Elämäkerta

Olemme päättäneet palvella Jehovaa

KERTONUT RAIMO KUOKKANEN

Vuonna 1939 syttyi toinen maailmansota, ja Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Isäni joutui rintamalle. Pian kotikaupunkiamme Helsinkiä alettiin pommittaa, ja äiti lähetti minut maalle mummoni luo turvaan.

VUONNA 1971 olin lähetystyössä Ugandassa Itä-Afrikassa. Kun olin eräänä päivänä saarnaamassa ovelta ovelle, ohitseni ryntäsi säikähtäneitä ihmisiä. Kuulin laukauksia ja lähdin juoksemaan kotiimme vievää tietä. Ammuskelun yhä lähestyessä loikkasin ojaan. Ryömin kotiin sitä pitkin luotien viuhuessa pääni yli.

Maailmansodalle ja sen vaikutuksille en mahtanut mitään, mutta miksi vaimoni ja minä olimme saattaneet itsemme alttiiksi Itä-Afrikan levottomuuksille? Vastaus liittyy läheisesti päätökseemme palvella Jehovaa.

Päättäväisyyden siemen kylvetään

Synnyin vuonna 1934 Helsingissä. Isäni oli maalari, ja kerran hän sai maalaustyön Jehovan todistajien Suomen-haaratoimistosta. Todistajat kertoivat hänelle kokouksistaan. Kotona isä puolestaan mainitsi niistä äidille. Vaikkei äiti alkanutkaan käydä niissä tuolloin, myöhemmin hän keskusteli Raamatusta erään työtoverinsa kanssa, joka oli todistaja. Ennen pitkää äiti suhtautui vakavasti siihen, mitä oppi, ja vuonna 1940 hänestä tuli kastettu Jehovan todistaja.

Juuri ennen sitä minut oli viety sodan jaloista turvaan  mummoni luokse. Helsinkiin jäänyt äitini kirjoitti oppimistaan asioista hänelle ja nuoremmalle sisarelleen, joka asui mummon kanssa. He molemmat kiinnostuivat ja kertoivat näistä asioista vuorostaan minulle. Jehovan todistajien matkavalvojat kävivät luonamme rohkaisemassa meitä, mutta minä en ollut vielä päättänyt, ryhtyisinkö palvelemaan Jehovaa.

Teokraattinen valmennus alkaa

Sodan loputtua vuonna 1945 palasin Helsinkiin, missä äiti alkoi viedä minua Jehovan todistajien kokouksiin. Välillä halusin kuitenkin välttämättä mennä kokousten sijasta elokuviin. Äiti kertoi aina, mitä kokouksessa oli käsitelty, ja kerran toisensa jälkeen hän painotti erityisesti yhtä asiaa: Harmagedon on ovella. Vakuutuin siitä, enkä enää jättänyt kokouksia väliin. Sitä mukaa kuin opin ymmärtämään Raamatun totuutta, kasvoi myös haluni osallistua kaikkiin tehtäviin seurakunnassa.

Rakastin varsinkin konventteja. Vuonna 1948 olin kesälomalla mummoni luona ja menin piirikonventtiin, joka pidettiin lähistöllä. Eräs ystäväni oli menossa kasteelle tuossa konventissa, ja hän kysyi, enkö minäkin menisi. Sanoin, etten ollut ottanut mukaani uimahousuja. Hän sanoi, että voisin käyttää hänen housujaan sen jälkeen kun hänet olisi kastettu. Hyväksyin tarjouksen, ja niin kävin kasteella 27. kesäkuuta 1948 ollessani 13-vuotias.

Konventin jälkeen äiti sai kuulla ystäviltään, mitä oli tapahtunut. Kun hän seuraavan kerran näki minut, hän tivasi, miksi olin mennyt tekemään niin suuren ratkaisun kysymättä häneltä. Selitin, että ymmärsin Raamatun perusopetukset ja tiesin olevani vastuussa Jehovalle siitä, mitä tein.

Päättäväisyyteni kasvaa

Seurakunnan veljet lujittivat päätöstäni palvella Jehovaa. He kävivät kanssani talosta-taloon-työssä ja antoivat minulle ohjelmaa kokouksissa harva se viikko (Apostolien teot 20:20). Pidin ensimmäisen esitelmäni 16-vuotiaana. Pian sen jälkeen minut nimitettiin seurakuntamme raamatuntutkistelunpalvelijaksi. Kaikki tämä vauhditti kypsymistäni, mutta minulla oli eräs este voitettavana: ihmispelko.

