Elämäkerta

Olen kestänyt Kristuksen sotilaana

KERTONUT JURI KAPTOLA

”Pakko myöntää, että sinulla on kyllä uskoa!” Näin sanoi, yllättävää kyllä, eräs neuvostoupseeri. Sain näistä sanoista uutta puhtia juuri oikeaan aikaan. Minua odotti pitkä vankeustuomio, ja olin rukoillut hartaasti Jehovalta tukea. Edessäni oli pitkä ja kivinen tie, joka vaatisi kestävyyttä ja päättäväisyyttä.

SYNNYIN 19. lokakuuta 1962 ja vietin lapsuuteni Länsi-Ukrainassa. Samana vuonna isäni, joka hänkin oli nimeltään Juri, tutustui Jehovan todistajiin. Pian hänestä tuli meidän kylämme ensimmäinen Jehovan palvoja. Hänen toimintansa ei jäänyt todistajia vastustavilta viranomaisilta huomaamatta.

Useimmat naapureistamme kuitenkin kunnioittivat vanhempiani heidän kristillisten ominaisuuksiensa ja huolehtivaisuutensa vuoksi. Vanhempani pyrkivät kaikin tavoin juurruttamaan kolmeen sisareeni ja minuun pienestä pitäen rakkautta Jumalaa kohtaan, ja se auttoi minua selviytymään monista kiperistä tilanteista koulussa. Yksi tällainen hankala tilanne syntyi, kun joka oppilaalla piti olla Leninin lastenjärjestön eli lokakuulaisten rintamerkki. Kristillisen puolueettomuuteni vuoksi minä en käyttänyt sitä ja erotuin siksi joukosta (Johannes 6:15; 17:16).

Kun olin kolmannella luokalla, kaikkia oppilaita vaadittiin liittymään pioneereihin, kommunistien varhaisnuorisojärjestöön. Eräänä päivänä koko meidän luokka vietiin ulos koulun pihalle liittymisseremoniaa varten. Olin kauhuissani, sillä ajattelin,  että minua varmasti pilkattaisiin ja haukuttaisiin. Kaikki minua lukuun ottamatta olivat tuoneet kotoaan uuden punaisen pioneerihuivinsa. Seisoimme pitkässä rivissä rehtorin, opettajien ja ylemmillä luokilla olevien oppilaiden edessä. Kun yläluokkalaisten käskettiin solmia huivi meidän kaulaamme, painoin pääni alas ja katsoin maahan toivoen, ettei kukaan kiinnittäisi minuun huomiota.

Kaukaisiin vankiloihin

Kun olin 18-vuotias, minut tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankilaan kristillisen puolueettomuuteni vuoksi (Jesaja 2:4). Ensimmäisen vuoteni istuin Trudovojessa Vinnitsan alueella Ukrainassa. Tapasin siellä kolmisenkymmentä Jehovan todistajaa. Meidät määrättiin pareittain eri työtehtäviin, koska viranomaiset halusivat estää meitä olemasta tekemisissä toistemme kanssa.

Elokuussa 1982 muuan Eduard-niminen todistaja ja minut lähetettiin erään vankiryhmän mukana junalla Pohjois-Uralille. Kahdeksan päivää sinnittelimme tukalan kuumissa ja ahtaissa vankivaunuissa, kunnes saavuimme Permin alueella sijaitsevaan Solikamskin vankilaan. Jouduimme Eduardin kanssa eri selleihin. Kahden viikon kuluttua minut vietiin pohjoisemmas Vjolsiin Krasnovišerskin alueelle.

Ajoneuvomme saapui perille keskellä yötä. Vaikka oli pilkkopimeää, meidän käskettiin ylittää joki veneellä. Emme nähneet jokea, saati sitten venettä! Aikamme hapuiltuamme löysimme lopulta veneen. Vaikka ryhmäämme pelotti, pääsimme kuin pääsimmekin joen toiselle puolelle. Rannalta lähdimme kulkemaan kohti läheisellä kukkulalla pilkottavaa valoa. Siellä oli muutamia telttoja, joihin asetuimme asumaan. Minut oli majoitettu isohkoon telttaan noin 30 muun vangin kanssa. Talvella värjöttelimme joskus jopa 40 asteen pakkasessa, eikä teltasta ollut paljon iloa. Puunkaato oli vankien päätyö, mutta minun tehtäväni oli rakentaa mökkejä vangeille.

