Elämäkerta

Olen hyötynyt läheisteni uskollisuudesta

KERTONUT KATHLEEN COOKE

KUN isoäitini Mary Ellen Thompson oli vuonna 1911 sukulaisvierailulla Glasgow’ssa Skotlannissa, hän kävi kuuntelemassa esitelmää, jonka piti muuan huomattava raamatuntutkija, Charles Taze Russell. Raamatuntutkijat tulivat myöhemmin tunnetuiksi Jehovan todistajina. Isoäiti oli haltioissaan kuulemastaan. Palattuaan Etelä-Afrikkaan hän otti yhteyttä paikallisiin raamatuntutkijoihin. Kun nämä järjestivät Etelä-Afrikassa huhtikuussa 1914 ensimmäisen konventin, hän oli yksi 16 kastettavasta. Isoäidin tytär Edith, josta tuli äitini, oli silloin kuusivuotias.

Veli Russellin kuoltua vuonna 1916 raamatuntutkijoiden keskuudessa eri puolilla maailmaa oli eripuraa. Uskollisten määrä laski Durbanissa kuudestakymmenestä lähelle kymmentä. Isän äiti Ingeborg Myrdal ja hänen teini-ikäinen poikansa Henry, joka oli vastikään käynyt kasteella, pysyivät uskollisten joukossa. Vuonna 1924 Henrystä tuli kolporteeraaja, kuten Jehovan todistajien kokoaikaisia sananpalvelijoita tuolloin kutsuttiin. Seuraavien viiden vuoden aikana hän saarnasi laajalti Afrikan eteläosissa. Vuonna 1930 Henry ja Edith menivät naimisiin, ja kolmen vuoden kuluttua synnyin minä.

Suurperhe

Asuimme jonkin aikaa Mosambikissa, mutta vuonna 1939 muutimme äidin vanhempien luokse Johannesburgiin. Isoisä ei ollut kiinnostunut Raamatun totuudesta, ja joskus hän vastusti isoäitiä. Hän oli kuitenkin hyvin vieraanvarainen. Vuonna 1940 syntyi sisareni  Thelma, ja hän ja minä opimme huolehtimaan iäkkäiden tarpeista. Monesti ilta-ateriamme venyivät pitkiksi, kun juttelimme päivän tapahtumista tai muistelimme menneitä.

Perheemme nautti suuresti meillä vierailevien todistajien, varsinkin kokoaikaisten sananpalvelijoiden, seurasta. He osallistuivat ruokapöydän ääressä käymiimme keskusteluihin, ja heidän ajatuksensa kasvattivat arvostustamme hengellistä perintöämme kohtaan. Tämä voimisti Thelman ja minun halua ryhtyä heidän tavallaan tienraivaajiksi.

Meitä opetettiin pienestä pitäen nauttimaan lukemisesta. Äiti, isä ja isoäiti lukivat meille hyviä satukirjoja tai Raamattua. Seurakunnan kokoukset ja kenttäpalvelus olivat yhtä luonnollinen osa elämäämme kuin hengittäminen. Isä oli Johannesburgin seurakunnan ryhmänpalvelija (esivalvoja), joten meidän kaikkien piti olla kokouksissa hyvissä ajoin. Kun oli konventti, isällä oli kädet täynnä työtä konventin valvonnassa ja äiti auttoi konventtivieraiden majoituksessa.

Meille tärkeä konventti

Vuoden 1948 Johannesburgin konventti oli ikimuistoinen. Läsnä oli ensimmäistä kertaa Brooklynissa New Yorkissa sijaitsevan Jehovan todistajien päätoimiston henkilökunnan jäseniä. Koska isällä oli auto, hän sai tehtäväkseen toimia konventin aikana Nathan Knorrin ja Milton Henschelin autonkuljettajana. Tässä konventissa minä menin kasteelle.

Pian tämän jälkeen isän yllätykseksi hänen isänsä kertoi katuvansa syvästi sitä, että oli veli Russellin kuoleman jälkeen antanut raamatuntutkijoista erottautuneiden vaikuttaa itseensä. Muutaman kuukauden kuluttua isänisä kuoli. Isoäiti puolestaan pysyi uskollisena kuolemaansa saakka; hän päätti maallisen vaelluksensa vuonna 1955.

