Elämäkerta

Vanhempieni esimerkki on vahvistanut minua

KERTONUT JANEZ REKELJ

Oli vuosi 1958. Olimme vaimoni Stankan kanssa korkealla Alppien vuoriryhmään kuuluvilla Karavankeilla Jugoslavian ja Itävallan rajalla ja yritimme paeta Itävaltaan. Se oli uhkarohkea yritys, koska aseistautuneet jugoslavialaiset rajavartijat olivat päättäneet olla päästämättä ketään rajan yli. Aikamme käveltyämme tulimme jyrkänteen reunalle. Stanka ja minä emme olleet koskaan nähneet Itävallan-puoleista vuoristoa. Taivalsimme itään päin, kunnes saavuimme vaikeakulkuiseen kivikkorinteeseen. Kietouduimme mukanamme olevaan suojapeitteeseen ja liu’uimme alas vuorenrinnettä kohti tuntematonta tulevaisuutta.

HALUAISIN kertoa, kuinka jouduimme tähän tilanteeseen ja miten vanhempieni uskollisuuden esimerkki kannusti minuakin pysymään uskollisena Jehovalle vaikeina aikoina.

Vietin lapsuuteni Sloveniassa, joka on nykyään pieni keskieurooppalainen valtio Alppien kainalossa: pohjoisessa on Itävalta, lännessä Italia, etelässä Kroatia ja idässä Unkari. Vanhempieni Franc ja Rozalija Rekeljin syntymän aikoihin Slovenia kuului Itävalta-Unkariin. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Slovenia liitettiin uuteen valtioon, joka sai nimekseen Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta. Vuonna 1929 maan nimi muutettiin Jugoslaviaksi, joka merkitsee kirjaimellisesti ’eteläslaavien maata’. Minä synnyin samana vuonna, 9. tammikuuta, Podhomin  kylän liepeillä lähellä maalauksellista Bledinjärveä.

Äitini oli saanut ankaran katolisen kasvatuksen. Yksi hänen sedistään oli pappi ja kolme tädeistään nunnia. Äiti halusi kovasti saada Raamatun ja lukea ja ymmärtää sitä. Isä taas karsasti uskontoa. Häntä tympäisi uskonnon rooli vuosina 1914–18 käydyssä suuressa sodassa.

Opimme totuuden

Vähän sodan jälkeen äidinpuoleisista sukulaisista Janez Brajecista ja hänen vaimostaan Ančkasta tuli raamatuntutkijoita (Jehovan todistajista siihen aikaan käytetty nimitys). He asuivat tuolloin Itävallassa. Vuodesta 1936 lähtien Ančka vieraili äitini luona useita kertoja. Hän antoi äidille Raamatun – jonka tämä lukikin nopeasti läpi – sekä sloveniankielisiä Vartiotorni-lehtiä ja muita raamatullisia julkaisuja. Kun Hitler valtasi Itävallan vuonna 1938, Janez ja Ančka muuttivat takaisin Sloveniaan. Muistan heidän olleen sivistyneitä, tarkkanäköisiä ihmisiä, jotka todella rakastivat Jehovaa. Äiti keskusteli heidän kanssaan usein Raamatun totuuksista, mikä saikin hänet vihkimään elämänsä Jehovalle. Hänet kastettiin vuonna 1938.

Paikkakunnalla nousi melkoinen häly, kun äiti lakkasi noudattamasta epäraamatullisia tapoja – lopetti esimerkiksi joulunvieton – kun hän ei syönyt enää verimakkaroita ja etenkin kun hän keräsi kaikki uskonnolliset kuvamme ja poltti ne. Vastustus alkoi tuota pikaa. Äidin nunnatädit ottivat asiakseen kirjoittaa hänelle ja koettaa saada hänet palaamaan Neitsyt Marian ja kirkon helmaan. Mutta kun äiti vuorostaan kirjoitti heille ja pyysi heitä vastaamaan joihinkin raamatullisiin kysymyksiin, vastauksia ei kuulunut. Myös isoisäni vastusti jyrkästi. Ei hän ollut mikään paha mies, mutta sukulaiset ja yhteisö painostivat häntä voimakkaasti. Niinpä hän hävitti äidin raamatullisen kirjallisuuden useaan otteeseen, mutta Raamattuun hän ei koskenut. Polvillaan anoen hän pyysi äitiä palaamaan kirkkoon. Uhkasipa hän äitiä veitselläkin. Isäni teki kuitenkin apelleen selväksi, ettei moista käytöstä meillä kyllä suvaittaisi.

