Kuolema – katkeraa todellisuutta

”SYNTYMÄHETKESTÄ saakka on jatkuvasti olemassa se mahdollisuus, että ihminen kuolee minä hetkenä hyvänsä, ja väistämättä tämä mahdollisuus tulee muuttumaan tapahtuneeksi tosiasiaksi”, kirjoitti brittiläinen historioitsija Arnold Toynbee. Miten suurta surua kuolema tuottaakaan, kun se vie rakkaan perheenjäsenen tai läheisen ystävän!

Kuolema on ollut ihmiskunnalle katkeraa todellisuutta tuhansia vuosia. Kun joku meille rakas ihminen kuolee, meidät valtaa avuttomuuden tunne. Tämä suru kohtaa kaikkia, ketään säästämättä. ”Suru tekee meistä kaikista jälleen lapsia: se hävittää kaikki älykkyyden erot. Viisainkaan ei tiedä mitään.” Näin kirjoitti eräs 1800-luvulla elänyt esseekirjailija. Meistä tulee kuin pikkulapsia: avuttomia ja kykenemättömiä muuttamaan tilannetta. Menetystä ei voi tehdä tyhjäksi sen enempää rikkaus kuin valtakaan. Oppineilla ja älykkäillä ei ole vastauksia. Vahvat itkevät siinä missä heikotkin.

Muinaisen Israelin kuningas Daavid tunsi tällaista tuskaa, kun hänen poikansa Absalom kuoli. Kuultuaan tämän kuolemasta Daavid purskahti itkuun ja valitti: ”Poikani Absalom, poikani, poikani Absalom! Oi kunpa minä olisin kuollut sinun sijastasi, Absalom, poikani, poikani!” (2. Samuelin kirja 18:33.) Mahtava kuningas, joka oli kukistanut voimakkaita vihollisia, ei voinut muuta kuin toivoa, että hän olisi itse antautunut ”viimeiselle viholliselle – – kuolemalle” poikansa sijasta (1. Korinttilaisille 15:26).

Voidaanko kuolema voittaa? Jos voidaan, niin mitä toivoa kuolleilla on? Voimmeko enää koskaan nähdä rakkaitamme? Seuraava kirjoitus kertoo Raamatun vastaukset näihin kysymyksiin.