Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Miksi saan iloa opetuslasten tekemisestä?

Miksi saan iloa opetuslasten tekemisestä?

Elämäkerta

Miksi saan iloa opetuslasten tekemisestä?

Kertonut Pamela Moseley

Englanti oli parhaillaan sodassa vuonna 1941, kun äiti vei minut Leicesteriin Jehovan todistajien konventtiin. Kuulimme Joseph Rutherfordin erikoispuheen, joka koski lapsia. Kun äiti ja minut kastettiin tuossa konventissa, panin merkille, että ne, jotka olivat auttaneet meitä edistymään hengellisesti, olivat hyvin onnellisia. En silloin vielä tajunnut, miten suurta iloa voi saada Jeesuksen Kristuksen opetuslasten tekemisestä.

EDISTYMISEMME kohti opetuslapseksi tulemista oli alkanut vuotta aiemmin. Muistan yhä sen pelottavan syyskuisen päivän vuonna 1939, jona toinen maailmansota puhkesi. Näin kyynelten virtaavan äidin poskilla, kun hän toisteli kysymystä: ”Miksei maailma voi elää rauhassa?” Vanhempani olivat palvelleet armeijassa ensimmäisen maailmansodan aikana ja kokeneet sodan kauhut. Äiti esitti kysymyksensä anglikaanipapille Bristolissa. Tämä sanoi vain: ”Sotia on aina ollut ja tulee aina olemaan.”

Vähän ajan kuluttua meille kuitenkin tuli käymään eräs iäkäs nainen, joka oli Jehovan todistaja. Äiti esitti hänelle saman kysymyksen: ”Miksei maailma voi elää rauhassa?” Todistaja selitti, että sodat ovat osa tunnusmerkkiä, jonka mukaan me elämme tämän väkivaltaisen asiainjärjestelmän päättymisen aikaa (Matteus 24:3–14). Pian hänen tyttärensä tutki Raamattua kanssamme. Nämä kaksi sisarta olivatkin niiden joukossa, jotka seurasivat onnellisina kastettamme. Miksi opetuslasten tekeminen tuottaa ihmisille paljon iloa? Sain myöhemmin selville vastauksen. Haluan kertoa jotain siitä, mitä olen oppinut yli 65 vuoden aikana tehdessäni opetuslapsia.

Alan saada iloa opettamisesta

Aloitin Valtakunnasta saarnaamisen Bristolissa 11-vuotiaana. Eräs veli antoi minulle levysoittimen ja todistuskortin ja sanoi: ”Käy kaikissa kodeissa kadun tuolla puolella.” Niinpä lähdin työhön – aivan yksinäni. Minua tietysti jännitti kovasti. Soitin levyltä raamatullisen puheen ja näytin sitten ovenavaajalle todistuskorttia, jossa kehotettiin ottamaan raamatullista kirjallisuutta.

1950-luvulta lähtien korostettiin entistä enemmän sitä, että talosta-taloon-käynneillä tulisi lukea Raamattua. Luonteeltani ujona minun oli aluksi vaikeaa keskustella vieraiden ihmisten kanssa ja selittää heille raamatunkohtia. Lopulta sain kuitenkin varmuutta, ja silloin aloin myös todella nauttia sananpalveluksesta. Jotkut olivat pitäneet meitä vain kirjakauppiaina, mutta kun luimme ja selitimme heille raamatunkohtia, he tajusivat meidän olevan Jumalan sanan opettajia. Pidin tästä työstä niin paljon, että halusin tehdä sitä enemmän. Niinpä syyskuussa 1955 aloin toimia kokoaikaisessa sananpalveluksessa tienraivaajana.

Hellittämättömyys tuottaa tulosta

Ensimmäisiä oppimiani asioita oli se, että ystävällinen hellittämättömyys voi tuottaa tulosta. Jätin kerran Vartiotornin Violet Morice -nimiselle naiselle. Kun palasin tapaamaan häntä, hän avasi oven selkoselälleen ja kuunteli tarkkaavaisesti kädet puuskassa, kun selitin hänelle raamatunkohtia. Hän vaikutti aina aidosti kiinnostuneelta, mutta kun tarjosin hänelle säännöllistä raamatuntutkistelua, hän kieltäytyi. ”Katsotaan sitten kun lapset ovat vanhempia”, hän sanoi. Olin valtavan pettynyt. Raamatussa mainitaan, että on ”aika etsiä ja aika myöntää kadonneeksi” (Saarnaaja 3:6). Päätin, ettei ollut ”aika myöntää kadonneeksi”.

