Elämäkerta

Oikeat valinnat ovat johtaneet elinikäisiin siunauksiin

Kertonut Paul Kushnir

VUONNA 1897 isovanhempani muuttivat Ukrainasta Kanadaan ja asettuivat asumaan lähelle Yorktonia Saskatchewaniin. Heillä oli tullessaan neljä lasta: kolme poikaa ja yksi tyttö. Vuonna 1923 heidän tyttärestään Marinkasta tuli äitini; olin hänen seitsemäs lapsensa. Elämä oli noihin aikoihin vaatimatonta mutta turvallista. Meillä oli hyvää ruokaa ja lämpimiä vaatteita, ja yhteiskunta takasi peruspalvelut. Naapureiden kesken vallitsi hyvä talkoohenki. Syystalvesta 1925 meillä kävi eräs raamatuntutkija (Jehovan todistajista tuolloin käytetty nimitys). Tuo vierailu sai meidät tekemään valintoja, joista olen yhä kiitollinen.

Raamatun totuus tulee taloon

Äiti otti tuolta raamatuntutkijalta muutamia kirjasia ja tunnisti pian totuuden soinnin. Hän edistyi hyvää vauhtia hengellisesti, ja hänet kastettiin vuonna 1926. Äidin tultua raamatuntutkijaksi perheemme elämänkatsomus muuttui täysin. Kotimme tuli tunnetuksi vieraanvaraisuudestaan. Meillä kävi usein matkavalvojia eli saarnaajaveljiä ja muita raamatuntutkijoita. Vuonna 1928 muuan matkavalvoja näytti meille ”Heureka-näytöksen”, yksinkertaistetun version ”Kuvanäytös Luomisesta”. Hän lainasi meiltä perheen pienimmiltä leikkisammakkoa, josta sai kuulumaan naksahduksen. Aina kun sammakko naksahti, oli aika vaihtaa kuvaa. Olimme tavattoman ylpeitä osuudestamme!

Emil Zarysky -niminen matkavalvoja tuli meille monesti asuntoautollaan. Joskus hänellä oli mukanaan aikuinen poikansa, joka kannusti meitä lapsia miettimään kokoaikaisen palveluksen eli tienraivauksen aloittamista. Meillä kyläili myös paljon tienraivaajia. Kerran äiti korjasi erään tienraivaajaveljen paitaa ja lainasi hänelle siksi aikaa toisen paidan.  Lähtiessään veli otti sen vahingossa mukaansa. Pitkän ajan perästä hän lähetti paidan takaisin ja pyysi anteeksi, että sen palauttaminen oli kestänyt niin kauan. ”Minulla ei ollut varaa kymmenen sentin postimaksuun”, veli kirjoitti. Meidän puolestamme hän olisi saanut pitää paidan. Toivoin, että jonain päivänä voisin olla noiden uhrautuvien tienraivaajien kaltainen. Olen kiitollinen äidin vieraanvaraisuudesta. Se rikastutti elämäämme ja vahvisti rakkauttamme veljesseuraa kohtaan. (1. Pietarin kirje 4:8, 9.)

Isästä ei tullut raamatuntutkijaa, mutta ei hän vastustanutkaan meitä. Vuonna 1930 hän jopa antoi veljien pitää suuressa vajassaan yksipäiväisen konventin. Vaikka olin vasta seitsenvuotias, tilaisuuden iloisuus ja arvokkuus koskettivat minua. Isä kuoli vuonna 1933, ja äiti jäi leskeksi kahdeksan lapsen kanssa. Hän oli vakaasti päättänyt pitää meidät tosi palvonnan tiellä. Äiti vei minut kokouksiin, vaikka siihen aikaan ne tuntuivat minusta loputtoman pitkiltä. Toiset lapset saivat leikkiä ulkona, ja sinne minunkin olisi tehnyt mieli, mutta kunnioituksesta äitiä kohtaan pysyin paikoillani. Ruoanlaiton lomassa äiti useasti lainasi jotain raamatunkohtaa ja tenttasi minulta, mistä päin Raamattua se löytyy. Vuonna 1933 saimme ennätyssadon, ja äiti osti ylimääräisillä rahoilla auton. Jotkut naapurit paheksuivat moista rahan tuhlausta, mutta äiti toivoi auton helpottavan teokraattisia toimiamme. Hän oli oikeassa.

