Elämäkerta

Vaikka olen heikko, olen voimallinen

KERTONUT LEOPOLD ENGLEITNER

SS-upseeri vetäisi esiin pistoolinsa, painoi sen päätäni vasten ja kysyi: ”Oletko valmis kuolemaan? Aion vetää liipaisimesta, koska olet todellakin toivoton tapaus.” ”Olen valmis”, sanoin yrittäen pitää ääneni rauhallisena. Kokosin itseni, suljin silmäni ja odotin, että hän painaisi liipaisinta, mutta mitään ei tapahtunut. ”Olet liian tyhmä edes kuolemaan!” hän huusi ja vei aseen pois ohimoltani. Miten olin päätynyt tällaiseen epätoivoiseen tilanteeseen?

SYNNYIN 23. heinäkuuta 1905 Itävallan Alpeilla sijaitsevassa Aigen-Voglhubin pikkukaupungissa. Olin sahatyöntekijän ja paikallisen maanviljelijän tyttären vanhin poika. Vanhempani olivat köyhiä mutta työteliäitä ihmisiä. Vietin varhaisvuoteni Bad Ischlissä lähellä Salzburgia luonnonkauniiden järvien ja henkeäsalpaavien vuorten keskellä.

Ihmettelin lapsena usein elämän epäoikeudenmukaisuutta, en vain perheemme köyhyyden vuoksi vaan myös siksi, että selkärankani oli ollut syntymästäni lähtien käyrä. Siitä johtuvan selkäsäryn takia minun oli lähes mahdotonta seisoa suorassa. Koulussa en saanut osallistua liikuntaan, mikä teki minusta luokkatovereitteni pilkan kohteen.

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä, juuri ennen kuin täytin 14, tulin siihen tulokseen, että minun pitäisi etsiä töitä, jottei minun tarvitsisi enää kitua köyhyydessä. Olin kaiken aikaa nälissäni, ja miljoonia ihmisiä tappanut espanjantauti ja sen  aiheuttamat korkean kuumeen jaksot olivat heikentäneet minua. Kun kysyin töitä maanviljelijöiltä, useimmat vastasivat: ”Mitä ihmeen käyttöä meillä voisi olla tuollaiselle heiveröiselle pojanklopille?” Eräs ystävällinen viljelijä kuitenkin otti minut töihin.

Jumalan rakkaus koskettaa

Vaikka äiti oli harras katolilainen, kävin harvoin kirkossa, mikä johtui pääasiassa isän vapaamielisestä suhtautumisesta asiaan. Minua häiritsi roomalaiskatolisessa kirkossa kuvainpalvonta, joka on sen piirissä erittäin yleistä.

Eräänä päivänä lokakuussa 1931 muuan ystäväni pyysi minua mukaansa uskonnolliseen kokoukseen, jonka olivat järjestäneet raamatuntutkijat, joiksi Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin. Siellä sain raamatulliset vastaukset sellaisiin tärkeisiin kysymyksiin kuin miellyttääkö kuvainpalvonta Jumalaa, onko tulista helvettiä olemassa ja saavatko kuolleet ylösnousemuksen (2. Mooseksen kirja 20:4, 5; Saarnaaja 9:5; Johannes 5:28, 29).

Suurimman vaikutuksen minuun teki se, ettei Jumala hyväksy ihmisten verisiä sotia, vaikka niitä käytäisiinkin hänen nimessään. Opin, että ”Jumala on rakkaus” ja että hänellä on korotettu nimi, Jehova (1. Johanneksen kirje 4:8; Psalmit 83:18). Olin innoissani, kun minulle selvisi, että Jehovan valtakunnan ansiosta ihmiset voivat elää ikuisesti onnellisina maailmanlaajuisessa paratiisissa. Sain tietää myös, että joillakuilla epätäydellisillä ihmisillä olisi Jumalan kutsumina ihmeellinen mahdollisuus päästä Jeesuksen hallitsijatovereiksi Jumalan taivaalliseen valtakuntaan. Olin valmis antamaan kaikkeni tuon Valtakunnan puolesta. Niinpä minut kastettiin ja minusta tuli Jehovan todistaja toukokuussa 1932. Tuon askeleen ottaminen vaati rohkeutta sen uskonnollisen suvaitsemattomuuden vuoksi, joka ankaran katolisessa Itävallassa tuolloin vallitsi.