Isä piti kaiken aikaa huolen siitä, että äiti sai lukea Raamattua ja päättää itse, mihin uskoi. Vuonna 1946 isäkin kävi kasteella. Kun näin, miten Jehova vahvisti äitiä puolustamaan totuutta pelottomasti vastustuksesta huolimatta ja miten Jehova palkitsi hänen uskonsa, minussakin syttyi halu kehittää omaa suhdettani Jumalaan. Lisäksi minua auttoi  suuresti se, että äidillä oli tapana lukea minulle ääneen Raamattua ja Raamattuun perustuvia julkaisuja.

Äiti kävi pitkiä keskusteluja sisarensa Marija Repen kanssa. Lopulta Marija-täti ja minä kävimme kasteella samana päivänä heinäkuun puolivälissä vuonna 1942. Eräs veli tuli pitämään lyhyen puheen, ja meidät kastettiin meillä kotona suuressa puusaavissa.

Pakkotyössä toisen maailmansodan aikana

Vuonna 1942, keskellä toista maailmansotaa, Saksa ja Italia hyökkäsivät Sloveniaan ja jakoivat sen Unkarin kanssa. Vanhempani kieltäytyivät liittymästä Volksbund-nimiseen natsijärjestöön. Minä puolestani kieltäydyin sanomasta ”Heil Hitler” koulussa. Nähtävästi opettajani ilmoitti tästä viranomaisille.

Meidät pantiin Baijerin-junaan ja vietiin Hüttenbachin kylän lähistöllä olevaan linnaan, joka toimi pakkotyöleirinä. Isä järjesti minulle työn ja majoituksen sikäläisen leipuriperheen luota. Sielläoloaikanani opin leipurin ammatin, mistä oli myöhemmin paljon hyötyä. Aikaa myöten kaikki loput sukulaiseni (Marija-täti ja hänen perheensä mukaan lukien) siirrettiin Gunzenhausenin leiriin.

Sodan loputtua aioin lyöttäytyä erääseen ryhmään ja matkustaa vanhempieni luokse. Lähtöä edeltävänä iltana isä ilmaantui yllättäen paikalle. En tiedä, miten minun olisi käynyt, jos olisin lähtenyt tuon hämäräperäisen joukon mukaan. Tunsin jälleen kerran Jehovan rakkaudellisen huolenpidon, kun hän näin suojeli ja opetti minua vanhempieni välityksellä. Kolme päivää isä ja minä kävelimme päästäksemme sukulaistemme pariin. Vuoden 1945 kesäkuuhun mennessä olimme kaikki taas kotona.

Sodan jälkeen Jugoslaviassa nousivat valtaan presidentti Josip Broz Titon johtamat kommunistit. Jehovan todistajien vaikeudet siis jatkuivat.

Vuonna 1948 tarjosimme eräälle Itävallasta tulleelle veljelle aterian. Poliisi seurasi häntä joka paikkaan ja pidätti ne veljet, joiden luona hän oli käynyt. Isäkin pidätettiin siksi, että hän oli osoittanut tuolle veljelle vieraanvaraisuutta eikä ollut antanut häntä ilmi poliisille. Isä joutui tämän takia kahdeksi vuodeksi vankilaan. Se oli hyvin vaikeaa aikaa äidille paitsi siksi, että isä oli poissa, myös siksi, että hän tiesi minun ja pikkuveljeni puolueettomuutta pian koeteltavan.

Vankeusaika Makedoniassa

Marraskuussa 1949 minut kutsuttiin sotapalvelukseen. Ilmoittauduin viranomaisille ja selitin, että kieltäytyisin palveluksesta omantunnonsyistä. Sanani kaikuivat kuuroille korville, ja minut pantiin junaan yhdessä alokkaiden kanssa, jotka olivat matkalla Makedoniaan aivan Jugoslavian toiseen päähän.

Kolmeen vuoteen minun ei annettu pitää yhteyttä perheeseeni eikä veljesseuraan eikä minulla ollut kirjallisuutta, ei edes Raamattua. Ne olivat erittäin vaikeita aikoja. Pysyin rohkealla mielellä keskittämällä ajatukseni Jehovaan ja hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen malliin. Myös vanhempieni esimerkki vahvisti minua. Lisäksi rukoilin jatkuvasti voimaa, mikä esti minua vaipumasta epätoivoon.

