Elämäkerta

Olemme taistelleet pysyäksemme hengellisesti vahvoina

Kertonut Rolf Brüggemeier

Ensimmäinen kirje, jonka sain vangitsemiseni jälkeen, oli eräältä ystävältäni. Hän ilmoitti, että äitini ja nuoremmat veljeni Peter, Jochen ja Manfred oli myös pidätetty. Se merkitsi sitä, että kaksi pientä siskoani jäivät yksin ilman vanhempia ja sisaruksia. Miksi Itä-Saksan viranomaiset vainosivat perhettämme? Mikä auttoi meitä pysymään hengellisesti vahvoina?

TOINEN MAAILMANSOTA pirstoi rauhallisen lapsuutemme, kun jouduimme omakohtaisesti kokemaan sodan julmuuden. Isä liittyi Saksan armeijaan ja kuoli sotavankina. Niinpä äitimme Bertan oli huolehdittava yksinään meistä kuudesta lapsesta, joista nuorin oli yksivuotias ja vanhin kuudentoista.

Äiti pettyi täysin kirkkoonsa ja sen myötä uskontoon yleensä, eikä hän siksi halunnut kuulla enää mitään Jumalasta. Eräänä päivänä vuonna 1949 ovellemme tuli kuitenkin tahdikas pieni nainen, Ilse Fuchs, joka puhui Jumalan valtakunnasta. Hänen kysymyksensä ja perustelunsa herättivät äidin uteliaisuuden. Raamatun tutkiminen antoi äidille toivoa.

Me pojat olimme aluksi epäileväisiä. Kansallissosialistit ja myöhemmin kommunistit olivat esittäneet suuria lupauksia mutta tuottaneet pettymyksen. Kyseenalaistimme kaikki uudet lupaukset. Tutustuimme kuitenkin sellaisiin Jehovan todistajiin, jotka olivat olleet keskitysleirillä siksi, että he olivat kieltäytyneet tukemasta sotatoimia. Tämä teki meihin vaikutuksen. Seuraavana vuonna äiti, Peter ja minä kävimme kasteella.

Myös nuorempi veljemme Manfred kastettiin.  Ilmeisesti Raamatun totuus ei kuitenkaan ollut juurtunut hänen sydämeensä, sillä kun kommunistit kielsivät työmme vuonna 1950 ja salainen poliisi – pahamaineinen Stasi – painosti häntä, hän paljasti, missä pidimme kokouksiamme. Juuri se johti lopulta äidin sekä muiden veljieni pidätykseen.

Palvelus kiellon aikana

Kiellon vuoksi raamatullinen kirjallisuus täytyi tuoda Itä-Saksaan salaa. Toimin kuriirina ja toin paketteja rajan yli Berliinin länsiosasta, missä kirjallisuuttamme ei ollut kielletty. Pääsin pakoon poliisia useita kertoja, mutta marraskuussa 1950 minut pidätettiin.

Stasi pani minut ikkunattomaan maanalaiseen selliin. Päivisin minun ei annettu nukkua, ja öisin minua kuulusteltiin ja toisinaan hakattiin. Minulla ei ollut yhteyttä perheeseeni ennen maaliskuuta 1951, jolloin äiti, Peter ja Jochen tulivat seuraamaan oikeudenkäyntiäni. Sain kuuden vuoden tuomion.

Peter, Jochen ja äiti pidätettiin kuusi päivää oikeudenkäyntini jälkeen. Eräs kristitty sisar piti sen jälkeen huolta siskostani Hanneloresta, joka oli 11-vuotias, ja tätimme otti luokseen 7-vuotiaan Sabinen. Stasin vartijat kohtelivat äitiä ja veljiäni kuin vaarallisia rikollisia ja ottivat heiltä pois jopa kengännauhat. Kuulusteluissa heidän täytyi seistä koko ajan. Heillekin määrättiin kuusi vuotta vankeutta kullekin.

Vuonna 1953 minut ja jotkut muut todistajavangit määrättiin rakentamaan sotilaslentokenttää, mutta me kieltäydyimme. Rangaistukseksi jouduimme 21 päiväksi eristysselliin: ei työtä, ei kirjeitä eikä paljon ruokaakaan. Jotkut kristityt sisaret säästivät leipää omista niukoista annoksistaan ja salakuljettivat sitä meille. Näin tutustuin Anniin, josta tuli vaimoni sen jälkeen kun meidät oli vapautettu. Anni pääsi vankilasta vuonna 1956 ja minä vuonna 1957. Vuosi naimisiinmenomme jälkeen syntyi tyttäremme Ruth. Peter, Jochen ja Hannelore avioituivat hekin noihin samoihin aikoihin.