Noihin aikoihin piirikonventin esitelmiä mainostettiin suurilla kilvillä. Ne riippuivat sekä rinnan että selän puolella naruista, jotka kulkivat hartioiden yli. Olimme kuin makkaroita kahden leipäviipaleen välissä.

Kun kerran seisoskelin kilpineni eräässä hiljaisessa kadunkulmassa, näin ryhmän luokkatovereitani olevan tulossa suoraan minua kohti. Olisin halunnut vajota maan alle! Rukoilin kuitenkin Jehovalta rohkeutta ja seistä tökötin paikoillani. Ihmispelon voittaminen tuolloin valmisti minua edessä olevaan suurempaan koetukseen, joka koski kristillistä puolueettomuutta.

Aikanaan jouduin kutsuntoihin. Muiden nuorten veljien tapaan kieltäydyin kohteliaasti pukemasta ylleni sotilaspukua. Minut pidätettiin, ja myöhemmin sain puolen vuoden vankeustuomion. Siihen lisättiin armeijassa palvelemista vastaava aika eli kahdeksan kuukautta. Kuten muutkin veljet, vietin vankeudessa puolueettomuuteni vuoksi siis kaikkiaan 14 kuukautta.

Kahdeksan kuukautta tuomiosta kärsittiin tuohon aikaan Hästö-Busön saarella. Asuimme parakeissa, joissa pidimme kolme kokousta joka päivä. Noina kuukausina moni meistä luki koko Raamatun läpi kahteen kertaan. Kun pääsimme vapaaksi, useimmat meistä olivat entistäkin lujempia päätöksessään palvella Jehovaa. Moni tuosta veljien ryhmästä palveleekin Jehovaa edelleen uskollisesti.

Vapauduttuani palasin vanhempieni luokse. Vähän ajan kuluttua tutustuin Veeraan, innokkaaseen uuteen sisareen. Menimme naimisiin vuonna 1957.

 Ilta joka muutti elämämme

Eräänä iltana olimme samassa kyläpaikassa veli Erkki Kankaanpään ja hänen vaimonsa Margitin kanssa. Illan kuluessa veli Kankaanpää, joka oli tuolloin haaratoimistonpalvelija, kysyi, haluaisimmeko lähteä kierrostyöhön. Rukoilimme myöhään yöhön. Aamulla soitin toimistoon ja ilmoitin vastauksemme: me lähtisimme. Kokoaikainen palvelus merkitsi hyvästejä hyväpalkkaiselle työlleni, mutta olimme päättäneet asettaa Valtakunnan ensi sijalle elämässämme. Aloitimme matkatyön joulukuussa 1957, jolloin minä olin 23-vuotias ja Veera 19-vuotias. Saimme käydä rohkaisemassa seurakuntia Jyväskylän ja Turun seuduilla kolmen vuoden ajan.

Vuoden 1960 lopulla minä ja kaksi muuta suomalaisveljeä saimme kutsun Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, joka oli Brooklynissa New Yorkissa. Kyse oli kymmenkuukautisesta erikoiskurssista, jonka oli määrä perehdyttää meidät haaratoimiston toimintaan. Vaimomme jäivät Suomeen ja työskentelivät tuon ajan Betelissä.

Hiukan ennen kurssin päättymistä minua pyydettiin veli Nathan H. Knorrin toimistoon. Veli Knorr valvoi tuolloin Jehovan todistajien maailmanlaajuista työtä. Hän kertoi, että meillä olisi mahdollisuus lähteä lähetystyöhön Malagasyn tasavaltaan eli Madagaskariin. Kirjoitin Veeralle ja kysyin, mitä hän ajatteli asiasta. Vastaus tuli heti: ”Kyllä se minulle sopii.” Palattuani Suomeen aloimme kiireesti valmistella muuttoa Madagaskariin.