Oikeita valintoja toisten avulla

Nuoren on aikanaan tehtävä tulevaisuuttaan koskevia valintoja. Kun isosiskoni Helen ja Kay tulivat tuohon vaiheeseen, he aloittivat tienraivauksen. Yksi niistä tienraivaajista, jotka olivat nauttineet vieraanvaraisuudestamme, oli John Jazewsky -niminen mukavan oloinen nuorimies. Äiti pyysi, että hän jäisi auttelemaan maatöissä. Myöhemmin John meni naimisiin Kayn kanssa, ja he jäivät tienraivaajiksi lähiseudulle. Kun olin 12-vuotias ja minulla oli lomaa koulusta, he kutsuivat minut kenttäpalvelukseen kanssaan. Näin sain maistaa tienraivaajan elämää.

Aikanaan pystyimme veljeni Johnin kanssa hoitamaan tilaa, ainakin jotenkuten. Näin äiti saattoi kesäkuukausina palvella osa-aikaisena tienraivaajana, kuten tuon palvelusmuodon nykyinen nimitys kuuluu. Hän kulki ikälopun hevosen vetämillä kaksipyöräisillä kärryillä. Isä oli nimennyt tuon itsepäisen konin Sauliksi, mutta äidin käsissä se oli vallan säyseä eläin. Maatila oli Johnille ja minulle hyvin rakas, mutta äidin kertomat kenttäpalveluskokemukset saivat vähitellen tunteemme tilaa kohtaan jäähtymään ja tienraivausta kohtaan lämpenemään. Vuonna 1938 lisäsin kenttäpalvelustani, ja 9. helmikuuta 1940 minut kastettiin.

Jonkin ajan kuluttua minut nimitettiin palvelijaksi seurakuntaan. Huolehdin seurakunnan papereista ja iloitsin jokaisesta kasvun merkistä. Minulla oli oma kenttäalue eräässä kaupungissa yli 15 kilometrin päässä kotoa. Talvella tarvoin sinne saarnaamaan joka viikko ja nukuin yhden tai kaksi yötä erään kiinnostuneen perheen ullakkohuoneessa. Keskustelin kerran erään luterilaisen saarnamiehen kanssa, mutta tahdikkuudessani lienee ollut toivomisen varaa. Hän uhkasi usuttaa poliisin perääni, jos en jättäisi hänen laumaansa rauhaan. Se vain vahvisti päättäväisyyttäni jatkaa sinnikkäästi.

 Vuonna 1942 sisareni Kay ja lankoni John suunnittelivat konventtimatkaa Clevelandiin Ohioon Yhdysvaltoihin. Olin hyvilläni, kun pääsin mukaan. Tuo konventti oli elämäni kohokohtia. Se sinetöi tulevaisuudensuunnitelmani. Veli Nathan Knorr, joka johti tuohon aikaan maailmanlaajuista työtä, esitti vetoavan tavoitteen: 10000 tienraivaajaa. Päätin siltä istumalta, että olisin yksi heistä!

Tammikuussa 1943 seurakunnassamme vieraili Henry-niminen matkustava sananpalvelija. Hän piti sytyttävän puheen, jonka jälkeen suorastaan puhkuimme intoa. Seuraavana päivänä oli 40 asteen pakkanen ja raju luoteistuuli vielä lisäsi ilman purevuutta. Tavallisesti pysyttelimme sellaisella säällä tiiviisti sisätiloissa, mutta Henry paloi halusta lähteä palvelukseen. Hän ja muutamat muut ajoivat katetulla reellä, jossa oli puilla lämmitettävä kamiina, 11 kilometrin päässä sijaitsevaan kylään. Minä lähdin yksinäni käymään erään perheen luona, jossa oli viisi poikaa. Perhe alkoi tutkia Raamattua kanssani ja omaksui aikanaan totuuden.