Kohtaan halveksuntaa ja vastustusta

Vanhempani olivat kauhuissaan, kun erosin kirkosta, eikä pappi empinyt levittää tätä uutista saarnastuolista. Naapurit sylkivät maahan edessäni halveksuntansa osoitukseksi. Olin kaikesta huolimatta päättänyt liittyä tienraivaajien eli kokoaikaisten sananpalvelijoiden riveihin ja aloitin tienraivauksen tammikuussa 1934.

Poliittinen ilmapiiri kiristyi jatkuvasti kansallissosialistisen puolueen saadessa yhä enemmän vaikutusvaltaa Steiermarkin osavaltiossa. Kun palvelin siellä tienraivaajana Ennsin laaksossa, poliisi oli yhtä mittaa kintereilläni ja minun oli oltava ’varovainen kuin käärme’ (Matteus 10:16). Vaino oli erottamaton osa elämääni vuosina 1934–38. Vaikka olin työtön, minulta evättiin työttömyyskorvaus, ja sain saarnaamisen vuoksi monta lyhyttä ja neljä pitempää vankeustuomiota.

Hitlerin joukot miehittävät Itävallan

Maaliskuussa 1938 Hitlerin joukot marssivat Itävaltaan. Muutaman päivän kuluessa yli 90000 ihmistä, noin 2 prosenttia aikuisväestöstä, pidätettiin ja lähetettiin vankiloihin ja keskitysleireihin syytettynä natsivallan vastustamisesta. Jehovan todistajat osasivat jotakuinkin odottaa, mitä oli tulossa. Kesällä 1937 muutamat kotiseurakuntani jäsenet olivat polkeneet pyörällä 350 kilometrin matkan Prahan kansainväliseen konventtiin. Siellä he olivat kuulleet niistä julmuuksista, joiden kohteeksi saksalaiset todistajat olivat joutuneet. Nyt oli selvästikin meidän vuoromme.

Siitä päivästä lähtien, jona Hitlerin joukot miehittivät Itävallan, Jehovan todistajien oli pakko saarnata ja pitää kokouksensa maan alla. Raamatullista kirjallisuutta salakuljetettiin Sveitsistä, mutta sitä ei riittänyt kaikille, joten todistajat valmistivat kirjallisuutta salaa Wienissä. Minä toimin usein kuriirina, joka  toimitti kirjallisuutta toisille todistajille.

Keskitysleiriin

Huhtikuun 4. päivänä 1939 Gestapo pidätti minut ja kolme muuta todistajaa, kun olimme viettämässä Kristuksen kuoleman muistojuhlaa Bad Ischlissä. Meidät kaikki vietiin autolla valtionpoliisin päämajaan Linziin. Se oli ensimmäinen autokyytini, mutta olin liian huolestunut nauttiakseni siitä. Linzissä jouduin toistuvasti julmiin kuulusteluihin, mutten kieltänyt uskoani. Viisi kuukautta myöhemmin minut vietiin tutkintatuomarin eteen Ylä-Itävaltaan. Yllättäen minua vastaan nostetusta rikoskanteesta luovuttiin. Koettelemukseni eivät kuitenkaan päättyneet siihen. Tällä välin nuo kolme muuta lähetettiin keskitysleireihin, missä he kuolivat uskollisina.

Minua pidettiin vangittuna, ja 5. lokakuuta 1939 minulle ilmoitettiin, että minut vietäisiin Saksaan Buchenwaldin keskitysleiriin. Meitä vankeja odotti erikoisjuna Linzin rautatieasemalla. Tavaravaunuihin oli rakennettu kahden hengen sellejä. Minun kanssani samassa sellissä oli itse Ylä-Itävallan entinen kuvernööri, tri Heinrich Gleissner.

Kävimme tri Gleissnerin kanssa kiinnostavan keskustelun. Hän oli vilpittömästi kiinnostunut tilanteestani ja järkyttynyt siitä, että jopa hänen virkakaudellaan Jehovan todistajat kohtasivat lukemattomia juridisia ongelmia hänen osavaltiossaan. Hän sanoi pahoitellen: ”Herra Engleitner, en voi tehdä noita vääryyksiä tekemättömiksi, mutta haluan pyytää anteeksi. Näyttää siltä, että hallituksemme ei jakanut oikeutta asianmukaisesti. Jos joskus tarvitsette apuani, teen erittäin mielelläni voitavani.” Tiemme kohtasivat uudelleen sodan jälkeen. Hän auttoi minua saamaan eläkettä, jota valtio maksaa natsien uhreille.