Oltuani vapaana kolmisen vuotta minut pidätettiin taas. Stasin upseeri yritti suostutella minut ilmiantajaksi. Hän sanoi: ”Olkaahan nyt järkevä, Brüggemeier. Te tiedätte, millaista on olla vankilassa, emmekä halua, että joudutte kokemaan sen kaiken uudestaan. Voitte olla edelleen Jehovan todistaja, jatkaa tutkimistanne ja puhua Raamatusta niin paljon kuin mielitte. Me vain haluamme, että meidät pidetään ajan tasalla. Ajatelkaa vaimoanne ja pientä tytärtänne.” Viimeinen lause osui arkaan kohtaan. Tiesin kuitenkin, että kun minä olisin vankilassa, Jehova pitäisi huolta perheestäni paremmin kuin itse koskaan pystyisin pitämään. Niin hän tekikin!

Viranomaiset yrittivät pakottaa Annin  tekemään kokopäivätyötä ja jättämään Ruthin viikolla muiden hoitoon. Anni kieltäytyi ja teki töitä yöllä, niin että hän pystyi huolehtimaan Ruthista päivällä. Hengelliset veljemme olivat erittäin huolehtivaisia ja antoivat vaimolleni niin paljon kaikenlaista, että hän pystyi jakamaan siitä muillekin. Sillä välin minä olin taas lähes kuusi vuotta telkien takana.

Miten säilytimme uskomme vankilassa

Palattuani vankilaan toiset todistajat samassa sellissä halusivat heti tietää, mitä uutta viime aikoina oli julkaistu. Olin todella onnellinen siitä, että olin tutkinut huolellisesti Vartiotorni-lehdet ja ollut säännöllisesti läsnä kokouksissa ja saatoin siksi antaa heille hengellistä rohkaisua.

Kun pyysimme vartijoilta Raamattua, he vastasivat, että Raamatun antaminen Jehovan todistajille on sama kuin antaisi vankilassa viruvalle murtovarkaalle murtovälineet. Joka päivä veljet, jotka ottivat johdon, valitsivat jonkin raamatunkohdan tarkasteltavaksi. Pääsimme päivittäin puoleksi tunniksi kävelemään pihalle, mutta meitä ei kiinnostanut niinkään kuntoilu ja raitis ilma kuin päivän raamatunkohta. Vaikka meidän piti pitää viiden metrin välimatka toisiimme eikä meillä ollut lupaa puhua, keksimme keinoja viestittää teksti eteenpäin. Selleissä kokosimme yhteen kaiken, mitä kukin oli onnistunut kuulemaan, ja sitten kävimme päivittäisen raamatullisen keskustelumme.

Lopulta ilmiantaja paljasti toimintamme, ja minut suljettiin yksinäisselliin. Oli todellinen siunaus, että olin siihen mennessä oppinut satoja raamatunkohtia ulkoa. Saatoin täyttää tyhjät päivät mietiskelemällä erilaisia raamatullisia aiheita. Sitten minut siirrettiin toiseen vankilaan, missä vartija pani minut samaan selliin kahden muun todistajan kanssa ja – mikä riemu – antoi meille Raamatun! Oltuani puoli vuotta yksinäissellissä olin kiitollinen siitä, että saatoin taas keskustella raamatullisista aiheista toisten uskovien kanssa.

Veljeni Peter kuvailee, mikä auttoi häntä kestämään toisessa vankilassa: ”Kuvittelin mielessäni elämää uudessa maailmassa ja pidin ajatukseni raamatullisissa asioissa. Me todistajat vahvistimme toisiamme esittämällä toisillemme raamatullisia kysymyksiä ja testaamalla toistemme raamatuntuntemusta. Elämä ei ollut helppoa. Toisinaan meitä oli 11 suljettuna noin 12 neliömetrin selliin. Siellä meidän täytyi tehdä kaikki: syödä, nukkua, peseytyä, jopa käydä tarpeillamme. Tilanne kävi hermoille.”