Saarnaaminen kiellon alaisuudessa

Toisen maailmansodan aikana Valtakunnan työ oli kielletty Kanadassa. Meidän täytyi pitää raamatullinen kirjallisuutemme visusti piilossa, ja maatilamme tarjosi yllin kyllin kätköpaikkoja. Poliisit kävivät tämän tästä etsimässä kirjallisuutta mutta eivät koskaan löytäneet mitään. Saarnatessamme käytimme vain Raamattua. Kokoonnuimme pienissä ryhmissä, ja veljeni John ja minut valittiin salaisiksi kuriireiksi.

Sodan aikana seurakuntamme osallistui ”Natsismin loppu” -nimisen kirjasen maanlaajuiseen levityskampanjaan. Lähdimme liikkeelle keskellä yötä. Olin hyvin hermostunut aina kun lähestyimme taloa vaivihkaa ja jätimme kirjasen rappuselle. En ollut ikinä tehnyt mitään yhtä pelottavaa. Mikä helpotus, kun viimeinenkin kirjanen oli saatu levitettyä! Kiiruhdimme sitten takaisin pysäköityyn autoon, tarkistimme, että kaikki olivat mukana, ja katosimme yön pimeyteen.

Tienraivausta, vankiloita ja konventteja

1. toukokuuta 1943 hyvästelin äitini ja lähdin ensimmäiselle tienraivausalueelleni – mukanani vain pieni matkalaukku ja lompakossa 20 dollaria. Veli Tom Troop perheineen otti minut sydämellisesti vastaan Quill Lakessa Saskatchewanissa. Seuraavana vuonna siirryin syrjäiselle alueelle Weyburniin (myös Saskatchewanissa). Ollessani katutyössä 24. joulukuuta 1944 minut pidätettiin. Jouduin joksikin aikaa paikalliseen vankilaan, minkä jälkeen minut vietiin työleirille Jasperiin Albertaan. Siellä oli muitakin todistajia. Meitä ympäröivät Jehovan mahtavat luomistyöt, Kanadan Kalliovuoret. Alkuvuodesta 1945 leirin virkailijat päästivät meidät kerran kokoukseen Edmontoniin. Veli Knorr esitti kiehtovan raportin maailmanlaajuisen työn eteenpäinmenosta. Odotimme kiihkeästi sitä päivää, jolloin vankeutemme päättyisi ja pystyisimme jälleen osallistumaan palvelukseen täysin määrin.

Vapauduttuani ryhdyin taas tienraivaajaksi. Kohta sen jälkeen ilmoitettiin, että Los Angelesissa Kaliforniassa pidettäisiin konventti, jonka teema oli ”Laajennus kaikissa kansoissa”. Eräs uudella määräalueellani asuva veli laittoi kuorma-autoonsa penkit 20 matkustajalle. 1. elokuuta 1947 lähdimme ikimuistoiselle 7200 kilometrin taipaleelle, joka vei meidät halki preerioiden, aavikoiden ja majesteettisten maisemien, mukaan lukien Yellowstonen ja Yosemiten kansallispuistot. Edestakainen matka kesti 27 päivää. Se oli mahtava elämys!

Konventti itsessään oli unohtumaton kokemus. Saadakseni siitä kaiken irti toimin päivisin yleisönpalvelijana ja öisin vartijana. Osallistuin lähetyspalveluksesta kiinnostuneille järjestettyyn kokoukseen ja täytin sen jälkeen anomuksen Gilead-kouluun, mutten elätellyt suuria toiveita sinne pääsemisestä.  Vuonna 1948 muutin Québecin provinssiin, jonne pyydettiin tienraivaajia (Jesaja 6:8).