”Ammun sinut”

Saavuin Buchenwaldin keskitysleiriin 9. lokakuuta 1939. Pian sen jälkeen upseeri, joka oli vastuussa leirin vankilasta, sai tietää, että uusien tulokkaiden joukossa oli Jehovan todistaja, joten jouduin hänen maalitaulukseen. Hän hakkasi minua raa’asti. Tajuttuaan, ettei hän saisi minua kieltämään uskoani, hän sanoi: ”Ammun sinut, Engleitner. Mutta ennen sitä annan sinun kirjoittaa jäähyväiskortin vanhemmillesi.” Mietin lohdutuksen sanoja, joita voisin kirjoittaa heille, mutta joka kerta, kun laskin kynän paperille, upseeri iski oikeaa kyynärpäätäni, niin että sain aikaiseksi pelkkää töherrystä. Hän ivasi: ”Mikä idiootti! Ei osaa kirjoittaa edes kahta suoraa riviä! Mutta se ei estä häntä lukemasta Raamattua, eihän?”

Seuraavaksi upseeri vetäisi esiin pistoolinsa, painoi sen päätäni vasten ja sanoi vetävänsä liipaisimesta, kuten kerroin alussa.  Sitten hän työnsi minut täyteen ahdettuun pieneen selliin. Minun piti seistä koko yö. En tosin olisi nukkunut kuitenkaan, koska koko ruumistani särki. ”Jonkin typerän uskonnon vuoksi kuoleminen on melkoista haaskausta!” oli ainoa sellitovereitteni tarjoama ”lohtu”. Tri Gleissner oli viereisessä sellissä. Hän kuuli, mitä oli tapahtunut, ja sanoi mietteliäästi: ”Kristittyjen vaino nostaa jälleen rumaa päätään!”

Eräänä sunnuntaina kesällä 1940 kaikki vangit määrättiin ilmoittautumaan työhön louhokselle, vaikka yleensä saimme pitää sunnuntaisin vapaata. Se oli rangaistus joidenkin vankien ”rikkomuksista”. Meidät määrättiin kantamaan isoja kiviä louhoksesta leiriin. Kaksi vankia yritti asettaa selkääni valtavaa kiveä, niin että melkein lyyhistyin sen alle. Arthur Rödl, pelätty Lagerführer (leirinjohtaja), tuli kuitenkin yllättäen avukseni. Kun hän näki, miten vaivalloista kiven kantaminen oli, hän sanoi minulle: ”Et koskaan selviä takaisin leiriin tuo kivi selässäsi! Pane se heti maahan!” Se oli käsky, jota noudatin mielelläni. Sitten hän osoitti paljon pienempää kiveä ja sanoi: ”Ota tuo kivi ja tuo se leiriin. Se on helpompi kantaa!” Sen jälkeen hän kääntyi työnjohtajamme puoleen ja käski: ”Anna raamatuntutkijoiden palata parakkeihinsa. He ovat tehneet tarpeeksi työtä yhdelle päivälle!”

Jokaisen työpäivän päätteeksi oli ilo olla yhdessä hengellisen perheeni kanssa. Meillä oli omat järjestelymme hengellisen ruoan jakamiseksi. Joku veli kirjoitti raamatunjakeen paperinpalaselle ja pani sen kiertämään toisille. Leiriin oli myös salakuljetettu Raamattu. Se oli hajotettu osiin ja jaettu erillisiksi kirjoiksi. Minulle uskottiin Jobin kirja kolmeksi kuukaudeksi. Piilotin sen sukkiini. Kertomus Jobista auttoi minua pysymään lujana.

Lopulta 7. maaliskuuta 1941 olin mukana suuressa ryhmässä, joka siirrettiin Niederhagenin keskitysleiriin. Kuntoni heikkeni joka päivä. Kerran kaksi veljeä ja minut määrättiin pakkaamaan työkaluja puulaatikoihin. Sen jälkeen palasimme parakkeihin erään vankiryhmän kanssa. Muuan SS-mies huomasi, että jäin jälkeen muista. Hän raivostui niin silmittömästi, että potkaisi minua lujaa takaapäin ilman mitään varoitusta, minkä vuoksi loukkaannuin vakavasti. Kipu oli sietämätön, mutta siitä huolimatta menin töihin seuraavana päivänä.