Hengellistä ruokaa saapuu syrjäiseen siirtolaamme

Olin tuon vankisiirtolan ainoa todistaja, mutta Jehova ei hylännyt minua. Eräänä päivänä sain paketin äidiltäni, joka asui edelleen Länsi-Ukrainassa. Kun vartija avasi paketin, hänen silmiinsä osui ensimmäiseksi pieni Raamattu. Hän otti sen käteensä ja alkoi selata sitä. Mietin kuumeisesti, mitä voisin sanoa, ettei tuota hengellistä aarretta takavarikoitaisi. ”Mikäs tämä on?” vartija tiuskaisi. Ennen kuin ehdin vastata, lähellä seisova tarkastaja huudahti: ”No, sehän on sanakirja!” Minä en sanonut mitään (Saarnaaja 3:7). Tarkastaja tutki koko lähetyksen ja ojensi sen sitten minulle kallisarvoisine Raamattuineen. Olin niin onnellinen, että tarjosin hänelle paketistani pähkinöitä. Saadessani tämän lähetyksen tiesin, että Jehova ei ollut unohtanut minua. Täälläkin hän huolehti auliisti hengellisistä tarpeistani. (Heprealaisille 13:5.)

Saarnaan hellittämättä

Muutaman kuukauden kuluttua sain yllättäen kirjeen eräältä kristityltä veljeltä, joka oli vankilassa noin 400 kilometrin päässä. Hän pyysi minua etsimään käsiini kiinnostuneen miehen, joka saattoi olla nyt minun leirissäni. Oli ajattelematonta kirjoittaa noin avoimesti, sillä kirjeitämme sensuroitiin. Ei ihme, että eräs virkailija käski minut toimistoonsa ja kielsi minua ankarasti saarnaamasta. Sitten hän vaati minua allekirjoittamaan asiakirjan, jossa sanottiin, että lakkaisin kertomasta uskostani toisille. Vastasin, että en ymmärtänyt, miksi minun pitäisi  allekirjoittaa sellainen paperi, koska kaikki jo tiesivät minun olevan Jehovan todistaja. Kerroin toisten vankien kyselevän, miksi minut oli vangittu. Mitä minun pitäisi sanoa heille? (Apostolien teot 4:20.) Virkailija tajusi, ettei hän pystyisi pelottelemaan minua, joten hän päätti hankkiutua minusta eroon. Minut lähetettiin toiseen leiriin.

Sain siirron 200 kilometrin päähän Vajan kylään. Sikäläiset valvojat kunnioittivat kristillistä kantaani ja antoivat minulle ei-sotilaallista työtä aluksi kirvesmiehenä ja sitten sähkömiehenä. Näissä työtehtävissä oli kuitenkin omat haasteensa. Erään kerran minua käskettiin ottamaan työkaluni ja menemään kylän klubille. Klubilla sotilaat ilahtuivat nähdessään minut. He eivät olleet saaneet armeijan symboleja koristavia valoja toimimaan kunnolla. He halusivat minun auttavan niiden korjaamisessa, koska he olivat valmistautumassa puna-armeijan vuosipäivän viettoon. Mietittyäni asiaa ja esitettyäni rukouksen sanoin sotilaille, etten voisi tehdä tuota työtä. Annoin heille työkaluni ja lähdin pois. Minusta kanneltiin varajohtajalle, ja hämmästyksekseni hän kuunteli minusta tehdyt valitukset ja sanoi vastaukseksi: ”Kunnioitan häntä tämän takia. Siinä on periaatteen mies.”

Rohkaisua yllättävästä lähteestä

Tasan kolmen vuoden vankeuden jälkeen minut vapautettiin 8. kesäkuuta 1984. Palasin Ukrainaan, missä minun entisenä vankina piti ilmoittautua miliisille. Viranomaiset sanoivat, että puolen vuoden kuluessa minut asetettaisiin taas syytteeseen ja että minun olisi parasta poistua alueelta kokonaan. Niinpä lähdin Ukrainasta ja löysin lopulta töitä Latviasta. Jonkin aikaa onnistuin saarnaamaan ja toimimaan pienen ryhmän kanssa, johon kuuluvat todistajat asuivat Latvian pääkaupungissa Riiassa ja sen lähistöllä. Ei mennyt kuitenkaan kuin vuosi, kun minut kutsuttiin jälleen sotapalvelukseen. Kerroin kutsuntatoimiston virkailijalle, että olin aiemmin kieltäytynyt asepalveluksesta. ”Tajuatko, mitä oikein olet tekemässä? Katsotaanpa, mitä aiot seuraavaksi sanoa everstiluutnantille!” hän karjui vastaukseksi.