Gilead ja sen jälkeinen elämä

Vuonna 1949 ilahduin saadessani kutsun Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 14. kurssille. Koulutus vahvisti uskoani ja lähensi minua Jehovaan. John ja Kay olivat olleet jo 11. kurssilla, ja he palvelivat lähetystyöntekijöinä Pohjois-Rhodesiassa (nykyään Sambia). Veljeni John valmistui Gileadista vuonna 1956. Hän palveli vaimonsa Friedan kanssa Brasiliassa kuolemaansa saakka, kaikkiaan 32 vuotta.

Helmikuussa 1950 koitti päättäjäispäiväni. Sain kaksi hyvin rohkaisevaa sähkettä, toisen äidiltäni ja toisen Troopin perheeltä Quill Lakesta. Troopien sähke oli otsikoitu ”Neuvoja vasta valmistuneelle”, ja siinä luki: ”Tämä on sinulle tärkeä päivä, päivä jonka muistoa tulet iäti vaalimaan. Olkoot onni ja menestys aina matkassasi.”

Minut määrättiin Québecin kaupunkiin, mutta jäin vielä joksikin aikaa New Yorkin osavaltioon Valtakunnanmaatilalle, missä Gilead-koulu tuolloin sijaitsi. Eräänä päivänä veli Knorr kysäisi minulta, olisinko halukas menemään Belgiaan. Mutta ei mennyt kuin muutama päivä, kun hän kysyi, lähtisinkö Alankomaihin. Olin aivan häkeltynyt, kun määräyskirjeessäni sanottiin, että minun pitäisi ”ottaa vastaan haaratoimistonpalvelijan tehtävä”.

Lähdin laivalla kohti Alankomaita 24. elokuuta 1950. Ehdin 11-päiväisen merimatkan aikana lukea läpi juuri ilmestyneen Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksen. Saavuin Rotterdamiin 5. syyskuuta 1950, ja Betel-perhe otti minut lämpimästi vastaan. Toisen maailmansodan tuhoista huolimatta veljet olivat onnistuneet käynnistämään jälleen kristillisen toiminnan. Kun kuuntelin heidän kertomuksiaan nuhteettomuuden säilyttämisestä ankarissa vainoissa, ajattelin, että heidän voisi olla vaikea palvella nuoren, kokemattoman haaratoimistonpalvelijan ohjauksessa. Pelkoni osoittautuivat kuitenkin pian aiheettomiksi.

Jotkin asiat tietysti kaipasivat huomiota. Olin saapunut juuri ennen konventtia, ja minuun teki valtavan vaikutuksen tuhansien konventtivieraiden majoittaminen konventtipaikalle. Kun tuli seuraavan konventin aika, ehdotin, että etsisimme majapaikkoja yksityiskodeista. Veljet pitivät sitä hyvänä ideana – mutta ei Alankomaiden oloihin sopivana. Pohdittuamme asiaa päädyimme kompromissiin: puolet väestä majoitettaisiin konventtipaikalle ja puolet konventtikaupungissa asuvien ei-todistajien luo. Hienoista ylpeyttä tuntien esittelin saavutuksiamme konventtiin tulleelle veli Knorrille. Tunne siitä, että olimme saaneet aikaan jotain  merkittävää, katosi kuitenkin nopeasti, kun myöhemmin luin Vartiotornista konventtiraportin, jossa sanottiin: ”Varmasti seuraavalla kerralla veljet ilmaisevat uskoa ja hankkivat konventtilaisille majapaikat tehokkaimmista todistuspaikoista eli ihmisten kodeista.” ”Seuraavalla kerralla” teimme juuri niin!

Heinäkuussa 1961 haaratoimistostamme kutsuttiin kaksi veljeä kokoukseen Lontooseen. Sinne tuli edustajia myös toisista haaratoimistoista. Veli Knorr ilmoitti, että englanniksi ilmestynyttä Pyhän Raamatun Uuden maailman käännöstä alettaisiin kääntää muillekin kielille, myös hollanniksi. Mikä ilouutinen! Onneksi meillä ei ollut mitään käsitystä projektin suuruudesta. Kahden vuoden kuluttua eli vuonna 1963 minulla oli ilo olla mukana New Yorkin konventin ohjelmassa, jossa Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös julkaistiin hollanniksi.