Odottamaton vapautus

Niederhagenin keskitysleiri tyhjennettiin viimein huhtikuussa 1943. Minut siirrettiin Ravensbrückin kuolemanleiriin. Sitten kesäkuussa 1943 minulle tarjottiin yllättäen mahdollisuutta päästä pois tuolta leiriltä.  Tällä kertaa vapautumisen ehtona ei ollut uskoni kieltäminen. Minun piti vain suostua tekemään pakkotyötä jollakin maatilalla loppuelämäni ajan. Olin valmis siihen päästäkseni pois leirin kauheuksien keskeltä. Menin leirin lääkärin vastaanotolle lopputarkastukseen. Hän hämmästyi nähdessään minut. ”Sinähän olet vieläkin Jehovan todistaja!” hän huudahti. ”Kyllä vain, herra tohtori”, vastasin. ”Siinä tapauksessa en ymmärrä, miksi meidän pitäisi vapauttaa sinut. Toisaalta olisi helpotus päästä eroon tuollaisesta surkeasta otuksesta.”

Hänen kuvauksensa ei ollut liioiteltu. Olin tosiaan surkeassa kunnossa. Täit olivat syöneet osan ihostani, pahoinpitelyt olivat kuurouttaneet toisen korvani, ja koko ruumiini oli märkivien haavojen peitossa. Kärsittyäni kolme vuotta ja kymmenen kuukautta puutetta ja jatkuvaa nälkää pakkotyössä painoin vain 28 kiloa. Sellaisena minut vapautettiin Ravensbrückistä 15. heinäkuuta 1943.

Minut lähetettiin junalla kotikaupunkiini ilman vartijaa, ja ilmoittauduin Gestapon päämajassa Linzissä. Gestapon virkailija antoi minulle vapautuspaperit ja varoitti minua: ”Jos luulet, että vapautamme sinut, jotta voisit jatkaa maanalaista toimintaasi, niin erehdyt pahan kerran! Herra varjelkoon, jos koskaan tapaamme sinut saarnaamasta.”

Viimeinkin olin kotona! Äiti ei ollut muuttanut huoneessani mitään sen jälkeen, kun minut pidätettiin 4. huhtikuuta 1939. Jopa Raamattuni oli avoinna yöpöydällä! Polvistuin ja esitin sydämestä lähtevän kiitosrukouksen.

Pian minut määrättiin työhön eräälle vuoristotilalle. Sen omistaja, joka oli lapsuudenystäväni, maksoi minulle jopa pientä palkkaa, vaikka hänen ei olisi tarvinnut. Ennen sotaa hän oli antanut minun piilottaa raamatullista kirjallisuutta maatilalleen. Olin iloinen, että saatoin nyt hyödyntää tuota pientä kirjallisuusvarastoa kerätäkseni hengellisiä voimia. Kaikki tarpeeni täytettiin, ja olin päättänyt odottaa sodan päättymistä tilalla.

Piileskelen vuorilla

Nuo rauhalliset päivät vapaudessa jäivät kuitenkin lyhyiksi. Elokuun puolivälissä 1943 minut määrättiin ilmoittautumaan sotilaslääkärille terveystarkastusta varten. Ensin hän ilmoitti, että olin kelpaamaton asepalvelukseen huonon selkäni vuoksi. Viikkoa myöhemmin tuo sama lääkäri kuitenkin muutti lausuntoaan. Sen mukaan olin ”kelvollinen asepalvelukseen eturintamassa”. Armeija kadotti minut joksikin aikaa, mutta lopulta 17. huhtikuuta 1945, juuri ennen sodan päättymistä, se löysi minut jälleen. Minut kutsuttiin sotapalvelukseen eturintamaan.

Etsin turvaa läheisiltä vuorilta mukanani vain hieman muonaa ja varusteita sekä Raamattu. Aluksi pystyin nukkumaan ulkosalla, mutta sitten sää muuttui huonommaksi ja satoi puoli metriä lunta. Kastuin läpimäräksi. Selviydyin eräälle alppimajalle, joka sijaitsi noin 1200 metrin korkeudessa. Kylmästä vapisten sytytin takkaan tulen ja sain kuivateltua itseni ja vaatteeni. Nukahdin uupuneena takan eteen penkille. Kohta heräsin hirvittävään tuskaan. Olin tulessa! Kieriskelin ympäriinsä lattialla sammuttaakseni liekit. Koko selkäni paloi rakoille.

