muusta vangista tuli tosi kristittyjä.

Tällä välin sisällissota oli päättynyt, ja tuomioni muutettiin kymmenen vuoden vankeusrangaistukseksi. Suoritin rangaistuksen loppuun Réthimnon, Yedi Kulen ja Kassándran vankiloissa. Vietettyäni lähes kymmenen vuotta kahdeksassa eri vankilassa minut vapautettiin ja palasin Thessaloníkiin, missä rakkaat kristityt veljeni ottivat minut lämpimästi vastaan.

 Onnellista aikaa osana kristillistä veljesseuraa

Nyt Kreikassa asuvat todistajat saattoivat palvoa Jumalaa suhteellisen vapaasti. Tartuin heti tilaisuuteen jatkaa kokoaikaista sananpalvelusta. Pian minua siunattiin uudella ilonaiheella, kun tutustuin uskolliseen kristittyyn sisareen nimeltä Katína, joka rakasti Jehovaa ja oli erittäin aktiivinen saarnaamistyössä. Menimme naimisiin lokakuussa 1959. Tyttäremme Agápin syntymä ja se, että minulla oli nyt oma kristitty perheeni, paransivat entisestään orpouteni jättämiä haavoja. Mikä tärkeintä, perheemme palveli tyytyväisenä rakastavan taivaallisen Isämme Jehovan hellässä huomassa (Psalmit 5:11).

Minusta riippumattomien syiden vuoksi minun oli pakko lopettaa tienraivaus, mutta tuin vaimoani hänen jatkaessaan kokoaikaista sananpalvelusta. Varsinainen virstanpylväs kristillisessä elämässäni oli vuonna 1969 Saksassa Nürnbergissä pidetty Jehovan todistajien kansainvälinen konventti. Päästäkseni matkustamaan sinne anoin passia. Kun vaimoni meni poliisiasemalle kysymään, miksen ollut saanut passia, vaikka olin odottanut sitä yli kaksi kuukautta, poliisi veti laatikostaan esiin paksun kansion ja sanoi: ”Pyydättekö passia tälle henkilölle, jotta hän voisi käännyttää ihmisiä Saksassa? Ei tule kuuloonkaan! Hän on vaarallinen.”

Jehovan ja joidenkin veljien avulla minut saatiin sisällytettyä erääseen ryhmäpassiin, niin että pääsin tuohon hienoon konventtiin. Läsnä oli yli 150000 henkeä, ja saatoin nähdä selvästi Jehovan hengen ohjaavan ja yhdistävän tätä kansainvälistä hengellistä perhettä. Myöhemmin arvostukseni kristillistä veljesseuraa kohtaan kasvoi vielä entisestään.

Vuonna 1977 rakas vaimoni ja uskollinen elämäntoverini nukkui pois. Yritin parhaani mukaan kasvattaa tytärtämme Raamatun periaatteiden mukaisesti. En kuitenkaan jäänyt yksin. Hengellinen perheeni tuli jälleen apuun. Tulen aina olemaan kiitollinen siitä tuesta, jota veljet antoivat tuona vaikeana aikana. Jotkut jopa muuttivat joksikin aikaa kotiimme huolehtimaan Agápista. En unohda heidän uhrautuvaa rakkauttaan koskaan (Johannes 13:34, 35).

Agápi kasvoi aikuiseksi ja meni naimisiin Ilías-nimisen veljen kanssa. Heillä on neljä poikaa, jotka ovat kaikki totuudessa. Viime vuosina minulla on ollut monta aivohalvausta ja terveyteni on huonontunut, mutta tyttäreni ja hänen perheensä pitävät minusta hyvää huolta. Heikosta terveydestä huolimatta minulla on yhä paljon syytä iloon. Muistan, kun koko Thessaloníkissa oli vain satakunta todistajaa, jotka kokoontuivat salaa yksityiskodeissa. Nyt alueella on noin 5000 innokasta todistajaa. (Jesaja 60:22.) Konventeissa jotkut nuoret veljet ovat tulleet kysymään minulta: ”Muistatko, kun toit meille lehtiä?” Vaikka vanhemmat eivät ehkä lukeneet noita lehtiä, niin lapset lukivat – ja edistyivät hengellisesti!

Seuratessani Jehovan järjestön kasvua minusta tuntuu, etten kestänyt koettelemuksiani turhaan. Sanon aina lapsenlapsilleni ja muille nuorille, että jos he muistavat taivaallista Isäänsä nuoruudessaan, hän ei koskaan hylkää heitä (Saarnaaja 12:1). Sanansa mukaisesti Jehovasta tuli minulle ”isättömien poikien isä” (Psalmit 68:5). Vaikka olin elämäni alussa hylätty orpo, löysin lopulta huolehtivan Isän.

[Kuva s. 22]

Työskentelin Dráman vankilassa kokkina

[Kuva s. 23]

Katínan kanssa hääpäivänämme vuonna 1959

[Kuva s. 23]

Konventti eräässä Thessaloníkin lähistöllä sijaitsevassa metsässä 1960-luvun loppupuolella

[Kuva s. 24]

Tyttäremme kanssa vuonna 1967