Elämäkerta

’Nykyinen elämä’ on tuonut paljon iloa!

KERTONUT TED BUCKINGHAM

Olin palvellut kokoaikaisena evankelistana kuusi vuotta ja ollut naimisissa puoli vuotta, kun yhtäkkiä vuonna 1950 sairastuin polioon. Olin vasta 24-vuotias. Maatessani sairaalassa yhdeksän kuukautta minulla oli yllin kyllin aikaa miettiä elämääni. Millaiseksi muotoutuisi vaimoni Joycen ja minun tulevaisuus, kun minulla nyt oli fyysisiä rajoituksia?

ISÄNI hankki vuonna 1938 kirjan nimeltä Hallitus *. Hän ei ollut mitenkään uskonnollismielinen ihminen, mutta ilmeisesti tuon ajan poliittinen kuohunta ja sodan uhka saivat hänet kiinnostumaan kirjasta. Tietääkseni hän ei kuitenkaan koskaan lukenut sitä, mutta syvästi uskonnollinen äitini sitä vastoin luki. Kirja herätti hänessä heti vastakaikua. Hän erosi Englannin kirkosta, ja isän vastustuksesta huolimatta hänestä tuli uskollinen Jehovan todistaja. Sellaisena hän pysyi kuolemaansa saakka vuoteen 1990.

Olin ensimmäisen kerran kristillisessä kokouksessa äidin mukana Epsomissa Lontoon eteläpuolella. Valtakunnansalina oli entinen myymälä, jossa kuuntelimme levyltä Jehovan todistajien työtä silloin valvoneen J. F. Rutherfordin puheen. Se teki minuun suuren vaikutuksen.

Ankara pommitus teki olot yhä vaarallisemmiksi Lontoossa. Sen vuoksi isä päätti vuonna 1940, että muuttaisimme turvallisemmalle seudulle Maidenheadin pikkukaupunkiin, joka sijaitsee 45 kilometriä Lontoosta länteen. Se koitui meille siunaukseksi, sillä sikäläinen 30 hengen seurakunta antoi meille  paljon tukea ja rohkaisua. Fred Smith, hengellinen tukipylväs joka oli käynyt kasteella vuonna 1917, otti minut siipiensä suojaan ja valmensi minua saarnaamistyössä. Olen hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa hänen antamastaan esimerkistä ja rakkaudellisesta avusta.

Kokoaikaiseen palvelukseen

Kävin kasteella 15-vuotiaana Thamesissa eräänä koleana maaliskuun päivänä vuonna 1941. Isoveljeni Jim palveli silloin jo kokoaikaisena evankelistana. Hän ja hänen vaimonsa Madge käyttivät suurimman osan elämästään Jehovan palveluksessa kierros- ja piirityössä eri puolilla Britanniaa, ja nykyään he asuvat Birminghamissa. Nuorempi sisareni Robina ja hänen miehensä Frank ovat hekin palvelleet Jehovaa uskollisesti.

Työskentelin kirjanpitäjänä vaateteollisuuden piirissä. Eräänä päivänä yrityksen toimitusjohtaja kutsui minut puheilleen ja tarjosi minulle lupaavaa uraa sisäänostajana. Olin kuitenkin jo jonkin aikaa ajatellut seurata veljeni esimerkkiä, joten kieltäydyin tarjouksesta kohteliaasti ja selitin päätökseni syyt. Yllätyksekseni johtaja sanoi arvostavansa suuresti sitä, että halusin ryhtyä niin arvokkaaseen kristilliseen työhön. Niinpä aloitin kokoaikaisen sananpalveluksen vuonna 1944 Northamptonissa pidetyn piirikonventin jälkeen.

Ensimmäinen aluemääräykseni oli Exeter, joka sijaitsee Devonin kreivikunnassa. Kaupunki oli hitaasti toipumassa sota-ajan pommituksista. Asuin samassa asunnossa Frank ja Ruth Middletonin kanssa, jotka palvelivat tienraivaajina ja olivat minulle hyvin ystävällisiä. Olin vasta 18-vuotias enkä tiennyt pyykinpesusta ja ruoanlaitosta juuri mitään, mutta vähitellen taitoni kehittyivät.

