Missä Egyptistä lähteneet israelilaiset ylittivät Punaisenmeren?

EGYPTISTÄ lähteneiden israelilaisten kulkureitistä on erilaisia käsityksiä. Joidenkin mukaan Punaistamerta ei ylitetty Punaisellamerellä vaan sen pohjoispuolella, mahdollisesti ylittämällä jokin suoalue. Mitä Raamattu ja muut todisteet osoittavat?

Israelilaisten kulkema reitti riippuu paljolti kahdesta seikasta: missä oli siihen aikaan Egyptin pääkaupunki ja mikä vesi ylitettiin. Koska Raamatun henkeytetyt kreikkalaiset kirjoitukset käyttävät ilmausta ”Punainenmeri”, on täysi syy uskoa, että Israel ylitti sen. Egyptin pääkaupunki oli silloin todennäköisimmin Memfis, joka toimi Egyptin pääasiallisena hallituskeskuksena suurimman osan maan historian ajasta. Jos näin oli, niin marssin pois Egyptistä täytyi alkaa niin läheltä Memfistä, että Mooses voitiin kutsua faraon eteen pesahin viettopäivänä keskiyön jälkeen ja että hän ehti vielä ajoissa Ramesekseen aloittamaan marssin kohti Sukkotia, ennen kuin nisanin 14. päivä päättyi (2. Mooseksen kirja 12:29–31, 37, 41, 42). Josefuksen muistiinmerkitsemän vanhimman juutalaisen perimätiedon mukaan marssi alkoi vähän Memfiksen pohjoispuolelta (Jewish Antiquities). Niinpä monet kommentaattorit ovat arvelleet, että israelilaiset kulkivat Egyptin läpi pitkin jotain tunnettua ”pyhiinvaellusreittiä”, esimerkiksi el-Hajin reittiä, joka kulkee Kairosta Suezinlahden pohjukassa olevaan Klysmaan.

On syytä huomata, että kun israelilaiset olivat saapuneet matkansa toiseen etappiin, Etamiin, ”erämaan laitaan”, niin Jumala käski Mooseksen ”kääntyä takaisin ja leiriytyä Pi-Hahirotin eteen – – meren rannalle”. Tämä liike saisi faraon uskomaan, että israelilaiset ”harhailevat maassa sekasorron vallassa”. (2. Mooseksen kirja 13:20; 14:1–3.) Ne tutkijat, jotka pitävät el-Hajin reittiä todennäköisenä, kiinnittävät huomiota siihen, että hepreankielinen verbi ”kääntyä takaisin” on painokas eikä tarkoita pelkästään ’poikkeamista’ tai ’kääntymistä toisaalle’ vaan pikemminkin palaamista tai ainakin huomattavan mutkan tekemistä. He olettavat, että saavuttuaan Suezinlahden pohjukan pohjoispuolelle israelilaiset tekivät täyskäännöksen ja suuntasivat kulkunsa Jebel ‵Ataqan, Suezinlahden länsipuolta reunustavan vuorijonon, itäpuolelle. Suuri ihmisjoukko, jollainen israelilaisista muodostui, ei voisi paeta nopeasti sellaisesta paikasta, jos sitä ajettaisiin takaa pohjoisesta, ja se olisi siten umpikujassa meren sulkiessa sen tien.

Ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta peräisin oleva juutalainen perimätieto antaa tällaisen kuvan. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että tilanne sopii Raamatussa esitettyyn yleiskuvaan, kun taas monien tutkijoiden suositut näkemykset eivät sovi siihen (2. Mooseksen kirja 14:9–16). Ylityksen on selvästikin täytynyt tapahtua tarpeeksi kaukana Suezinlahden (Punaisenmeren länsihaaran) pohjukasta, niin etteivät faraon joukot voineet yksinkertaisesti  kiertää lahden ympäri ja hyökätä vaivatta israelilaisten kimppuun sen toisella puolella (2. Mooseksen kirja 14:22, 23).

Farao oli muuttanut mielensä israelilaisten vapauttamisesta heti, kun hän sai kuulla heidän lähteneen. Epäilemättä sellaisen orjakansan menettäminen merkitsi Egyptille melkoista taloudellista tappiota. Hänen sotavaunujensa ei olisi vaikea saavuttaa koko tuota liikkeellä olevaa kansakuntaa, varsinkin koska se oli ’kääntynyt takaisin’. Rohkaistuneena ajatuksesta, että israelilaiset harhailivat erämaassa sekasorron vallassa, hän lähti itsevarmana heidän peräänsä. Mukanaan 600:n valiovaunun muodostama iskujoukko, kaikki muut Egyptin vaunut sotureineen sekä ratsumiehensä ja koko sotajoukkonsa hän tavoitti Israelin Pi-Hahirotissa. (2. Mooseksen kirja 14:3–9.)

