Mennoniitat etsivät Raamatun totuutta

ERÄÄNÄ aamuna marraskuussa 2000 eräät Boliviassa asuvat Jehovan todistajien lähetystyöntekijät vilkaisivat ulos pienen kotinsa ikkunasta ja näkivät, että portin luona seisoi levottomana ryhmä yksinkertaisesti pukeutuneita miehiä ja naisia. Kun lähetystyöntekijät avasivat portin, noiden vieraiden ensimmäiset sanat olivat: ”Haluamme löytää Raamatun totuuden.” He olivat mennoniittoja. Miehillä oli haalarit ja naisilla tummat esiliinat, ja he puhuivat keskenään erästä saksan murretta. Heidän silmistään heijastui pelko. He tähyilivät ympärilleen nähdäkseen, oliko heitä seurattu. Kuitenkin jo kiivetessään talon ovelle johtavia portaita yksi nuorista miehistä sanoi: ”Haluan tutustua ihmisiin, jotka käyttävät Jumalan nimeä.”

Sisällä vieraat alkoivat rentoutua, kun heille tarjottiin virvokkeita. He olivat tulleet kaukaisesta, eristäytyneestä maatalousyhteisöstä, jonne he olivat saaneet Vartiotornin postitse kuuden vuoden ajan. ”Olemme lukeneet, että maan päälle tulee paratiisi. Onko se totta?” he kysyivät. Todistajat näyttivät heille Raamatun vastauksen (Jesaja 11:9; Luukas 23:43; 2. Pietarin kirje 3:7, 13; Ilmestys 21:3, 4). ”Siinä näette!” yksi maanviljelijöistä sanoi toisille. ”Se on totta. Maan päälle tulee paratiisi.” Toiset sanoivat yhä uudelleen: ”Minusta tuntuu, että olemme löytäneet totuuden.”

Keitä mennoniitat ovat? Mitä he uskovat? Voidaksemme vastata näihin kysymyksiin meidän on mentävä ajassa taaksepäin 1500-luvulle.

Keitä mennoniitat ovat?

Kiinnostus Raamatun tutkimista kohtaan heräsi Euroopassa uudelleen 1500-luvulla, kun Raamatun kääntäminen ja painaminen Euroopan kansankielille sai tuulta purjeisiin. Martti Luther ja muut uskonpuhdistajat hylkäsivät monia katolisen kirkon oppeja, mutta uudet protestanttiset kirkot pitivät silti kiinni monista epäraamatullisista tavoista. Esimerkiksi useimpien mielestä vastasyntyneet piti kastaa kirkkoon kuuluviksi. Jotkut Raamatun totuuden etsijät kuitenkin oivalsivat, että kristillisen seurakunnan jäseneksi tuleminen on harkittu ratkaisu, joka tehdään ennen kastetta (Matteus 28:19, 20). Innokkaat saarnaajat,  jotka uskoivat näin, alkoivat kulkea kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään opettaen Raamattua ja kastaen aikuisia. Siksi heitä kutsuttiin anabaptisteiksi eli ’kasteenuudistajiksi’.

Eräs, joka etsi totuutta anabaptistien keskuudesta, oli Menno Simons, katolinen pappi Witmarsumin kylästä Pohjois-Alankomaista. Vuoteen 1536 mennessä hän oli katkaissut kaikki siteensä kirkkoon ja hänestä oli tullut vainottu mies. Vuonna 1542 itse Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Kaarle V lupasi 100 guldenin palkkion Mennon pidätyksestä. Kaikesta huolimatta Menno kokosi joitakuita anabaptisteja seurakunniksi. Häntä ja hänen seuraajiaan alettiin pian kutsua mennoniitoiksi.