Palvelustoverina minulla oli 50-vuotias irlantilainen Victor Gurd, joka oli todistanut 1920-luvulta saakka. Hän opetti minua suunnittelemaan ajankäyttöni tehokkaasti, kehittämään syvempää kiinnostusta Raamatun lukemista kohtaan ja näkemään eri raamatunkäännösten arvon. Noina oppivuosina Victorin esimerkki järkähtämättömyydestä oli juuri sitä, mitä tarvitsin.

Puolueettomuus kokeessa

Sota lähestyi loppuaan, mutta viranomaiset kutsuivat yhä nuoria miehiä asepalvelukseen. Olin vuonna 1943 ollut oikeudessa Maidenheadissa ja anonut selvin perustein evankelistana vapautusta. Anomukseni hylättiin, mutta päätin silti muuttaa Exeteriin aluemääräykseni mukaisesti. Siellä jouduin sitten paikallisen tuomioistuimen eteen, joka tuomitsi minut kuudeksi kuukaudeksi pakkotyöhön. Tuomari sanoi pahoittelevansa, ettei voinut langettaa minulle pitempää tuomiota. Noiden kuuden kuukauden jälkeen istuin vankilassa vielä neljä kuukautta.

Olin vankilan ainoa Jehovan todistaja, joten vartijat kutsuivat minua Jehovaksi. Tuntui aika oudolta vastata tuohon nimeen nimenhuudossa, kuten minun oli pakko tehdä, mutta miten hienoa olikaan kuulla Jumalan nimeä kaiutettavan päivästä päivään! Muut vangit saivat näin tietää, että olin siellä, koska Jehovan todistajana kieltäydyin aseista. Myöhemmin samaan vankilaan tuli Norman Castro, ja kutsumanimi muuttui: meistä tuli Mooses ja Aaron.

Minut siirrettiin Exeteristä Bristoliin ja lopulta Winchesterin vankilaan. Olosuhteet eivät aina olleet kovin mukavat, mutta huumori auttoi. Winchesterissä saimme Normanin kanssa viettää Kristuksen kuoleman  muistojuhlaa. Puheen piti Francis Cooke, joka vieraili luonamme.

Muutoksia sodan jälkeen

Ollessani vuonna 1946 Bristolissa konventissa, jossa julkaistiin Raamatun tutkimisen apuväline ”Olkoon Jumala totinen”, tapasin sievän tytön nimeltä Joyce Moore, joka oli tienraivaajana Devonissa hänkin. Ystävyytemme puhkesi kukkaan, ja neljä vuotta myöhemmin meidät vihittiin Tivertonissa, missä olin palvellut vuodesta 1947 lähtien. Kotina meillä oli vuokrahuone, josta maksoimme 15 šillinkiä (euron) viikossa. Se oli suurenmoista elämää!

Ensimmäisenä vuonna naimisiinmenomme jälkeen muutimme etelään Brixhamiin, viehättävään satamakaupunkiin jossa aikoinaan keksittiin troolikalastus. Emme ehtineet asua siellä kauankaan, kun sairastuin polioon matkalla konventtiin Lontooseen. Menin koomaan. Vietin sairaalassa yhdeksän kuukautta, kuten edellä mainitsin. Sairaus runteli pahoin – ja pysyvästi – oikean käteni ja molemmat jalkani, ja minun piti käyttää kävelykeppiä. Rakas vaimoni oli alati hyväntuulinen kumppanini ja rohkaisi minua jatkuvasti, varsinkin siten että hän onnistui jatkamaan kokoaikaista palvelusta. Mutta mitä tekisimme nyt? Pian sain nähdä, että Jehovan käsi ei ole koskaan lyhyt.

Seuraavana vuonna olimme konventissa Wimbledonissa Lontoossa. Tulin silloin jo toimeen ilman kävelykeppiä. Tapasimme siellä Pryce Hughesin, joka valvoi todistajien työtä Britanniassa. Hän sanoi heti alkajaisiksi: ”Hei! Haluamme sinut kierrostyöhön!” Mikään ei olisi voinut rohkaista minua enemmän! Riittäisikö kuntoni? Sitä puntaroimme Joycen kanssa, mutta saatuamme viikon verran valmennusta ja päätettyämme luottaa täysin Jehovaan otimme suunnan takaisin kohti Lounais-Englantia, mihin minut määrättiin kierrosvalvojaksi. Olin silloin vasta 25-vuotias ja muistelen yhä syvää arvostusta tuntien niitä todistajia, jotka ystävällisesti ja kärsivällisesti auttoivat minua.