Kutsuntaviranomainen vei minut erääseen toisen kerroksen huoneeseen. Everstiluutnantti istui siellä pitkän pöydän takana. Hän kuunteli tarkasti, kun selitin tilanteeni, ja sanoi sitten, että minulla olisi vielä aikaa miettiä päätöstäni, ennen kuin joutuisin kutsuntalautakunnan eteen. Lähtiessämme everstiluutnantin toimistosta virkailija, joka oli aluksi ärhennellyt minulle, tunnusti: ”Pakko myöntää, että sinulla on kyllä uskoa!” Kutsuntatilaisuudessa toistin puolueettoman kantani, ja sillä kertaa minut päästettiin menemään.

Asuin noihin aikoihin eräässä asuntolassa. Yhtenä iltana ovelta kuului hiljainen koputus. Avasin oven ja näin miehen, jolla oli  puku päällään ja salkku kädessään. Hän esittäytyi sanoen: ”Olen valtion turvallisuuskomitean edustaja. Tiedän, että olette vaikeuksissa ja joudutte pian oikeuteen.” ”Pitää paikkansa”, vastasin. Mies jatkoi: ”Me voimme auttaa teitä, jos suostutte yhteistyöhön kanssamme.” ”Ei onnistu”, sanoin. ”Pysyn uskollisena kristilliselle vakaumukselleni.” Yrittämättä sen enempää taivutella minua hän lähti pois.

Taas vankilaan, taas saarnaamaan

Riian kansallinen tuomioistuin määräsi minut 26. elokuuta 1986 neljäksi vuodeksi pakkotyöhön, ja minut vietiin Riian keskusvankilaan. Jouduin suureen selliin, jossa oli 40 vankia, ja yritin saarnata jokaiselle heistä. Jotkut sanoivat uskovansa Jumalaan, toiset vain naureskelivat. Olin huomannut, että miehet koottiin ryhmiksi, ja kahden viikon kuluttua ryhmien johtajat sanoivat, etten saisi enää saarnata, koska en noudattanut heidän kirjoittamattomia sääntöjään. Selitin, että juuri siitä syystä olin vankilassa – toimin erilaisten lakien mukaan.

Jatkoin saarnaamista vaivihkaa ja onnistuin tutkimaan Raamattua neljän hengellisistä asioista kiinnostuneen vangin kanssa. Keskustelujemme aikana he kirjoittivat Raamatun perusopetuksia muistikirjoihinsa. Muutaman kuukauden päästä minut passitettiin Valmieran eristysleiriin, missä työskentelin sähköasentajana. Siellä tutkin Raamattua erään toisen sähköasentajan kanssa, josta tuli neljän vuoden kuluttua Jehovan todistaja.

24. maaliskuuta 1988 minut vietiin tuosta tarkoin vartioidusta leiristä läheiseen siirtolaan. Tämä osoittautui todelliseksi siunaukseksi, koska sain enemmän vapautta. Minut määrättiin työskentelemään rakennuksilla, ja kaiken aikaa tähyilin todistustilaisuuksia. Vaikka saarnasin siirtolan ulkopuolella usein iltamyöhäiseen, pääsin aina palaamaan sinne vaikeuksitta.

Jehova siunasi ponnistelujani. Siirtolan lähistöllä asui muutamia todistajia, mutta itse kaupungissa oli vain yksi iäkäs sisar, Vilma Krūmin̗a. Sisar Krūmin̗a ja minä aloimme tutkia Raamattua monien nuorten kanssa. Riiasta tuli silloin tällöin veljiä ja sisaria kanssamme sananpalvelukseen, ja muutamia vakituisia tienraivaajia matkusti Leningradista (nykyisestä Pietarista) saakka. Jehovan avulla aloitimme useita tutkisteluja. Pian ilmoittauduin tienraivauspalvelukseen: käytin saarnaamistyöhön 90 tuntia kuussa.