Lopulta minut lähetettiin Idrizovon vankilaan  Skopjen lähelle. Sikäläisillä vangeilla oli erilaisia työtehtäviä. Olin aluksi siivoojana ja sisälähettinä. Eräs vanki, joka oli ollut salaisen poliisin jäsen, kiusasi minua monesti, mutta muuten tulin hyvin toimeen kaikkien kanssa: vartijoiden, vankien, jopa vankilassa toimivan tehtaan johtajan kanssa.

Sain myöhemmin kuulla, että vankilan leipomossa tarvittiin leipuria. Muutaman päivän kuluttua johtaja tuli nimenhuutoon. Hän käveli rivin editse, pysähtyi minun kohdallani ja kysyi: ”Oletko sinä leipuri?” ”Olen”, vastasin. ”Ilmoittaudu huomisaamuna leipomoon”, hän sanoi. Vanki, joka oli tehnyt minulle kiusaa, kulki usein leipomon ohi, muttei voinut asialle mitään. Työskentelin siellä vuoden 1950 helmikuusta heinäkuuhun.

Sitten minut siirrettiin Etelä-Makedoniaan Volkoderin kasarmiin lähelle Prespajärveä. Vähän matkan päässä sijaitsevasta Otešovosta käsin pystyin lähettämään kirjeitä kotiväelleni. Kuuluin tietyöporukkaan, mutta suurimman osan ajasta työskentelin leipomossa, mikä kyllä helpotti elämääni. Pääsin vapaaksi marraskuussa 1952.

Poissa ollessani Podhomin alueelle oli perustettu seurakunta. Aluksi se kokoontui eräässä pikkuhotellissa Spodnje Gorjessa. Myöhemmin isä antoi seurakunnan käyttöön yhden huoneen talostamme. Makedoniasta paluuni jälkeen minusta oli mukava päästä taas ystävien seuraan. Uudistin tuttavuuteni myös Stankaan, jonka olin tavannut ennen kuin jouduin vankilaan. Meidät vihittiin 24. huhtikuuta 1954. Hengähdystaukoni oli kuitenkin pian päättyvä.

Vankeusaika Mariborissa

Syyskuussa 1954 sain jälleen kutsun sotaväkeen. Tällä kertaa minut tuomittiin yli kolmeksi ja puoleksi vuodeksi vankilaan Mariboriin Itä-Sloveniaan. Ensi töikseni ostin paperia ja kyniä. Aloin kaivella muistilokeroistani raamatunkohtia, sitaatteja Vartiotorni-lehdistä ja ajatuksia muista kristillisistä julkaisuista ja kirjoitin ne paperille. Lueskelin näitä muistiinpanojani ja lisäsin uusia merkintöjä sitä mukaa kuin asioita palautui mieleeni. Vihdoin muistikirjani tuli täyteen. Saatoin sen avulla keskittyä totuuteen ja pysyä hengellisesti vahvana. Myös rukous ja mietiskely olivat verraton apu: säilytin hengellisen voimani ja pystyin kertomaan totuutta toisille entistä rohkeammin.

Sain tuolloin ottaa vastaan yhden kirjeen kuukaudessa ja yhden vieraan 15 minuutiksi kerran kuussa. Stanka matkusti junassa koko yön ehtiäkseen vankilaan niin ajoissa, että hän pystyi tapaamisemme jälkeen menemään takaisin vielä samana päivänä. Nämä vierailut rohkaisivat minua valtavasti. Sitten laadin suunnitelman Raamatun hankkimiseksi. Stanka ja minä istuimme vastatusten pöydän ääressä vartijan pitäessä meitä silmällä. Kun tämä katsoi muualle, sujautin vaimoni käsilaukkuun kirjeen, jossa pyysin häntä seuraavalla kerralla tuomaan laukussaan Raamatun.

Sekä Stankan että vanhempieni mielestä tämä oli kuitenkin liian vaarallista, joten he irrottivat sivuja Raamatun kreikkalaisista kirjoituksista ja piilottivat niitä sämpylöiden sisään. Näin sain kaipaamani Raamatun. Samalla tavalla minulle toimitettiin myös Vartiotorni-lehtiä, jotka Stanka oli jäljentänyt käsin. Kirjoitin yleensä sivuista heti kopion omalla käsialallani ja hävitin alkuperäiset,  ettei artikkelien mahdollinen löytäjä keksisi, mistä olin saanut ne.