Päätöksiä ja uusia tehtäviä

Elokuussa 1961 menin naimisiin Leida Wamelinkin kanssa. Koko hänen perheensä oli tullut totuuteen vuonna 1942 natsivainojen aikana. Leida aloitti tienraivauksen vuonna 1950 ja Betel-palveluksen vuonna 1953. Hänen uutteruutensa niin Betelissä kuin seurakunnassakin osoitti, että saisin hänestä uskollisen palvelustoverin.

Oltuamme naimisissa reilun vuoden minut kutsuttiin kymmenen kuukauden kurssille Brooklyniin. Kurssilaisten vaimot eivät päässeet mukaan. Vaikkei Leidan terveys ollut kovin hyvä, hän kannusti minua ottamaan kutsun vastaan. Myöhemmin hänen kuntonsa huononi. Yritimme sinnitellä Betelissä, mutta päädyimme lopulta siihen, että meidän olisi järkevintä jatkaa kokoaikaista palvelusta kentällä. Niinpä aloitimme matkatyön. Vähän ajan kuluttua vaimoni joutui suureen leikkaukseen. Selviydyimme siitä ystävien rakkaudellisella tuella, ja vuoden päästä pystyimme lähtemään jopa piirityöhön.

Seuraavat seitsemän vuotta vierähtivät matkatyössä. Sitten minut kutsuttiin Valtakunnan palveluskoulun opettajaksi Beteliin ja meidän oli jälleen tehtävä iso ratkaisu. Lupauduimme tuohon uuteen tehtävään, vaikkei siihen ollutkaan helppo sopeutua, koska pidimme kovasti matkapalveluksesta. Koulun 47 kurssia, joista kukin kesti kaksi viikkoa, tarjosivat erinomaisen tilaisuuden iloita hengellisistä siunauksista seurakunnan vanhinten kanssa.

Noihin aikoihin tein järjestelyjä päästäkseni käymään äidin luona vuonna 1978. Yllättäen 29. huhtikuuta 1977 saimme kuitenkin sähkeen, jossa ilmoitettiin, että äiti oli kuollut. Olin hyvin murheellinen tajutessani, etten enää kuulisi hänen lämmintä ääntään enkä enää voisi kertoa hänelle, miten kiitollinen olin kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt hyväkseni.

Kun Valtakunnan palveluskoulu päättyi, meitä pyydettiin jäämään Beteliin. Palvelin sen jälkeen kymmenen vuotta haaratoimistokomitean koordinaattorina. Aikanaan hallintoelin nimitti uuden koordinaattorin, joka pystyi paremmin kantamaan tuon vastuun. Olen siitä kovin kiitollinen.

Palvelus vanhoilla päivillä

Leida ja minä olemme nyt molemmat 83-vuotiaita. Olen palvellut kokoaikaisesti yli 60 vuotta, viimeiset 45 vuotta uskollisen vaimoni kanssa. Hän on tukenut minua kaikissa tehtävissämme, koska hän on katsonut sen olevan osa hänen Jehovan palvelustaan. Teemme nykyisin Betelissä ja seurakunnassa sen, mitä jaksamme. (Jesaja 46:4.)

Aika ajoin meistä on mukava muistella elämämme tähtihetkiä. Emme kadu mitään, mitä olemme tehneet Jehovan palveluksessa, vaan olemme varmoja siitä, että teimme nuoruudessamme viisaat valinnat. Olemme päättäneet jatkaa kaikin voimin Jehovan palvelemista ja kunnian tuottamista hänelle.

[Kuva s. 13]

Isoveljeni Billin ja Saul-hevosemme kanssa

[Kuva s. 15]

Hääpäivänämme elokuussa 1961

[Kuva s. 15]

Leidan kanssa nykyään