Ilo vaihtuu pettymykseksi

Lensimme Madagaskarin pääkaupunkiin Antananarivoon tammikuussa 1962. Suomessa oli tietysti talvi, joten me olimme sonnustautuneet karvahattuihin ja paksuihin talvitakkeihin. Trooppisen kuumassa Madagaskarissa vaihdoimme pukeutumistyyliämme varsin nopeasti. Ensimmäinen lähetyskotimme oli pieni talo, jossa oli yksi makuuhuone. Siellä asui jo yksi lähetystyöntekijäpari, joten me nukuimme lasiverannalla.

Ryhdyimme opiskelemaan maan virallista kieltä ranskaa. Mutkana matkassa oli se, ettei meillä ollut yhteistä kieltä opettajamme, sisar Carbonneaun, kanssa. Hän puhui meille englantia, mutta koska Veera ei osannut sitä, minä käänsin hänelle kaiken suomeksi. Sitten huomasimme, että Veera ymmärsikin kielioppitermit paremmin ruotsiksi, joten aloin selittää hänelle ranskan kielioppia ruotsiksi. Pääsimme ranskan kielestä jyvälle melko nopeasti, ja seuraavana oli vuorossa paikallinen malagassin kieli.

Ensimmäistä raamatuntutkistelua Madagaskarissa pidin miehelle, joka oli ummikko malagassi. Minä katsoin ensin raamatunkohdat suomalaisesta Raamatusta, minkä jälkeen etsimme ne hänen malagassinkielisestä Raamatustaan. En pystynyt juuri selittämään kohtia, mutta rakkaus Raamatun totuuteen kasvoi hänen sydämessään, ja hän edistyi ja meni kasteelle.

 Vuonna 1963 Milton Henschel Jehovan todistajien päätoimistosta kävi Madagaskarissa. Pian sen jälkeen sinne perustettiin haaratoimisto, ja minut nimitettiin sen valvojaksi. Lisäksi jatkoimme kierros- ja piirityötä. Kaiken aikaa Jehova siunasi meitä ruhtinaallisesti. Vuosina 1962–70 Valtakunnan julistajien määrä kasvoi 85:stä 469:ään.

Kun vuonna 1970 palasimme eräänä päivänä saarnaamistyöstä, ovemme alla oli kirje, jossa kaikkia Jehovan todistajien lähetystyöntekijöitä käskettiin ilmoittautumaan sisäministeriön toimistossa. Siellä saimme kuulla, että meidän tulisi poistua maasta viipymättä. Kun kysyin, minkä rikoksen vuoksi meidät karkotettiin, virkailija vastasi: ”Monsieur Kuokkanen, ette ole tehnyt mitään väärää.”

”Olemme olleet täällä kahdeksan vuotta”, sanoin. ”Tämä on meidän kotimme. Emme me voi noin vain lähteä.” Vastalauseemme kaikuivat kuuroille korville, ja kaikkien lähetystyöntekijöiden oli poistuttava viikon kuluessa. Haaratoimisto suljettiin, ja muuan paikallinen veli alkoi huolehtia työstä. Ennen kuin hyvästelimme rakkaat madagaskarilaisveljemme, meille annettiin uusi määrämaa: Uganda.

Uusi alku

Muutama päivä karkotuksen jälkeen saavuimme Ugandan pääkaupunkiin Kampalaan. Ryhdyimme saman tien opiskelemaan lugandan kieltä, joka on kuin musiikkia mutta mahdottoman vaikeaa. Toiset lähetystyöntekijät auttoivat Veeraa ensin oppimaan englantia, jonka avulla pystyimme saarnaamaan.

Kampalan ilmasto, joka muistuttaa lähinnä saunaa, verotti Veeran terveyttä. Siksi saimme muuttaa Mbararaan, joka sijaitsi leudommassa osassa Ugandaa. Olimme kaupungin ensimmäiset todistajat, ja heti ollessamme ensimmäistä päivää kenttäpalveluksessa meille sattui mukava tapaus. Olimme eräässä talossa sisällä. Olin puhumassa talon isännälle, kun hänen vaimonsa Margaret tuli keittiöstä, jossa hän oli kuunnellut esitystäni. Veera alkoi tutkia hänen kanssaan Raamattua, ja hän edistyi erinomaisesti. Hänet kastettiin, ja hänestä tuli innokas Valtakunnan julistaja.