Israelilaisten tilanne näytti strategisesti hyvin huonolta. He olivat selvästi saarroksissa meren ja vuorten välissä egyptiläisten sulkiessa paluutien. Tässä näennäisessä loukussa israelilaisten sydämeen iski pelko, ja he alkoivat nurista Moosesta vastaan. Silloin Jumala puuttui asiaan suojellakseen israelilaisia ja siirsi heidän edessään olleen pilven heidän selustaansa. Pilven toinen puoli oli pimeä egyptiläisille, mutta sen toinen puoli valaisi yötä israelilaisille. Sillä aikaa kun pilvi esti egyptiläisiä hyökkäämästä, Mooses nosti Jehovan käskystä sauvansa, ja meren vedet jakautuivat kahtia jättäen kuivan merenpohjan Israelin kuljettavaksi. (2. Mooseksen kirja 14:10–21.)

Ylityspaikan leveys ja syvyys

Koska Israel ylitti meren yhtenä yönä, voidaan tuskin olettaa, että vedet jakautuivat vain kapeaksi käytäväksi. Se on pikemminkin saattanut olla kilometrin levyinen tai leveämpikin. Vaikka sellainen joukko kulkisi melko tiiviissä marssimuodostelmassa, niin vankkureineen, matkatavaroineen ja karjoineen – jokseenkin tiheisiin riveihin asetettunakin – se täyttäisi ehkä noin 8 neliökilometrin suuruisen tai sitäkin isomman alan. Siksi merenpohjaa nähtävästi kuivuikin niin paljon, että israelilaiset saattoivat ylittää sen kohtalaisen leveänä rintamana. Jos rintama oli noin 1,5 kilometrin levyinen, niin israelilaisrivistö oli todennäköisesti ainakin 5 kilometriä pitkä. Jos rivistön leveys taas oli 2,5 kilometriä, pituus saattoi olla noin 3 kilometriä tai enemmän. Kestäisi useita tunteja, ennen kuin tällainen rivistö pääsisi merenpohjaan ja kulkisi sen yli. Koska he eivät kuitenkaan joutuneet paniikkiin, vaan säilyttivät taistelumuodostelmansa, he epäilemättä liikkuivat melkoisen ripeästi.

Jos pilveä ei olisi ollut, egyptiläiset olisivat helposti saaneet israelilaiset kiinni ja tappaneet monia heistä (2. Mooseksen kirja 15:9). Kun israelilaiset olivat menneet mereen ja pilvi oli siirtynyt pois heidän takaansa, egyptiläiset näkivät tilanteen ja lähtivät takaa-ajoon. Tämä korostaa jälleen sitä, että merenpohjan on täytynyt kuivua kohtalaisen leveältä ja pitkältä alalta, sillä faraolla oli suuri sotajoukko. Tarkoituksenaan tuhota tai vangita uudelleen entiset orjansa koko sotajoukko eteni kauas pitkin merenpohjaa. Aamuvartion aikaan, noin kello 2–6, Jehova sitten katseli pilvestä egyptiläisten leiriä ja alkoi syöstä sitä sekasortoon ja irrotti pyöriä heidän vaunuistaan (2. Mooseksen kirja 14:24).

Aamun sarastaessa israelilaiset olivat päässeet turvallisesti Punaisenmeren itärannalle. Sitten Mooseksen käskettiin ojentaa kätensä, jotta vedet palaisivat egyptiläisten päälle. Silloin ”meri alkoi palata normaaliin tilaansa”, ja egyptiläiset yrittivät paeta sen alta. Tämäkin osoittaa, että vedet olivat jakautuneet leveältä alueelta, sillä kapeaan käytävään he olisivat hautautuneet hetkessä. Egyptiläiset pakenivat lähestyviä vesimassoja kohti länsirantaa, mutta vedet lähenivät toisiaan, kunnes ne nielaisivat täydellisesti syvyyksiinsä kaikki faraon sotajoukkojen sotavaunut ja ratsumiehet; ainuttakaan ei jäänyt jäljelle.

Tällainen hukuttava tulva ei selvästikään olisi mitenkään mahdollista suolla. Matalalla suolla eivät ruumiit myöskään kulkeutuisi rantaan, kuten todellisuudessa tapahtui, niin että ”Israel sai nähdä egyptiläiset kuolleina meren rannalla”. (2. Mooseksen kirja 14:22–31.)