Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Onnellinen osastani maailmanlaajuisessa raamatullisessa opetustyössä

Onnellinen osastani maailmanlaajuisessa raamatullisessa opetustyössä

Elämäkerta

Onnellinen osastani maailmanlaajuisessa raamatullisessa opetustyössä

KERTONUT ÁNNA MATTHEÁKI

Lautta oli tulessa. Jos tuo 171-metrinen alus uppoaisi, se veisi minut mukanaan merenpohjaan. Yritin kiihkeästi uida turvaan taistellen vellovaa aallokkoa vastaan. Ainoa keino pysyä pinnalla oli pitää tiukasti kiinni erään toisen naisen pelastusliiveistä. Rukoilin Jumalalta voimaa ja rohkeutta. Muuta en voinut tehdä.

OLI vuosi 1971, ja olin palaamassa kolmannelle lähetysalueelleni Italiaan. Tuossa haaksirikossa menetin melkein kaiken, mitä omistin. En kuitenkaan menettänyt kaikkein tärkeimpiä asioita: elämääni, rakkaudellista kristillistä veljesseuraa ja mahdollisuutta palvella Jehovaa. Palvelukseni oli vienyt minut jo kolmeen maanosaan, ja kyseinen haaksirikko oli vain yksi tapaus vaiheikkaassa elämässäni.

Synnyin vuonna 1922. Perheeni asui Ramallahissa, joka sijaitsee noin 15 kilometriä pohjoiseen Jerusalemista. Molemmat vanhempani olivat kotoisin Kreetasta, mutta isä oli kasvanut Nasaretissa. Meitä lapsia oli kolme poikaa ja kaksi tyttöä, ja minä olin nuorimmainen. Perhettämme järkytti toiseksi vanhimman veljeni kuolema, kun hän hukkui Jordaniin koulun retkellä. Tuon tragedian jälkeen äiti kieltäytyi jäämästä Ramallahiin, joten muutimme Kreikkaan Ateenaan, kun olin kolmevuotias.

Perheemme kuulee Raamatun totuudesta

Pian Kreikkaan saapumisemme jälkeen vanhin veljeni Níkos, joka oli tuolloin 22-vuotias, tutustui raamatuntutkijoihin, joiksi Jehovan todistajia kutsuttiin noihin aikoihin. Tiedon hankkiminen Raamatusta antoi hänelle suurta iloa ja palavaa intoa sananpalveluksen puolesta. Tämä sai isän raivoihinsa, ja hän ajoi Níkosin pois kotoa. Äiti, sisareni ja minä kävimme silti Níkosin kanssa kokouksissa sillä välin, kun isä oli matkoilla Palestiinassa. Voin vieläkin kuulla äidin puhuvan innoissaan siitä, mitä hän oli oppinut kokouksissa. Pian tämän jälkeen hän kuitenkin sairastui syöpään ja kuoli 42-vuotiaana. Tuona vaikeana aikana sisareni Ariádni otti hyväsydämisesti perheemme huolehdittavakseen. Nuoresta iästään huolimatta hän oli minulle tulevina vuosina kuin äiti.

Ollessaan Ateenassa isä vei minut aina ortodoksiseen kirkkoon, ja hänen kuoltuaan jatkoin siellä käymistä, vaikkakin harvemmin. Aikanaan lopetin kirkossakäynnin, koska en nähnyt siellä merkkiäkään aidosta jumalisuudesta.

Isän kuoltua sain vakituisen työpaikan valtiovarainministeriöstä. Veljeni oli kuitenkin omistanut elämänsä Valtakunnan saarnaamiseen. Hän oli palvellut jo vuosia Kreikassa, mutta vuonna 1934 hän muutti Kyprokseen. Tuolla saarella ei ollut silloin yhtään kastettua Jehovan todistajaa, joten hänellä oli tilaisuus viedä saarnaamistyötä eteenpäin siellä. Hänen mentyään naimisiin myös hänen vaimonsa Galatía toimi kokoaikaisena sananpalvelijana monia vuosia. * Níkos lähetti meille usein raamatullisia kirjoja ja lehtiä, mutta tuskin avasimme niitä. Hän asui Kyproksessa elämänsä loppuun saakka.

Omaksun Raamatun totuuden

Vuonna 1940 Geórgios Dúras, Ateenassa asuva innokas todistaja ja Níkosin ystävä, kävi luonamme ja kutsui meidät kotiinsa tutkimaan Raamattua erään pienen ryhmän kanssa. Otimme kutsun mielihyvin vastaan. Pian aloimme kertoa oppimastamme muille. Tiedon hankkiminen Raamatusta sai sisareni ja minut vihkimään elämämme Jehovalle. Ariádni kastettiin vuonna 1942 ja minut vuonna 1943.