Elämääni muovanneita tapahtumia

Aloitin vakituisen tienraivauksen 1. helmikuuta 1949. Pian ilmassa alkoi olla innostunutta odotusta, kun ilmoitettiin, että seuraavana vuonna New Yorkissa pidettäisiin kansainvälinen konventti. Halusimme kovasti lähteä konventtiin, mutta meillä ei ollut mitenkään varaa siihen. Sitten helmikuussa vuonna 1950 äidin isä kuoli, ja isoäiti maksoi perintörahoillaan meidän viiden matkan.

Muutamaa viikkoa ennen konventtiin lähtöä Jehovan todistajien maailmankeskuksesta Brooklynista New Yorkista tuli kirje: minut kutsuttiin lähetyskoulu Gileadin 16. kurssille. Se oli jännittävä tilanne, sillä en ollut vielä täyttänyt 17:ää! Mutta kun kurssi alkoi, siellä minä olin kymmenen muun Etelä-Afrikasta tulleen oppilaan joukossa nauttimassa tuosta suurenmoisesta kokemuksesta.

Kun valmistuimme kurssilta helmikuussa 1951, kahdeksan meistä palasi lähetystyöntekijöinä  takaisin Etelä-Afrikkaan. Saarnasimme muutaman seuraavan vuoden ajan toverini kanssa pääasiassa pikkukaupungeissa, joissa puhuttiin afrikaansia. Aluksi kieli tuotti minulle vaikeuksia, ja muistan, miten eräänä päivänä poljin pyörällä kotiin itkien sitä, että palvelus ei tahtonut sujua. Aikaa myöten kuitenkin edistyin, ja Jehova siunasi ponnisteluni.

Avioliitto ja matkatyö

Vuonna 1955 tutustuin John Cookeen. Hän oli ollut mukana käynnistämässä saarnaamistyötä Ranskassa, Portugalissa ja Espanjassa ennen ja jälkeen toisen maailmansodan ja tullut lähetystyöhön Afrikkaan sinä vuonna, jona me tapasimme. Hän kirjoitti jälkeenpäin: ”Minulla oli kolme järisyttävää – – kokemusta yhden viikon aikana. Eräs hyvin antelias veli lahjoitti minulle pienen auton, minut nimitettiin piirivalvojaksi, ja minä rakastuin.” * Meidät vihittiin joulukuussa 1957.

John oli seurusteluaikanamme vakuuttanut minulle, että elämä hänen kanssaan ei tulisi koskaan olemaan yksitoikkoista, ja hän oli oikeassa. Vierailimme seurakunnissa eri puolilla Etelä-Afrikkaa, enimmäkseen mustien alueilla. Pelkästään pääsyluvan hankkiminen noille alueille oli jokaviikkoinen haaste, saati sitten siellä yöpyminen. Joskus harvoin nukuimme jonkin tyhjän kaupan tai muun liiketilan lattialla viereisellä valkoisten alueella, ja tällöin yritimme pysytellä piilossa ohikulkijoilta. Yleensä meidän piti majoittua lähimpien valkoisten todistajien luokse, jotka asuivat usein monien kilometrien päässä.

Haasteena olivat myös vaatimattomat konventtitilat, jotka oli rakennettu keskelle maaseutua. Näytimme Jehovan todistajien valmistamia elokuvia, jotka kasvattivat ihmisten arvostusta maailmanlaajuista veljesseuraamme kohtaan. Meillä oli mukana oma generaattori, koska tavallisesti noilla alueilla ei ollut sähköä. Oman vaikeutensa tuotti myös työskentely Brittiläisillä protektoraateilla eli suojelualueilla,  missä kirjallisuutemme oli tuohon aikaan kiellettyä. Helppoa ei ollut myöskään zulun kielen oppiminen. Olimme kaikesta huolimatta iloisia saadessamme palvella veljiämme.

Elokuussa 1961 seurakunnanvalvojia alettiin Etelä-Afrikassa valmentaa neliviikkoisilla Valtakunnan palveluskoulun kursseilla, ja Johnista tuli kurssin ensimmäinen opettaja. Hän oli taitava opettamaan ja tavoitti ihmisten sydämen yksinkertaisella ja johdonmukaisella esitystavallaan ja eloisilla kuvauksillaan. Matkustimme lähes puolentoista vuoden ajan paikasta toiseen sen mukaan, missä seuraava englanninkielinen kurssi pidettiin. Kun John opetti, minä olin kenttäpalveluksessa paikallisten todistajien kanssa. Sitten saimme yllätykseksemme kirjeen, jossa meidät kutsuttiin palvelemaan lähellä Johannesburgia sijaitsevaan Etelä-Afrikan haaratoimistoon heinäkuun 1. päivästä 1964 alkaen.