Mennoniitat nykyään

Ajan kuluessa vaino ajoi tuhansia mennoniittoja Länsi-Euroopasta Pohjois-Amerikkaan. Siellä he saattoivat jatkaa totuuden etsintäänsä ja levittää sanomaansa monille muille. Heidän esi-isiensä palava into järjestelmälliseen Raamatun tutkimiseen ja toisille saarnaamiseen oli kuitenkin suurelta osin sammunut. Useimmat pitivät kiinni eräistä epäraamatullisista opeista ja uskoivat edelleen muun muassa kolminaisuuteen, ihmissielun kuolemattomuuteen ja helvettiin (Saarnaaja 9:5; Hesekiel 18:4; Markus 12:29). Nykyään mennoniittojen lähetystyö keskittyy yleensä pikemminkin lääketieteellisiin ja yhteiskunnallisiin palveluihin kuin evankelioimiseen.

Mennoniittoja on nykyisin arviolta 1300000, ja heitä asuu 65 maassa. He kuitenkin valittavat epäyhtenäisyyttään, kuten Menno Simonskin satoja vuosia sitten. Ensimmäisen maailmansodan aikana mielipide-erot maailman konflikteista aiheuttivat suurta hajaannusta. Pohjois-Amerikassa monet kieltäytyivät asepalveluksesta raamatullisista syistä. Sitä vastoin eräässä mennoniittojen historiaa käsittelevässä teoksessa sanotaan: ”Vuoteen 1914 mennessä voimakeinoista pidättyminen oli pelkkä muisto useimmissa Länsi-Euroopan mennoniittakirkoissa.” (An Introduction to Mennonite History.) Jotkin mennoniittaryhmät ovat omaksuneet nykyaikaisia tapoja enemmän tai vähemmän. Toiset kiinnittävät vaatteensa yhä nappien sijasta hakasilla ja uskovat, ettei miesten pitäisi ajaa partaansa.

Jotkin ryhmät, jotka ovat päättäneet pysyä erossa nykymaailmasta, ovat siirtäneet yhdyskuntansa paikkoihin, missä valtiot antavat heidän asua häiriöttä. Esimerkiksi Boliviassa noin 38000 mennoniittaa asuu useissa syrjäisissä yhdyskunnissa, joissa kussakin on omat käyttäytymissääntönsä. Jotkin yhteisöt kieltävät moottoriajoneuvot ja sallivat vain hevoskärryt, toiset kieltävät radion, television ja musiikin. Jotkin jopa kieltävät opettelemasta maan kieltä. ”Saarnaajat eivät anna meidän opetella espanjaa pitääkseen meidät omassa vallassaan”, sanoi erään yhteisön jäsen. Monet tuntevat itsensä sorretuiksi ja elävät erottamisen pelossa – hirvittävä ajatus jollekulle, joka ei ole koskaan kokenut elämää yhdyskunnan ulkopuolella.

Miten totuuden siemen kylvettiin

Tällaisissa olosuhteissa mennoniittaviljelijä nimeltä Johann näki naapurinsa luona Vartiotorni-lehden. Johannin perhe oli muuttanut Kanadasta Meksikoon ja sieltä Boliviaan.  Johann oli kuitenkin aina kaivannut apua Raamatun totuuden etsintäänsä. Hän pyysi lehteä lainaksi.

Ollessaan myöhemmin kaupungissa myymässä maataloustuotteitaan Johann meni puhumaan erään Jehovan todistajan kanssa, joka oli tarjoamassa Vartiotornia torilla. Tämä ohjasi Johannin saksaa puhuvan lähetystyöntekijän luo, ja pian hän alkoi saada saksankielisen Vartiotornin postitse. Jokainen numero tutkittiin huolellisesti ja kierrätettiin yhdyskunnassa perheeltä toiselle, kunnes se oli aivan kulunut. Joskus perheet tutkivat Vartiotornia yhdessä aina puoleen yöhön saakka katsoen kaikki mainitut raamatunkohdat. Johann vakuuttui siitä, että juuri Jehovan todistajat tekevät yksimielisesti Jumalan tahdon kaikkialla maailmassa. Ennen kuolemaansa hän sanoi vaimolleen ja lapsilleen: ”Teidän täytyy aina lukea Vartiotornia. Se auttaa teitä ymmärtämään Raamattua.”