Kun toinen maailmansota päättyi, Níkos pyysi meitä tulemaan Kyprokseen, joten vuonna 1945 muutimme Nikosiaan. Saarnaaminen ei ollut Kyproksessa kiellettyä toisin kuin Kreikassa. Todistimme sekä talosta taloon että kadulla.

Kaksi vuotta myöhemmin Ariádnin täytyi palata Kreikkaan. Siellä hän tapasi tulevan miehensä, erään todistajaveljen, joten hän jäi Ateenaan. Ennen pitkää lankoni ja sisareni kannustivat minua palaamaan Kreikkaan ja aloittamaan kokoaikaisen sananpalveluksen Ateenassa. Koska tienraivaus oli aina ollut tavoitteenani, palasin Ateenaan, missä julistajia tarvittiin kipeämmin.

Uusia mahdollisuuksia avautuu

Aloitin tienraivauksen 1. marraskuuta 1947 ja käytin saarnaamiseen 150 tuntia kuukaudessa. Seurakunnallamme oli suuri alue, ja minun piti kävellä paljon. Sain kuitenkin kokea monia siunauksia. Poliisi pidätti usein todistajia, jotka he tapasivat saarnaamasta tai seurakunnan kokouksista, joten ei kulunut kauankaan, kun minutkin pidätettiin.

Minua syytettiin käännytystyöstä, joka oli tuolloin vakava rikos. Minut tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi Ateenassa sijaitsevaan Avérofin naisvankilaan. Siellä oli jo yksi todistajasisar, ja me nautimme ilahduttavasta ja rakentavasta kristillisestä toveruudesta vankeudesta huolimatta. Kärsittyäni tuomioni jatkoin ilomielin tienraivausta. Monet niistä, joiden kanssa tutkin Raamattua, ovat yhä Jehovan uskollisia palvelijoita, ja se tuottaa minulle suurta iloa.

Vuonna 1949 sain kutsun Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 16. kurssille. Tuo Yhdysvalloissa toimiva koulu valmentaa kokoaikaisia palvelijoita lähetystyöhön. Sukulaiseni ja minä olimme innoissamme. Ajattelin mennä ennen Gileadia kansainväliseen konventtiin, joka pidettäisiin New Yorkissa vuoden 1950 kesällä.

Saavuttuani Yhdysvaltoihin minulla oli tilaisuus palvella muutama kuukausi Jehovan todistajien maailmankeskuksessa New Yorkissa siivoojana. Ympäristö oli puhdas, miellyttävä ja rakentava, ja kaikkialla oli hymyileviä veljiä ja sisaria. Tulen aina muistelemaan lämpimästi siellä viettämääni puolta vuotta. Sitten oli aika mennä Gilead-kouluun, missä viisi kuukautta intensiivistä opiskelua kului kuin siivillä. Me oppilaat opimme ymmärtämään, miten kallisarvoinen ja kaunis Raamatun totuus on, ja se lisäsi iloamme ja haluamme opettaa tuota pelastavaa totuutta toisille.

Ensimmäinen lähetysalueeni

Saimme Gilead-koulussa valita tulevan parimme ennen kuin meille annettiin lähetysalueemme. Ruth Hemming (nykyään Bosshard), erinomainen sisar, oli minun toverini. Ruth ja minä olimme onnemme kukkuloilla, kun meidät määrättiin Turkkiin Istanbuliin, Aasian ja Euroopan väliseen risteyspaikkaan! Tiesimme, ettei saarnaamistyötä ollut vielä laillistettu Turkissa, mutta olimme vakuuttuneita siitä, että Jehova tukisi meitä.

Istanbul on kaunis kansainvälinen kaupunki. Siellä saimme tutustua tavaraa pursuaviin basaareihin, monien eri maiden herkullisiin keittiöihin, kiinnostaviin museoihin ja viehättäviin kaupunginosiin sekä nauttia aina yhtä kiehtovasta merenrannasta. Mikä tärkeintä tapasimme vilpittömiä ihmisiä, jotka halusivat saada tietoa Jumalasta. Istanbulissa toimiva pieni todistajien ryhmä koostui pääasiassa armenialaisista, kreikkalaisista ja juutalaisista. Kaupungissa oli kuitenkin myös monia muunmaalaisia, joten turkin lisäksi oli hyvä osata hieman muitakin kieliä. Nautimme valtavasti erimaalaisten totuutta janoavien ihmisten tapaamisesta. Monet heistä palvelevat edelleen Jehovaa uskollisesti.