Johnin terveydentila oli kuitenkin jo tuolloin alkanut huolestuttaa meitä. Hän oli vuonna 1948 sairastanut tuberkuloosin, ja sen jälkeen hän tunsi itsensä usein voimattomaksi. Hänellä oli flunssan kaltaisia oireita, ja hän oli vuoteenomana monesti päiväkausia; hän ei voinut tehdä mitään eikä halunnut nähdä ketään. Lääkäri, jonka puoleen käännyimme vähän ennen kuin meidät kutsuttiin haaratoimistoon, diagnosoi Johnin ongelman masennukseksi.

Oli mahdotonta ajatellakaan, että olisimme hidastaneet tahtia, kuten lääkäri ehdotti. Haaratoimistossa John määrättiin palvelusosastolle ja minut korjauslukuun. Se että saimme oman huoneen, oli todellinen siunaus! Johannesburgissa ja sen läheisyydessä oli suuri portugalilaisyhteisö, ja koska John oli ennen avioliittoamme palvellut portugalinkielisillä alueilla, meitä pyydettiin vuonna 1967 auttamaan ainoaa paikallista portugalilaista todistajaperhettä saarnaamistyössä. Tämä merkitsi sitä, että minun oli ryhdyttävä jälleen opettelemaan uutta kieltä.

Portugalinkielinen yhteisö oli levittäytynyt laajalle alueelle, joten meidän piti kulkea pitkiä matkoja – joskus jopa 300 kilometriä – tavoittaaksemme arvolliset. Noihin aikoihin luonamme alkoi konventtien yhteydessä käydä portugalia puhuvia todistajia Mosambikista, ja tästä oli paljon apua uusille. Portugalilaisten kanssa viettämiemme yhdentoista vuoden aikana meidän noin 30 hengen pieni ryhmämme kasvoi neljäksi seurakunnaksi.

Muutoksia kotona

Tällä välin vanhempieni kodissa oli tapahtunut muutoksia. Sisareni Thelma oli vuonna 1960 mennyt naimisiin yhdysvaltalaisen tienraivaajan John Urbanin kanssa. Vuonna 1965 he kävivät Gilead-koulun 40. kurssin, ja he palvelivat uskollisesti lähetystyössä Brasiliassa 25 vuoden ajan. Vuonna 1990 he palasivat Ohioon huolehtimaan Johnin sairaista vanhemmista. Vaikka vanhemmista huolehtiminen on ollut rankkaa, he ovat jatkaneet kokoaikaista palvelusta tähän päivään saakka.

Äidinäitini päätti maallisen vaelluksensa vuonna 1965. Hän oli tuolloin 98-vuotias ja yhä uskollinen Jumalalle. Isä jäi eläkkeelle ansiotyöstä samana vuonna. Niinpä kun Johnia ja minua pyydettiin auttamaan paikallisella portugalilaisella alueella, isä ja äiti tarjoutuivat tulemaan mukaan. He toivat ryhmään vakautta, ja muutaman kuukauden kuluttua perustettiin ensimmäinen seurakunta. Pian tämän jälkeen syöpä alkoi verottaa äidin voimia. Hän kuoli vuonna 1971, ja isä kuoli seitsemän vuotta myöhemmin.

Johnin sairaus

1970-luvulle tultaessa oli käynyt selväksi, että Johnin terveys ei kohentuisi. Hänen täytyi vähä vähältä luopua tehtävistä, joita hän arvosti kovasti. Hän ei esimerkiksi enää pystynyt johtamaan haaratoimiston viikoittaista Vartiotornin-tutkistelua eikä raamatullisen aineiston käsittelyä aamuisin. Hänen työtehtäviään vaihdettiin: hän siirtyi ensin palvelusosastolta  postitukseen, minkä jälkeen hän työskenteli puutarhassa.

Muutosten tekeminen oli taistelutahtoiselle Johnille vaikeaa. Kun yritin sinnikkäästi saada häntä hidastamaan tahtia, hän sanoi kiusoitellen, että olin pallo hänen jalassaan, ja samalla hän yleensä halasi minua lämpimästi. Vihdoin katsoimme parhaaksi jättää portugalinkielisen alueen ja muuttaa seurakuntaan, joka kokoontui haaratoimiston yhteydessä olevassa valtakunnansalissa.