7. huhtikuuta 1990 juttuni otettiin uudelleen käsittelyyn Valmierassa. Kun oikeudenkäynti alkoi, tunnistin syyttäjän – olin aiemmin keskustellut tuon nuorenmiehen kanssa Raamatusta! Hänkin tunsi minut, mutta hän vain hymyili eikä sanonut mitään. Muistan yhä, mitä tuomari sanoi minulle tuona päivänä oikeudenistunnossa: ”Juri, vankeustuomio, joka sinulle langetettiin neljä vuotta sitten, oli laiton. Sinua ei olisi pitänyt julistaa syylliseksi.” Yhtäkkiä olin vapaa!

Kristuksen sotilas

Kesäkuussa 1990 minun piti jälleen kerran käydä rekisteröitymässä kutsuntatoimistossa saadakseni pysyvän asumisluvan Riikaan. Marssin samaan toimistoon, jossa olin neljä vuotta sitten sanonut samaisen pitkän pöydän ääressä istuvalle everstiluutnantille, että en menisi armeijaan. Tällä kertaa hän nousi tervehtimään minua, puristi kättäni ja sanoi: ”Vahinko, että olet joutunut kestämään tämän kaiken. Olen pahoillani, että kävi näin.”

 Vastasin: ”Olen Kristuksen sotilas, ja minun on elettävä tehtäväni mukaisesti. Raamatun avulla tekin voitte saada sen, mitä Kristus on luvannut seuraajilleen: onnellisen elämän ja ikuisen tulevaisuuden.” (2. Timoteukselle 2:3, 4.) Everstiluutnantti sanoi: ”Ostin vähän aikaa sitten Raamatun ja olen nyt lueskellut sitä.” Minulla oli mukanani kirja Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä *. Otin esiin luvun, jossa käsitellään viimeisten päivien tunnusmerkkiä, ja osoitin hänelle, miten Raamatun ennustukset liittyvät meidän aikaamme. Hän kätteli minua uudestaan hyvin kunnioittavasti ja toivotti menestystä työlleni.

Näihin aikoihin Latvian pellot olivat jo vaalenneet elonkorjuuta varten (Johannes 4:35). Vuonna 1991 aloin palvella seurakunnan vanhimpana. Koko maassa oli vain kaksi nimitettyä vanhinta. Vuotta myöhemmin Latvian ainoa seurakunta jaettiin ja perustettiin yksi latviankielinen ja yksi venäjänkielinen seurakunta. Minä toimin venäjänkielisessä seurakunnassa. Kasvu oli niin nopeaa, että seuraavana vuonna seurakuntamme jaettiin kolmeen osaan! Näin jälkeenpäin ajatellen on selvää, että Jehova itse ohjasi lampaita järjestöönsä.

Vuonna 1998 minut määrättiin erikoistienraivaajaksi Jelgavan kaupunkiin, joka sijaitsee 40 kilometriä Riiasta lounaaseen. Samana vuonna minut kutsuttiin ensimmäisten latvialaisten joukossa palvelijoiden valmennuskouluun, joka pidettiin venäjäksi Solnetšnojessa Pietarin lähellä. Koulussa opin ymmärtämään, että on tärkeää rakastaa ihmisiä, jotta voi menestyä sananpalveluksessa. Betel-perheen ja koulun opettajien ilmaisema rakkaus ja huomaavaisuus tekivät minuun paljon suuremman vaikutuksen kuin koulussa opetetut asiat.

Vuosi 2001 oli merkkivuosi elämässäni: menin naimisiin viehättävän kristityn naisen, Karinan, kanssa. Hän alkoi toimia rinnallani kokoaikaisessa erikoispalveluksessa. Minusta on joka päivä rohkaisevaa nähdä vaimoni palaavan kenttäpalveluksesta hyvin onnellisen näköisenä. Jehovan palveluksesta saa tosiaan paljon iloa. Kommunistihallinnon aikaiset karvaat kokemukset opettivat minua luottamaan häneen täysin. Mikään uhraus ei ole liian suuri, jos haluaa säilyttää Jehovan ystävyyden ja kannattaa hänen suvereeniuttaan. Elämälläni on tarkoitus, kun voin auttaa toisia saamaan tietoa Jehovasta. Minulle on ollut suuri kunnia palvella Jehovaa ”hyvänä Kristuksen Jeesuksen sotilaana” (2. Timoteukselle 2:3).

[Alaviite]

[Kuva s. 10]

Minut tuomittiin neljäksi vuodeksi pakkotyöhön ja vietiin Riian keskusvankilaan

[Kuva s. 12]

Karinan kanssa sananpalveluksessa