Ruth ei valitettavasti saanut oleskelulupaansa uusittua, joten hänen oli pakko lähteä maasta. Hän toimii yhä kokoaikaisessa palveluksessa Sveitsissä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen kaipaan vieläkin hänen miellyttävää ja rakentavaa seuraansa.

Toiselle pallonpuoliskolle

Vuonna 1963 minunkaan oleskelulupaani ei enää uusittu. Oli vaikeaa erota veljistä ja sisarista, joiden olin nähnyt edistyvän hengellisesti monista vastoinkäymisistä huolimatta. Piristääkseen minua sukulaiseni maksoivat ystävällisesti puolestani matkan New Yorkiin, jotta pääsisin sinne konventtiin. En ollut vielä saanut siirtoa toiselle alueelle.

Konventin jälkeen minut määrättiin Peruun Limaan. Matkustin uudelle lähetysalueelleni suoraan New Yorkista erään nuoren sisaren kanssa, jonka olin saanut toverikseni. Opin espanjaa ja asuin lähetyskodissa, joka sijaitsi Jehovan todistajien haaratoimiston yläkerrassa. Saarnaaminen oli Limassa oikein antoisaa, ja oli ilo tutustua paikallisiin veljiin ja sisariin.

Taas uusi lähetysalue ja kieli

Aikaa myöten Kreikassa oleville sukulaisilleni alkoi karttua ikää, mikä toi mukanaan terveysongelmia. He eivät koskaan kehottaneet minua luopumaan kokoaikaisesta palveluksesta ja palaamaan niin sanottuun normaaliin elämään, jotta voisin auttaa heitä. Harkittuani asiaa huolellisesti ja rukoillen tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minun olisi parempi olla lähempänä heitä. Vastuulliset veljet suostuivat huomaavaisesti pyyntööni ja lähettivät minut Italiaan, ja sukulaiseni tarjoutuivat maksamaan siirrosta aiheutuvat kulut. Italiassa kaivattiinkin kovasti evankelistoja.

Jälleen kerran minun piti oppia uusi kieli, italia. Ensimmäinen määräalueeni oli Foggian kaupunki. Myöhemmin minut siirrettiin Napoliin, missä julistajia tarvittiin enemmän. Alueenani oli Posilipo, joka on Napolin kauneimpia seutuja. Se oli suuri alue, ja siellä oli vain yksi Valtakunnan julistaja. Nautin palveluksesta hyvin paljon, ja Jehova auttoi minua aloittamaan monia raamatuntutkisteluja. Ajan mittaan tuolle alueelle muodostui suuri seurakunta.

Ensimmäisten sikäläisten joukossa, joiden kanssa tutkin Raamattua, oli eräs äiti ja hänen neljä lastaan. Hän ja kaksi hänen tytärtään ovat yhä Jehovan todistajia. Tutkin myös erään avioparin kanssa, jolla oli pieni tytär. Koko perhe edistyi totuudessa ja meni vihkiytymisensä vertauskuvaksi vesikasteelle. Nyt heidän tyttärensä on naimisissa uskollisen Jehovan palvelijan kanssa ja he palvelevat Jumalaa innokkaasti yhdessä. Jumalan sanan voima teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun tutkin erään suuren perheen kanssa. Luimme useita raamatunkohtia, jotka osoittivat, ettei Jumala hyväksy sitä, että häntä palvotaan kuvien välityksellä. Perheen äiti ei odottanut edes tutkistelun loppuun saakka, vaan hävitti talosta kaikki uskonnolliset kuvat siltä istumalta!

Vaaroissa merellä

Kulkiessani Italian ja Kreikan väliä matkustin aina laivalla. Yleensä matka oli erittäin mukava, mutta eräs kerta kesällä 1971 oli poikkeus. Olin menossa takaisin Italiaan Eleánna-nimisellä lautalla. Varhain aamulla 28. elokuuta laivan keittiössä syttyi tulipalo. Palo levisi ja sen mukana paniikki. Naiset pyörtyilivät, lapset itkivät ja miehet protestoivat ja syytivät uhkauksia. Väki juoksi laivan kummallakin puolella oleville pelastusveneille. Pelastusliivejä oli kuitenkin liian vähän, eikä mekanismi, jonka avulla pelastusveneet lasketaan veteen, toiminut kunnolla. Minulla ei ollut pelastusliivejä, mutta liekit löivät aina vain korkeammalle, joten ainoa järkevä ratkaisu oli hypätä mereen.