Johnin terveyden heikentyessä oli koskettavaa havaita, miten läheinen hänen suhteensa Jehovaan oli. Kun John heräsi keskellä yötä syvästi masentuneena, puhuimme yhdessä, kunnes hän rauhoittui ja kykeni rukoilemaan apua Jehovalta. Lopulta hän selviytyi yksin noista huonoista hetkistä pakottamalla itsensä toistamaan hitaasti Filippiläiskirjeen 4:6, 7:ää: ”Älkää olko mistään huolissanne . . .” Sitten hän rauhoittui ja pystyi rukoilemaan. Olin usein hereillä ja katselin hiljaa, miten hänen huulensa liikkuivat, kun hän pitkään ja hartaasti rukoili Jehovaa.

Koska haaratoimiston tilat olivat käyneet hyvin ahtaiksi, Johannesburgin ulkopuolelle alettiin rakentaa uutta, suurta haaratoimistoa. Kävimme Johnin kanssa usein tällä rauhallisella paikalla, mihin kaupungin melu ja saasteet eivät ulottuneet. Alueella oli tilapäisasuntoja, ja saimme muuttaa sinne uuden haaratoimiston rakentamisen ajaksi. Tämä helpotti Johnin elämää huomattavasti.

Uusia haasteita

Kun Johnin ajattelu- ja päättelykyky heikkenivät entisestään, hänen oli entistä vaikeampi selviytyä työtehtävistään. Minua kosketti kovasti, kun näin, miten toiset tukivat Johnia hänen ponnisteluissaan. Esimerkiksi kun eräs veli kävi kaupungin kirjastossa etsimässä tietoja, hän tapasi ottaa Johnin mukaansa. Johnin taskut olivat pullollaan traktaatteja ja lehtiä päivän retkeä varten. Tämä auttoi häntä tuntemaan aikaansaamisen iloa ja kokemaan itsensä tarpeelliseksi.

Lopulta John ei Alzheimerin taudin vuoksi kyennyt ymmärtämään kirjoitettua tekstiä. Olimme kiitollisia ääninauhoista, joille oli tallennettu raamatullista kirjallisuutta ja valtakunnanlauluja. Kuuntelimme niitä yhä uudelleen. John tuli usein levottomaksi, jos minä en istunut ja kuunnellut hänen kanssaan, joten järjestin itselleni tekemistä käsitöiden parissa noiksi moniksi tunneiksi. Villapaidoista ja huovista ei totisesti tuolloin ollut pulaa!

Johnin heikkenevä kunto vaati minua käyttämään yhä enemmän aikaa hänen hoitamiseensa. Vaikka olin usein liian väsynyt lukeakseni tai tutkiakseni, minulle oli tärkeää saada hoitaa häntä loppuun saakka. Tuo loppu tuli vuonna 1998, jolloin John kuoli rauhallisesti käsivarsilleni vähän sen jälkeen kun hän oli täyttänyt 85 vuotta. Hän pysyi horjumattoman uskollisena kuolemaansa asti. Odotan hartaasti ylösnousemusta, jolloin näen hänet ruumiiltaan ja mieleltään terveenä.

Piristystä elämään

Minun ei ollut Johnin kuoleman jälkeen helppo oppia elämään yksin. Niinpä lähdin toukokuussa 1999 käymään sisareni Thelman ja hänen miehensä luona Yhdysvalloissa. Oli todella mukavaa ja virkistävää tavata kymmeniä uskollisia ja rakkaita ystäviä, erityisesti Jehovan todistajien maailmankeskuksessa New Yorkissa. Se oli varsinainen hengellinen piristysruiske, jota tarvitsin.

Uskollisten, minulle läheisten ihmisten elämän muisteleminen tuo mieleeni monia asioita, jotka ovat hyödyttäneet minua. Olen heidän opetuksensa, esimerkkinsä ja apunsa ansiosta oppinut rakastamaan muihin kansoihin ja rotuihin kuuluvia ihmisiä. Olen oppinut kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja mukautuvaisuutta. Ennen kaikkea olen kokenut Jehovan, rukouksen Kuulijan, hyvyyden. Tunnen samalla tavalla kuin psalmista, joka kirjoitti: ”Onnellinen on se, jonka sinä valitset ja annat tulla lähellesi, jotta hän asuisi esipihoissasi. Me tulemme varmasti kylläisiksi huoneesi – – hyvyydestä.” (Psalmit 65:4.)

[Alaviite]

[Kuva s. 8]

Isoäiti tyttärineen

[Kuva s. 9]

Vanhempieni kanssa, kun minut kastettiin vuonna 1948

[Kuva s. 10]

Gilead-koulun rehtorin Albert Schroederin ja yhdeksän muun eteläafrikkalaisen oppilaan kanssa

[Kuva s. 10]

John ja minä vuonna 1984