 Taistelua kaduilla

Vuonna 1971 Ugandan rauhaa järkytti sisällissota. Taisteluja käytiin myös lähetyskotimme tuntumassa Mbararassa. Silloin minulle sattui myös se kokemus, josta kerroin aivan alussa.

Ryömittyäni pitkän matkaa ojassa piilossa sotilailta pääsin viimein kotiin, jossa Veera jo oli. Kasasimme patjoista ja huonekaluista ”linnoituksen” yhteen nurkkaan, ja pysyttelimme visusti sisätiloissa viikon verran. Ainoa yhteys ulkomaailmaan oli radio, josta kuuntelimme uutisia. Luodit viuhuivat ulkona meidän kyyristellessämme linnoituksessamme. Pimeällä emme sytyttäneet valoja, jotta talomme olisi näyttänyt olevan tyhjillään. Kerran sotilaat tulivat etuovelle ja huusivat, oliko ketään sisällä. Olimme hiirenhiljaa ja rukoilimme Jehovaa. Kun sitten taistelu taukosi, naapurimme tulivat kiittämään meitä siitä, että olimme kaikki pelastuneet. He uskoivat Jehovan suojelleen meitä kaikkia. Emme väittäneet vastaan.

Tilanne pysyi rauhallisena, kunnes eräänä aamuna kuulimme radiosta, että hallitus oli kieltänyt Jehovan todistajien toiminnan Ugandassa. Tiedoksiannossa todettiin, että jokaisen todistajan tulisi palata siihen uskontokuntaan, johon oli aiemmin kuulunut. Yritin vedota viranomaisiin. Menin presidentti Idi Aminin toimistoon ja pyrin hänen puheilleen, mutta vastaanottovirkailija sanoi hänellä olevan kiireitä. Palasin useaan otteeseen mutten lopultakaan tavannut Aminia. Heinäkuussa 1973 meidän täytyi lähteä Ugandasta.

Yksi vuosi venähtää kymmeneksi

Ugandasta ei ollut yhtään sen helpompi lähteä kuin Madagaskaristakaan. Kaipasimme hienoja veljiämme. Ennen siirtymistä uudelle alueellemme Senegaliin matkustimme Suomeen. Suomessa ollessamme määräyksemme Afrikkaan peruttiin, ja me jäimme kotimaahamme. Lähetystyöntekijän uramme näytti olevan ohi. Suomessa toimimme erikoistienraivaajina ja sitten jälleen kierrostyössä.

Vuoteen 1990 tultaessa vastustus Madagaskarissa oli laantunut, ja päätoimisto yllätti meidät kysymällä, haluaisimmeko lähteä sinne vuodeksi. Ilman muuta halusimme, mutta meillä oli kaksi ongelmaa: iäkäs isäni tarvitsi hoitoa, ja Veeran terveys oli epävakaa. Rakas isäni nukkui pois marraskuussa 1990. Samaan aikaan Veeran kunto koheni, mikä antoi meille toivoa paluusta lähetystyöhön. Syyskuussa 1991 olimmekin jälleen matkalla Madagaskariin.

Meidän oli määrä olla Madagaskarissa vuosi, mutta vuosi venähtikin kymmeneksi. Sinä aikana julistajien määrä kasvoi 4000:sta 11600:aan. Nautin lähetystyöstä täysin rinnoin. Välillä kuitenkin aprikoin, otinko riittävästi huomioon Veeran fyysiset ja tunneperäiset tarpeet. Jehova antoi meille voimaa jatkaa. Lopulta vuonna 2001 palasimme Suomeen, ja olemme siitä lähtien työskennelleet haaratoimistossa. Tunnemme edelleen palavaa intoa Valtakunnan puolesta. Samalla Afrikka elää yhä unelmissamme. Olemme päättäneet tehdä Jehovan tahdon, minne ikinä hän meidät lähettääkin (Jesaja 6:8).

[Kartta s. 14]

(Ks. painettu julkaisu)

AFRIKKA

MADAGASKAR

[Kartta s. 15]

(Ks. painettu julkaisu)

AFRIKKA

UGANDA

[Kuva s. 14]

Hääkuvamme

[Kuvat s. 14, 15]

Kierrostyössä Suomessa 1960

Lähetystyössä Madagaskarissa 1962

[Kuva s. 16]

Veera ja minä nykyään