Jotkut Johannin perheen jäsenistä alkoivat puhua naapureilleen siitä, mitä he oppivat Raamatusta. ”Maata ei tuhota, vaan Jumala tekee siitä paratiisin”, he sanoivat. ”Eikä Jumala kiduta ihmisiä helvetissä.” Sana näistä keskusteluista kiiri nopeasti kirkon saarnaajien korviin, ja he uhkasivat, että Johannin sukulaiset erotettaisiin, elleivät he lopettaisi. Kun perhe keskusteli myöhemmin mennoniittavanhinten aiheuttamasta paineesta, eräs nuori mies sanoi suoraan: ”En tajua, miksi valitamme kirkkomme vanhimmista. Me kaikki tiedämme, mikä on tosi uskonto, emmekä ole tehneet asialle mitään.” Nämä sanat koskettivat tuon nuorukaisen isän sydäntä. Kymmenen perheenjäsentä lähti viipymättä salaiselle matkalle etsimään Jehovan todistajia, ja he päätyivät lähetystyöntekijöiden kotiin, kuten kirjoituksen alussa kerrottiin.

Seuraavana päivänä lähetystyöntekijät menivät käymään uusien ystäviensä luona yhdyskunnassa. Heidän autonsa oli ainoa koko tiellä. Kun he ajoivat hitaasti hevoskärryjen ohi, he vaihtoivat uteliaita katseita paikallisten asukkaiden kanssa. Pian he istuivat pöydän ääressä kymmenen mennoniitan kanssa, jotka edustivat kahta perhettä.

Tuona päivänä ensimmäisen luvun tutkiminen kirjasta Tieto joka johtaa ikuiseen elämään * kesti neljä tuntia. Maanviljelijät olivat etsineet jokaista kappaletta varten lisää raamatunkohtia ja halusivat tietää, ymmärsivätkö he ne oikein. Jokaista kysymystä seurasi muutaman minuutin tauko, kun viljelijät keskustelivat alasaksaksi ennen kuin yksi heistä lopulta vastasi ryhmän puolesta espanjaksi. Se oli ikimuistoinen päivä, mutta myrsky oli nousemassa. Pian he kohtaisivat koettelemuksia aivan niin kuin Menno Simons, kun hän alkoi etsiä Raamatun totuutta lähes viisisataa vuotta aiemmin.

Koettelemuksia totuuden tähden

Muutaman päivän kuluttua kirkon vanhimmat tulivat Johannin perheen kotiin ja esittivät kiinnostuneille uhkavaatimuksen: ”Kuulimme, että Jehovan todistajat kävivät luonanne. Teidän täytyy kieltää heitä palaamasta, ja ellette luovuta heidän kirjallisuuttaan poltettavaksi, teidät erotetaan.” He olivat tutkineet Raamattua Jehovan todistajien kanssa vasta yhden kerran, joten tämä oli heille suunnaton koetus.

”Emme voi tehdä niin kuin pyydätte”,  vastasi yksi perheen päistä. ”Nuo ihmiset tulivat opettamaan meille Raamattua.” Miten vanhimmat reagoivat? He erottivat heidät Raamatun tutkimisen vuoksi! Tämä oli kova isku. Yhdyskunnan juustomeijerin kärryt ohittivat erään perheen talon ottamatta mukaan heidän maitoaan, mikä merkitsi sitä, että he menettivät ainoan tulolähteensä. Eräs perheen pää sanottiin irti työpaikastaan. Toiselle ei myyty tarvikkeita yhdyskunnan kaupassa, ja hänen kymmenvuotias tyttärensä erotettiin koulusta. Naapurit piirittivät erään talon viedäkseen pois yhden nuoren miehen vaimon, koska he väittivät, ettei tämä voisi asua erotetun miehensä kanssa. Kaikesta tästä huolimatta perheet, jotka tutkivat Raamattua, eivät luopuneet totuuden etsinnästä.