Kuukautta myöhemmin palasin, ja tarkastelimme taas joitakin raamatunkohtia Violetin kanssa. Ennen pitkää tutkimme Raamattua viikoittain hänen ovellaan. Lopulta hän sanoi: ”Eiköhän sinun olisi parasta tulla sisään?” Miten ihanan hengellisen sisaren ja ystävän Violetista sainkaan! Hänet tosiaan kastettiin Jehovan todistajaksi.

Eräänä päivänä Violet järkyttyi kuullessaan, että hänen miehensä oli hänen tietämättään myynyt heidän kotinsa ja jättänyt hänet. Onneksi hän erään todistajaystävänsä avulla löysi toisen asunnon heti samana iltapäivänä. Kiitollisuudesta Jehovaa kohtaan hän päätti omistaa lopun elämänsä tienraivaukseen. Nähdessäni, miten Jehovan henki täytti hänet innolla tosi palvonnan puolesta, tajusin, kuinka paljon onnellisuutta opetuslasten tekeminen tuottaa. Juuri tästä halusin tehdä elämänurani!

Vuonna 1957 Mary Robinson ja minä saimme uuden tienraivausalueen Rutherglenin teollisuuspaikkakunnalta Glasgow’sta Skotlannista. Jouduimme saarnaamaan sumussa ja sateessa, tuulessa ja tuiskussa, mutta työ ei ollut turhaa. Eräänä päivänä tapasin Jessien. Hänen kanssaan oli ilo tutkia Raamattua. Hänen miehensä Wally oli kommunisti ja aluksi kartteli minua. Mutta kun Wally alkoi tutkia Raamattua, hän tajusi, että vain Jumalan valtakunta voi tuoda ihmisille ihanteelliset olosuhteet. Hän oli innoissaan. Ajan myötä tästä pariskunnasta tuli opetuslasten tekijöitä.

Ensivaikutelma voi pettää

Saimme myöhemmin siirron Skotlannissa sijaitsevaan Paisleyyn. Eräänä päivänä saarnatessani siellä muuan nainen paiskasi oven kiinni aivan nenäni edessä. Pian hän kuitenkin etsi minut käsiinsä voidakseen pyytää anteeksi. Kun palasin hänen luokseen seuraavalla viikolla, hän sanoi: ”Tuntui kuin olisin paiskannut oven kiinni Jumalan edessä. Minun oli pakko lähteä etsimään teitä.” Naisen nimi oli Pearl. Hän kertoi pettyneensä ystäviinsä ja sukulaisiinsa niin pahasti, että hän oli rukoillut Jumalalta tosi ystävää. ”Ja silloin te tulitte ovelle”, hän sanoi. ”Nyt tajuan, että teidän täytyy olla tuo tosi ystävä.”

Ei ollut helppoa olla Pearlin ystävä. Hän asui jyrkän mäen päällä, ja minun piti kavuta sinne jalkaisin. Kun menin hänen luokseen hakemaan häntä ensi kertaa kokoukseen, satoi ja tuuli niin, että pysyin hädin tuskin pystyssä. Sateensuojani repeytyi, joten viskasin sen menemään. Vain puoli vuotta siitä, kun Pearl oli sulkenut oven nenäni edessä, hän meni vesikasteelle Jumalalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi.

Pian tämän jälkeen hänen miehensäkin alkoi tutkia Raamattua, ja jonkin ajan kuluttua hän lähti mukaani talosta-taloon-palvelukseen. Satoi, kuten tavallisesti. ”Älä huoli”, hän sanoi. ”Seison tällaisessa säässä tuntikausia katsomassa jalkapalloa, joten pystyn toki seisomaan sateessa Jehovan vuoksi.” Skottien sitkeys on aina herättänyt minussa ihailua.

Palatessani vuosikymmeniä myöhemmin näille seuduille on ollut sydäntä lämmittävää nähdä, että useimmat niistä, joille pidin tutkistelua, ovat edelleen kestäviä uskossa. Tällaista iloa opetuslasten tekeminen tuottaa. (1. Tessalonikalaisille 2:17–20.) Vuonna 1966, toimittuani Skotlannissa tienraivaajana yli kahdeksan vuotta, minut kutsuttiin Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin saamaan valmennusta lähetystyöhön.