Todistin hellittämättä, minkä vuoksi toiset vangit sanoivat, että joutuisin varmasti vaikeuksiin. Kerran meillä sukeutui erään vangin kanssa aika vilkas keskustelu Raamatusta. Yhtäkkiä kuulimme, kuinka avain työnnettiin lukkoon, ja sisään astui vartija. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt minut vietäisiin eristysselliin. Mutta ei vartija sitä varten ollut tullut, vaan hän oli kuullut keskustelumme ja halusi liittyä siihen. Saatuaan vastaukset kysymyksiinsä hän poistui tyytyväisenä ja lukitsi sellin oven perässään.

Kun rangaistustani oli jäljellä vajaa kuukausi, viranomainen, jonka vastuulla oli vankien sopeuttaminen yhteiskuntaan, kiitti minua siitä, että olin pitänyt lujasti kiinni totuudesta. Minusta se oli hieno palkinto siitä, että olin yrittänyt tehdä Jehovan nimeä tunnetuksi. Toukokuussa 1958 minut vapautettiin jälleen.

Pako Itävaltaan, sitten Australiaan

Sairasteltuaan jonkin aikaa äitini kuoli elokuussa 1958. Saman vuoden syyskuussa minut kutsuttiin kolmannen kerran armeijaan. Sinä iltana Stanka ja minä teimme merkittävän päätöksen, joka johti meidät edellä kuvailemaani jännittävään rajanylitykseen. Pakkasimme kaikessa hiljaisuudessa mukaamme pari reppua ja suojapeitteen, livahdimme ulos ikkunasta ja lähdimme kulkemaan kohti Stolvuoren länsipuolella häämöttävää Itävallan rajaa. Nähtävästi Jehova järjesti meille pakotien, koska hän tiesi meidän tarvitsevan helpotusta.

Itävallan viranomaiset passittivat meidät Salzburgin lähellä sijaitsevaan pakolaisleiriin. Seuraavan puolen vuoden kuluessa olimme aina paikallisten todistajien seurassa, joten itse leirissä vietimme hyvin vähän aikaa. Toiset leiriläiset ihmettelivät, miten nopeasti me olimme saaneet ystäviä. Noihin aikoihin olimme läsnä ensimmäisessä konventissamme. Ensi kertaa saatoimme myös saarnata vapaasti talosta taloon. Kun meidän tuli aika lähteä, oli hyvin vaikea erota noista rakkaista ystävistä.

Itävaltalaisviranomaiset tarjosivat meille mahdollisuutta muuttaa Australiaan. Emme olleet osanneet uneksiakaan päätyvämme niin kauas. Matkustimme ensin junalla Genovaan Italiaan ja nousimme sitten Australian-laivaan. Viimein asetuimme asumaan Wollongongin kaupunkiin Uuteen Etelä-Walesiin. Poikamme Philip syntyi Australiassa 30. maaliskuuta 1965.

Meille on avautunut täällä monia palvelustilaisuuksia, esimerkiksi mahdollisuus saarnata toisille entisestä Jugoslaviasta tulleille siirtolaisille. Olemme kiitollisia Jehovan siunauksesta, muun muassa siitä, että olemme voineet palvella häntä yksimielisenä perheenä. Philip ja hänen vaimonsa Susie työskentelevät nyt Jehovan todistajien Australian-haaratoimistossa. Lisäksi he saivat olla kaksi vuotta Slovenian haaratoimistossa.

Ikääntymisen ja terveysongelmien tuomista haasteista huolimatta iloitsemme vaimoni kanssa edelleen Jehovan palvelemisesta. Olen hyvin kiitollinen vanhemmilleni heidän erinomaisesta esimerkistään. Se vahvistaa minua edelleen ja auttaa minua noudattamaan apostoli Paavalin kehotusta: ”Iloitkaa toivossa. Kestäkää ahdistuksessa. Olkaa hellittämättömiä rukouksessa.” (Roomalaisille 12:12.)

[Kuva s. 16, 17]

Vanhempani 1920-luvun lopulla

[Kuva s. 17]

Äitini (oikealla) Ančkan kanssa, joka opetti hänelle totuuden

[Kuva s. 18]

Vaimoni Stankan kanssa pian naimisiinmenomme jälkeen

[Kuva s. 19]

Seurakunta joka kokoontui kotitalossani vuonna 1955

[Kuva s. 20]

Vaimoni, poikamme Philipin ja miniämme Susien kanssa