Toinen veljeni Jochen kertoo vankila-ajastaan: ”Lauloin lauluja, jotka muistin laulukirjastamme. Joka päivä mietin jotakin raamatunkohtaa, jonka olin oppinut ulkoa. Päästyäni vapaaksi noudatin edelleen hyvää hengellisen valmennuksen ohjelmaa. Päivittäin luin päivän tekstin perheeni kanssa. Lisäksi valmistauduimme kaikkiin kokouksiin.”

Äiti pääsee vapaaksi

Vähän yli kahden vuoden vankeuden jälkeen äiti vapautettiin. Hän käytti vapauttaan hyvin: hän tutki Raamattua Hanneloren ja Sabinen kanssa ja auttoi heitä saamaan hyvän perustan uskolleen. Hän myös opetti heitä selviytymään tilanteista, joita tuli eteen koulussa sen vuoksi, että he uskoivat Jumalaan. Hannelore kertoo: ”Emme pelänneet seurauksia, koska kotona rohkaisimme toinen toistamme. Lujat perhesiteet korvasivat kaikki ongelmat, joita kohtasimme.”

Hannelore jatkaa: ”Me myös toimitimme hengellistä ruokaa veljillemme vankilaan. Kopioimme käsin pienin kirjaimin vahapaperille kokonaisen Vartiotornin numeron. Sitten käärimme sivut vedenpitävään paperiin ja piilotimme ne luumujen sekaan, jotka lähetimme vankilaan kuukausittaisessa paketissamme. Olimme innoissamme saadessamme sanan, että luumut olivat ’todella maukkaita’. Olimme niin uppoutuneita työhömme, että se oli itse asiassa ihanaa aikaa.”

Elämää kiellon alaisuudessa

Peter kuvailee, millaista oli elää vuosikymmeniä kiellon alaisuudessa Itä-Saksassa:  ”Kokoonnuimme yksityiskodeissa pienissä ryhmissä ja saavuimme ja lähdimme hieman eri aikoihin. Kussakin kokouksessa sovittiin seuraavasta kokouksesta. Teimme sen käsimerkein ja kirjelappusten välityksellä, koska aina oli olemassa vaara, että Stasi salakuunteli meitä.”

Hannelore selittää: ”Joskus saimme nauhoituksia konventtiohjelmista. Silloin kokous oli aina erityisen ihana. Pieni ryhmämme kokoontui kuuntelemaan raamatullista opetusta useiksi tunneiksi. Vaikka emme nähneet puhujia, seurasimme ohjelmaa tarkkaavaisesti ja teimme muistiinpanoja.”

Peter sanoo: ”Muissa maissa asuvat kristityt veljemme näkivät paljon vaivaa järjestääkseen meille raamatullista kirjallisuutta. Noin kymmenen viimeisen vuoden ajan ennen kuin Berliinin muuri murtui vuonna 1989, he valmistivat meille minikokoisia julkaisuja. Jotkut kuljettivat hengellistä ruokaa Itä-Saksaan senkin uhalla, että he menettäisivät autonsa, rahansa ja jopa vapautensa. Eräänä iltana pariskunta, jota odotimme, ei tullutkaan. Poliisi oli löytänyt kirjallisuuden ja takavarikoinut heidän autonsa. Vaaroista huolimatta emme koskaan edes harkinneet työn lopettamista sen vuoksi että saisimme elää rauhallisempaa elämää.”

Nuorempi veljeni Manfred, joka petti meidät vuonna 1950, kuvailee, mikä auttoi häntä saamaan takaisin uskonsa ja sen jälkeen säilyttämään sen: ”Kun olin ollut pidätettynä muutaman kuukauden, muutin Länsi-Saksaan ja jätin totuuden. Palasin Itä-Saksaan vuonna 1954, ja seuraavana vuonna menin naimisiin. Vaimoni omaksui pian Raamatun totuuden, ja hänet kastettiin vuonna 1957. Aikanaan omatuntoni alkoi soimata minua, ja vaimoni tuella palasin seurakunnan yhteyteen.

Kristityt veljet, jotka tunsivat minut ennen kuin jätin totuuden, ottivat minut vastaan avosylin, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lämpimät hymyt ja halaukset tuntuvat todella hyvältä. Olen hyvin onnellinen siitä, että suhteeni Jehovaan ja veljiin on taas kunnossa.”