Huomasimme Joycen kanssa, että kaikista teokraattisen toiminnan muodoista juuri kierrostyössä pääsimme kaikkein lähimmäksi kristittyjä veljiämme ja sisariamme. Meillä  ei ollut autoa, joten taitoimme matkat junalla tai linja-autolla. Minulla oli vielä opettelemista sairauden mukanaan tuomien rajoitusten vuoksi, mutta nautimme erikoispalveluksestamme aina vuoteen 1957 saakka. Se oli täysipainoista elämää, mutta tuona vuonna saimme uusia haasteita.

Lähetystyöhön

Olimme innoissamme, kun meidät kutsuttiin Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 30. kurssille. Selviydyin fyysisistä rajoituksistani huolimatta hyvin, joten vastasimme ilomielin kutsuun myöntävästi. Tiesimme omasta kokemuksestamme, että Jehova antaa aina voimaa, jos pyrimme tekemään hänen tahtonsa. Viisi intensiivistä opiskelukuukautta South Lansingin kauniissa maisemissa New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa kuluivat kuin siivillä. Kurssilla oli enimmäkseen matkatyössä palvelleita pariskuntia. Kun joukostamme etsittiin vapaaehtoisia, jotka haluaisivat lähteä ulkomaisille lähetyskentille, me ilmoittauduimme viipymättä. Mihin meidät määrättäisiin? Ugandaan Itä-Afrikkaan!

Jehovan todistajien työ oli Ugandassa siihen aikaan kielletty, joten minua neuvottiin etsimään sieltä tavallista ansiotyötä. Tehtyämme pitkän matkan junalla ja laivalla saavuimme Kampalaan. Maahanmuuttoviranomaiset suhtautuivat meihin ynseästi ja sallivat meidän jäädä maahan vain muutamaksi kuukaudeksi. Sitten meidän oli pakko lähteä. Siirryimme päätoimiston ohjeiden mukaisesti Pohjois-Rhodesiaan (nykyään Sambia). Siellä tapasimme riemuksemme neljä kurssitoveriamme Gileadista: Frank ja Carrie Lewisin sekä Hayes ja Harriet Hoskinsin. Pian meidät määrättiin Etelä-Rhodesiaan (nykyään Zimbabwe).

Matkustimme junalla ja näimme ensimmäisen kerran vilaukselta mahtavat Victorian putoukset ennen kuin saavuimme Bulawayoon. Asuimme jonkin aikaa McLuckien perheen luona, joka oli muuttanut sinne ensimmäisten todistajien joukossa. Opimme tuntemaan heidät hyvin läheisesti seuraavien 16 vuoden aikana.

Sopeutumista muutoksiin

Kun meitä oli kahden viikon ajan valmennettu Afrikan oloihin, minut nimitettiin piirivalvojaksi. Todistaminen Afrikan maaseudulla merkitsi sitä, että matkatavaroihin kuului vettä, ruokaa, vuodevaatteita, vaatteita, filmiprojektori, sähkögeneraattori, suuri valkokangas ja muuta välttämätöntä. Ne pakattiin kaikki vankkarakenteiseen  kuorma-autoon, joka ei jättänyt meitä tielle kuoppaisessa maastossa.

Työskentelin afrikkalaisten kierrosvalvojien kanssa, ja Joyce auttoi heidän vaimojaan ja lapsiaan, jotka seurasivat mukana. Afrikan ruohoaavikoilla voi olla hyvin raskasta kävellä varsinkin auringonpaahteessa, mutta huomasin pian, että fyysiset vaivani lievenivät siinä ilmastossa, ja olin siitä kiitollinen.

Ihmiset olivat yleensä köyhiä, ja vaikka perinnäistavoilla, taikauskolla ja moniavioisuudella oli vahva jalansija heidän keskuudessaan, he kunnioittivat syvästi Raamattua. Seurakunnan kokoukset pidettiin paikoin suurten puiden siimeksessä, ja iltaisin valoa antoivat öljylamput. Tunsimme aina syvää kunnioitusta, kun tutkimme Jumalan sanaa tähtitaivaiden alla, jotka ovat suurenmoinen osa hänen luomakuntaansa.