Palasin kaiken uhalla salavihkaa alas  vuoristotilalle ennen aamunkoittoa, mutta tilan omistajan vaimo oli niin peloissaan, että hän lähetti minut pois. Hän kertoi, että minua etsittiin monen miehen voimin. Menin sen vuoksi vanhempieni luo. Ensin jopa vanhempani epäröivät ottaa minua luokseen, mutta lopulta he antoivat minun nukkua heinäparvella, ja äiti hoiti palovammojani. Kahden päivän kuluttua vanhempani kävivät kuitenkin niin levottomiksi, että katsoin parhaaksi piiloutua jälleen vuorille.

5. toukokuuta 1945 heräsin voimakkaaseen ääneen. Näin liittoutuneiden lentokoneita lentämässä matalalla. Silloin tiesin, että Hitler oli syösty vallasta! Jehovan henki oli antanut minulle voimaa kestää tuon uskomattoman koetuksen. Psalmin 55:22:n sanat olivat lohduttaneet minua suuresti koettelemusteni alussa, ja nyt olin kokenut niiden paikkansapitävyyden. Olin ’heittänyt taakkani Jehovalle’, ja vaikka olin fyysisesti heikko, hän oli tukenut minua vaeltaessani ”syvän varjon laaksossa” (Psalmit 23:4).

Jehovan voima ”tulee täydelliseksi heikkoudessa”

Sodan jälkeen elämä palasi hiljalleen normaaleihin uomiinsa. Aluksi olin palkkatyöläisenä viljelijäystäväni vuoristotilalla. Minut vapautettiin velvollisuudesta tehdä maataloustöitä loppuelämäni ajan vasta, kun Yhdysvaltain miehitysjoukot puuttuivat asiaan huhtikuussa 1946.

Sodan päätyttyä todistajat, jotka asuivat Bad Ischlissä ja sen ympäristöseuduilla, alkoivat pitää kokouksia säännöllisesti ja saarnata uusin innoin. Minulle tarjottiin yövartijan työtä eräästä tehtaasta, minkä ansiosta pystyin jatkamaan tienraivausta. Lopulta asetuin asumaan Sankt Wolfgangin alueelle, ja vuonna 1949 menin naimisiin Theresia Kurzin kanssa, jolla oli tytär edellisestä avioliitostaan. Olimme yhdessä 32 vuotta, kunnes rakas vaimoni kuoli vuonna 1981. Olin hoitanut häntä yli seitsemän vuotta.

Theresian kuoleman jälkeen jatkoin taas tienraivausta, mikä auttoi minua toipumaan valtavasta menetyksen tunteesta. Toimin nykyään tienraivaajana ja vanhimpana seurakunnassamme Bad Ischlissä. Koska joudun käyttämään pyörätuolia, tarjoan ihmisille raamatullista kirjallisuutta ja puhun heille Valtakunnan toivosta Bad Ischlin puistossa tai oman kotini edustalla. Käymäni hienot raamatulliset keskustelut ovat minulle suuri ilonaihe.

Näin jälkikäteen voin vakuuttaa, että nuo kamalat kokemukset, joita jouduin kestämään, eivät katkeroittaneet minua. Oli tietenkin aikoja, joina tunsin itseni masentuneeksi koettelemusteni takia, mutta lämmin suhteeni Jehova Jumalaan auttoi minua pääsemään noiden vaikeiden kausien yli. Herran Paavalille osoittamat sanat, ”voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”, osoittautuivat todeksi minunkin elämässäni. Nyt lähes sadan vuoden iässä voin sanoa apostoli Paavalin tavoin: ”Olen mieltynyt heikkouksiin, loukkauksiin, puutteisiin, vainoihin ja vaikeuksiin, Kristuksen tähden. Sillä kun olen heikko, silloin olen voimallinen.” (2. Korinttilaisille 12:9, 10.)

[Kuvat s. 25]

Gestapon pidättämänä huhtikuussa 1939

Gestapon syytekirjelmä, toukokuu 1939

[Lähdemerkintä]

Molemmat kuvat: Privatarchiv; B. Rammerstorfer

[Kuva s. 26]

Läheiset vuoret tarjosivat minulle turvapaikan

[Kuvan lähdemerkintä s. 23]

Foto Hofer, Bad Ischl, Austria