Hengellinen taistelu jatkuu

Jokaisen perheestämme on täytynyt ryhtyä ankaraan taisteluun uskon puolesta. Veljeni Peter huomauttaa: ”Nykyään ympärillämme on enemmän kuin koskaan ennen monia huomiota hajottavia tekijöitä ja aineellisia houkutuksia. Kiellon aikana olimme tyytyväisiä siihen, mitä meillä oli. Kukaan meistä ei esimerkiksi halunnut olla toisessa tutkisteluryhmässä pelkkien henkilökohtaisten syiden takia, eikä kukaan valittanut, että kokoukset pidettiin liian kaukana tai liian myöhään. Olimme kaikki iloisia, kun saimme kokoontua yhteen, vaikka joidenkin meistä täytyi odottaa iltayhteentoista omaa vuoroaan lähteä kokouspaikasta.”

Vuonna 1959 äiti päätti muuttaa Länsi-Saksaan Sabinen kanssa, joka oli tuolloin 16-vuotias. He halusivat palvella alueella, missä  tarvittiin lisää Valtakunnan julistajia, joten haaratoimisto neuvoi heitä muuttamaan Ellwangeniin Baden-Württembergiin. Äiti oli huonosta terveydestään huolimatta hyvin innokas, ja se kannusti Sabinea aloittamaan 18-vuotiaana tienraivauksen. Kun hän meni naimisiin, äiti, joka oli tuolloin 58-vuotias, opetteli ajamaan autoa voidakseen osallistua enemmän saarnaamistyöhön. Äiti rakasti palvelusta. Hän kuoli vuonna 1974.

Minut karkotettiin perheeni tietämättä Länsi-Saksaan vuonna 1965, kun olin kärsinyt toista vankeusrangaistustani lähes kuusi vuotta. Aikanaan kuitenkin sain vaimoni Annin ja tyttäremme Ruthin luokseni. Kysyin haaratoimistosta, voisimmeko palvella alueella, jossa julistajia tarvittiin enemmän, ja he kehottivat meitä muuttamaan Nördlingeniin Baijeriin. Tyttäremme Ruth ja poikamme Johannes varttuivat siellä. Anni aloitti tienraivauksen, ja hänen hyvän esimerkkinsä innoittamana Ruthkin ryhtyi tienraivaajaksi heti koulun loputtua. Molemmat lapsemme menivät naimisiin tienraivaajan kanssa. Nyt heillä on perhettä, ja me olemme saaneet kuusi rakasta lastenlasta.

Vuonna 1987 käytin hyväkseni mahdollisuutta jäädä varhaiseläkkeelle ja liityin Annin rinnalle tienraivaajien riveihin. Kolme vuotta myöhemmin minut kutsuttiin haaratoimistoon Seltersiin auttamaan tilojen laajennuksessa. Sen jälkeen olimme rakentamassa entisen Itä-Saksan ensimmäistä Jehovan todistajien konventtisalia Glauchauhun. Myöhemmin toimin tuon konventtisalin valvojana. Terveyssyistä muutimme sittemmin takaisin tyttäremme lähelle Nördlingenin seurakuntaan. Palvelemme täällä tienraivaajina edelleenkin.

Suureksi ilokseni kaikki veljeni ja siskoni ja useimmat sukulaiseni palvelevat edelleen suurenmoista Jumalaamme Jehovaa. Vuosien varrella olemme oppineet, että niin kauan kuin pysymme hengellisesti vahvoina, saamme tuntea tosiksi psalmin 126:3 sanat: ”Jehova on tehnyt suuria siinä, mitä hän on tehnyt meille. Me olemme tulleet iloisiksi.”

[Kuva s. 13]

Hääpäivänämme vuonna 1957

[Kuva s. 13]

Perheeni kanssa vuonna 1948: (eturivi vasemmalta oikealle) Manfred, Berta, Sabine, Hannelore, Peter; (takarivi vasemmalta oikealle) minä ja Jochen

[Kuvat s. 15]

Minikokoinen kirja, jollaisia käytettiin kiellon aikana, ja Stasin salakuuntelulaitteita

[Lähdemerkintä]

Forschungs- und Gedenkstätte NORMANNENSTRASSE

[Kuva s. 16]

Sisarusteni kanssa: (eturivi vasemmalta oikealle) Hannelore ja Sabine; (takarivi vasemmalta oikealle) minä, Jochen, Peter ja Manfred