Lähetystyöntekijät tekivät viikoittain tuon pitkän matkan johtamaan raamatuntutkistelua. Perheet pitivät tutkistelua erittäin vahvistavana. Jotkut perheenjäsenet ajoivat hevoskärryillä kaksi tuntia ollakseen siinä läsnä. Kun perheet pyysivät ensi kertaa erästä lähetystyöntekijää rukoilemaan, tilanne oli koskettava. Näissä yhdyskunnissa mennoniitat eivät koskaan rukoile ääneen, joten he eivät olleet milloinkaan kuulleet kenenkään rukoilevan heidän puolestaan. Miehillä oli kyyneleet silmissä. Entä voitko kuvitella heidän uteliaisuuttaan, kun lähetystyöntekijät toivat tullessaan kasettinauhurin? Musiikki oli aina ollut kiellettyä heidän yhdyskunnassaan. He olivat niin ihastuksissaan kauniista valtakunnansävelmistä, että he päättivät laulaa valtakunnanlauluja jokaisen tutkistelun jälkeen! Mutta miten he tulisivat toimeen uusissa olosuhteissaan?

Osaksi rakkaudellista veljesseuraa

Koska perheet oli eristetty yhdyskunnasta, he alkoivat valmistaa omaa juustoaan. Lähetystyöntekijät auttoivat heitä löytämään ostajia. Eräs Pohjois-Amerikassa asuva pitkäaikainen todistaja, joka oli kasvanut eteläamerikkalaisessa mennoniittayhdyskunnassa, kuuli perheiden ahdingosta. Hän halusi aivan erityisesti auttaa heitä. Viikon kuluessa hän lensi heidän luokseen Boliviaan. Sen lisäksi, että hän rohkaisi heitä paljon hengellisesti, hän auttoi perheitä ostamaan oman avolavaisen pakettiauton, jolla he pääsisivät valtakunnansalille kokouksiin ja saisivat vietyä maataloustuotteensa torille.

”Yhdyskunnasta erottamisen jälkeen meillä oli vaikeaa”, muistelee erään perheen jäsen. ”Ajoimme valtakunnansalille surullisina mutta palasimme iloisina.” Paikalliset todistajat toimivat tosiaankin hienosti tuossa vaikeassa tilanteessa ja tarjosivat apuaan. Jotkut opettelivat saksaa, ja monia saksankielisiä todistajia tuli Euroopasta Boliviaan auttamaan seurakunnan kokousten johtamisessa saksaksi. Pian mennoniittayhdyskunnasta 14 henkilöä saarnasi hyvää uutista toisille.

Lokakuun 12. päivänä 2001, vajaan vuoden kuluttua tuosta ensimmäisestä vierailusta lähetyskodissa, 11 entistä anabaptistia kastettiin uudelleen, tällä kertaa Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi. Sen jälkeen jotkut muutkin ovat ottaneet tämän askeleen. Yksi kastetuista totesi myöhemmin: ”Nyt kun olemme oppineet Raamatun totuuden, meistä tuntuu kuin olisimme orjia, jotka on vapautettu.” Toinen sanoi: ”Monet mennoniitat valittavat, että heidän yhteisöstään puuttuu rakkaus, mutta Jehovan todistajat ovat kiinnostuneita toisistaan. Tunnen oloni turvalliseksi heidän keskuudessaan.” Jos sinä etsit selvempää ymmärrystä Raamatun totuudesta, sinäkin voit kohdata vaikeuksia. Jos kuitenkin etsit apua Jehovalta ja osoitat uskoa ja rohkeutta niin kuin nämä perheet, sinäkin tulet onnistumaan ja olemaan onnellinen.

[Alaviite]

[Kuva s. 25]

Saksankielinen raamatullinen kirjallisuus saa iloisen vastaanoton

[Kuva s. 26]

Musiikki oli aina ollut kiellettyä, mutta nyt he laulavat jokaisen raamatuntutkistelun päätteeksi