Vartiotorni-seuran elokuvien näyttäminen Afrikan oloissa oli sekin unohtumaton kokemus. Seurakunnassa saattoi olla 30 todistajaa, mutta näytäntöihin saatoimme usein odottaa vähintään tuhatta henkeä!

Huono terveys voi tropiikissa tuottaa ongelmia, mutta on tärkeää säilyttää aina myönteinen asenne. Opimme Joycen kanssa selviytymään varsin hyvin; minulla oli silloin tällöin malaria ja Joyce kärsi ameboista.

Myöhemmin meidät määrättiin haaratoimistoon Salisburyyn (nykyään Harare), missä saimme työskennellä Lester Daveyn, George ja Ruby Bradleyn sekä toisten uskollisten Jehovan palvelijoiden kanssa. Sain viranomaisilta vihkimisluvan, niin että saatoin vihkiä afrikkalaisia todistajapariskuntia ja lujittaa siten kristillisiä avioliittoja seurakunnissa. Muutaman vuoden kuluttua sain vielä yhden erikoistehtävän: vierailin niissä Zimbabwen seurakunnissa, joissa puhuttiin jotain muuta kuin bantukieliä. Tutustuimme Joycen kanssa veljiin tällä tavoin yli kymmenen vuoden ajan, ja heidän hengellinen edistymisensä tuotti meille paljon iloa. Kävimme tapaamassa myös Botswanan ja Mosambikin veljiä.

Seuraava määräpaikka

Vietettyämme Afrikan eteläosissa monta onnellista vuotta meidät määrättiin vuonna 1975 Sierra Leoneen Länsi-Afrikkaan. Muutimme pian haaratoimistoon tarttuaksemme uuteen palvelustehtäväämme, mutta oleskelumme loppui lyhyeen. Sairastuin niin pahasti malariaan, että minun oli lopulta lähdettävä hoitoon Lontooseen, ja siellä suositeltiin, ettemme enää palaisi Afrikkaan. Se tuntui surulliselta, mutta Lontoon Betel-perhe toivotti meidät lämpimästi tervetulleeksi keskuuteensa. Lontoon seurakunnissa oli paljon afrikkalaisia veljiä, ja sekin teki olomme kotoisaksi. Sitä mukaa kuin terveyteni koheni, sopeuduimme jälleen uuteen aikatauluun, ja minua pyydettiin ottamaan vastuulleni hankintaosasto. Tämä työ on ollut hyvin kiinnostavaa näinä mittavan laajenemisen vuosina.

1990-luvun alussa rakas Joyceni sairastui tautiin, joka vaikutti liikehermoihin, ja hän kuoli vuonna 1994. Hän oli ollut rakastava ja uskollinen vaimo, joka oli aina ollut valmis mukautumaan uusiin olosuhteisiin. Olen huomannut, että tällaisten menetysten kohdatessa on hyvin tärkeää pitää hengellinen näkökyky kirkkaana ja katsoa elämässä eteenpäin. Pyrin myös Jehovaan turvaten saarnaamaan ja noudattamaan muutenkin hyvää teokraattista ohjelmaa, jotta mieli askartelisi hyvissä asioissa (Sananlaskut 3:5, 6).

Betel-työ on ainutlaatuista palvelusta ja hieno elämäntapa. Se tarjoaa tilaisuuden työskennellä lukuisten nuorten kanssa ja jakaa monia ilonaiheita. Yksi siunaus ovat vieraat, joita täällä Lontoossa käy paljon. Silloin tällöin näen rakkaita ystäviä Afrikan vuosiltamme, ja mieleeni tulvahtaa onnellisia muistoja. Kaikki tämä auttaa minua nauttimaan edelleen täysipainoisesti ’nykyisestä elämästä’ ja miettimään luottavaisena ja toiveikkaana ”tulevaa elämää” (1. Timoteukselle 4:8).

[Alaviite]

[Kuva s. 25]

Äitini kanssa vuonna 1946

[Kuva s. 26]

Joyce ja minä hääpäivänämme vuonna 1950

[Kuva s. 26]

Konventissa Bristolissa vuonna 1953

[Kuvat s. 27]

Vierailu seurakunnasta erillään olevan ryhmän luona (yllä) ja eräässä seurakunnassa (vasemmalla) Etelä-Rhodesiassa (nykyään Zimbabwe)