Vedessä näin, että lähelläni kellui nainen, jolla oli pelastusliivit. Näytti siltä, ettei hän osannut uida, joten otin kiinni hänen käsivarrestaan ja lähdin vetämään häntä pois uppoavan laivan luota. Meri muuttui myrskyisämmäksi, ja taistelu pinnalla pysymiseksi oli uuvuttavaa. Tilanne tuntui toivottomalta, mutta anoin Jehovalta rohkeutta ja sain siitä voimaa. Minulle tuli väkisinkin mieleen apostoli Paavalin kokema haaksirikko (Apostolien teot, luku 27).

Pitäen kiinni tuosta naisesta taistelin aaltoja vastaan neljä tuntia ja uin aina kun voimani riittivät. Huusin Jehovaa avukseni. Viimein näin, että meitä lähestyi pieni vene. Minut pelastettiin, mutta tuo toinen nainen oli jo kuollut. Kun saavuimme Italiaan Barin kaupunkiin, minut vietiin sairaalaan, missä sain ensiapua. Minun piti jäädä sairaalaan muutamaksi päiväksi, ja monet todistajat kävivät katsomassa minua ja toivat ystävällisesti kaikkea, mitä tarvitsin. Heidän osoittamansa kristillinen rakkaus teki syvän vaikutuksen muihin samalla osastolla olleisiin potilaisiin. *

Kun olin toipunut täysin, sain siirron Roomaan. Minua pyydettiin työskentelemään liikealueella kaupungin keskustassa, ja teinkin niin viiden vuoden ajan Jehovan avulla. Sain palvella Italiassa yhteensä 20 vuotta ja opin rakastamaan italialaisia.

Takaisin lähtöruutuun

Ajan mittaan Ariádnin ja hänen miehensä terveys heikkeni. Tajusin, että jos asuisin lähempänä heitä, voisin maksaa edes jossain määrin takaisin sen, mitä he olivat tehneet hyväkseni. Täytyy myöntää, että Italiasta lähteminen oli sydäntä raastavaa. Vastuulliset veljet kuitenkin antoivat suostumuksensa, ja kesästä 1985 lähtien olen toiminut tienraivaajana Ateenassa, missä alun perin aloitinkin kokoaikaisen palvelukseni vuonna 1947.

Saarnasin seurakunnallemme määrätyllä alueella, ja lisäksi pyysin haaratoimistosta, että saisin saarnata myös liikealueella kaupungin keskustassa. Työskentelin liikealueella kolme vuotta erään tienraivaustoverin kanssa. Saatoimme todistaa perusteellisesti ihmisille, joita tavataan harvoin kotoa.

Ajan kuluessa haluni palvella uudistuu jatkuvasti, mutta fyysiset voimani eivät. Lankoni on jo nukahtanut kuolemaan. Ariádni, joka on ollut minulle kuin äiti, on menettänyt näkönsä. Oma terveyteni oli hyvä niinä vuosina, jotka vietin kokoaikaisessa palveluksessa, mutta jonkin aikaa sitten kompastuin marmoriportaikossa ja oikea käteni murtui. Sitten kaaduin ja lantioni murtui. Minut piti leikata, ja olin pitkään vuoteenomana. Nyt en enää pysty liikkumaan vapaasti. Käytän kävelykeppiä ja voin mennä ulos vain jonkun toisen seurassa. Teen silti parhaani ja toivon, että kuntoni kohenee. Raamatulliseen opetustyöhön osallistuminen edes rajallisessa määrin on edelleen suurin ilonaiheeni.

Kun muistelen kokoaikaisessa palveluksessa viettämiäni onnellisia vuosia, sydämeni on tulvillaan kiitollisuutta Jehovaa kohtaan. Hän ja hänen järjestönsä maanpäällinen osa ovat jatkuvasti antaneet viisaita ohjeita ja arvokasta apua, niin että olen voinut palvella häntä parhaan kykyni mukaan. Toivon hartaasti, että Jehova vahvistaa minua, jotta voin jatkaa hänen palvelemistaan. Olen onnellinen siitä pienestä osasta, joka minulla on ollut hänen ohjaamassaan maailmanlaajuisessa raamatullisessa opetustyössä. (Malakia 3:10.)

[Alaviitteet]

^ kpl 10 Ks. vuoden 1995 Jehovan todistajien vuosikirja s. 73–89, julkaissut Jehovan todistajat.

^ kpl 34 Lisätietoja Herätkää!-lehdessä 22.5.1972 s. 12–16.

[Kuva s. 9]

Sisareni Ariádnin ja hänen miehensä Mihálisin kanssa, kun olin lähdössä Gileadiin

[Kuva s. 10]

Ruth Hemming ja minut määrättiin Turkkiin Istanbuliin

[Kuva s. 11]

Italiassa 1970-luvun alussa

[Kuva s. 12]

Sisareni Ariádnin kanssa nykyään