Ulkomaisella kentällä

Minut lähetettiin Boliviaan trooppiseen Santa Cruzin kaupunkiin, jossa oli noin 50 julistajan seurakunta. Kaupunki oli minusta kuin Hollywood-elokuvien Villi länsi. Muistellessani noita aikoja mieleen ei tule lähetystyöstä mitään järisyttäviä kokemuksia. En ole joutunut krokotiilien hampaisiin enkä keskelle väkivaltaista roskajoukkoa, en ole eksynyt erämaahan enkä kokenut haaksirikkoa aavalla merellä. Opetuslasten tekeminen on kuitenkin ollut minusta tarpeeksi jännittävää.

Ensimmäisiä naisia, joiden kanssa tutkin Raamattua Santa Cruzissa, oli Antonia. Opettaminen espanjan kielellä oli minulle työlästä. Kerran Antonian pikku poika sanoi: ”Äiti, tekeekö täti virheitä tahallaan, että saisi meidät nauramaan?” Antoniasta tuli lopulta opetuslapsi ja samoin hänen tyttärestään Yolandasta. Yolandalla oli ystävä lempinimeltään Dito, joka luki lakia. Myös tämä nuorimies alkoi tutkia Raamattua ja käydä kokouksissamme. Opettaessani hänelle Raamatun totuutta opin jotain uutta: joskus ihmisiä täytyy hiukan patistella.

Kun Dito alkoi laiminlyödä tutkisteluaan, sanoin hänelle: ”Dito, Jehova ei pakota sinua kannattamaan Valtakuntaansa. Päätös on sinun.” Kun hän vastasi, että hän halusi palvella Jumalaa, sanoin: ”Sinulla on seinällä kuvia vallankumousjohtajasta. Uskoisiko täällä kävijä, että olet päättänyt kannattaa Jumalan valtakuntaa?” Tämä pieni patistelu tepsi häneen.

Kaksi viikkoa myöhemmin puhkesi vallankumous, ja yliopisto-opiskelijat ja poliisit alkoivat tulittaa toisiaan. Dito huusi eräälle ystävälleen, että nyt oli parasta lähteä, mutta tämä ei suostunut. ”Tämä on se suuri päivä, jota olemme odottaneet”, hänen ystävänsä sanoi. Hän sieppasi kiväärin ja juoksi yliopistorakennuksen katolle. Hän oli yksi niistä kahdeksasta Diton ystävästä, jotka kuolivat tuona päivänä. Miten onnellinen olenkaan nähdessäni tämän miehen, Diton, joka olisi voinut kuolla, ellei hän olisi päättänyt tulla tosi kristityksi.

Jehovan henki toiminnassa

Eräänä päivänä olin sivuuttamassa ovea, jolla uskoin jo käyneemme, kun tuon talon rouva kutsui minua. Hän oli nimeltään Ignacia. Hän tiesi Jehovan todistajista, mutta hän ei edistynyt hengellisesti, koska hänen miehensä – Adalberto-niminen vanttera poliisi – vastusti ankarasti työtämme. Ignacialla oli vain hämärä käsitys monista Raamatun perusopetuksista, joten aloin tutkia Raamattua hänen kanssaan. Vaikka Adalberto oli päättänyt tehdä lopun tutkistelustamme, pystyin keskustelemaan hänen kanssaan melko pitkään muista asioista. Se oli ensimmäinen askel kohti ystävyyttämme.

Kuvittele, miten iloinen olin nähdessäni, että Ignaciasta kasvoi seurakunnan lämminsydäminen jäsen, joka huolehti monien lohdutusta kaipaavien hengellisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista. Ajan mittaan hänen miehestään ja kolmesta heidän lapsestaan tuli todistajia. Kun Adalberto lopulta tajusi hyvän uutisen merkityksen, hän meni tutulle poliisiasemalle ja puhui niin innokkaasti, että sai poliiseilta 200 Vartiotornin ja Herätkää!-lehden tilausta.

Jehova saa aikaan kasvun

Palveltuani Santa Cruzissa kuusi vuotta minut lähetettiin Bolivian suurimpaan kaupunkiin La Paziin, jossa olin seuraavat 25 vuotta. Jehovan todistajien haaratoimistossa La Pazissa oli 1970-luvun alussa vain 12 henkeä. Saarnaamistyön laajetessa tarvittiin suurempia tiloja, ja ne rakennettiin Santa Cruziin, joka kasvoi nopeasti. Haaratoimisto alkoi toimia siellä vuonna 1998, ja minut kutsuttiin jäseneksi sen henkilökuntaan, johon kuuluu tätä nykyä yli 50 työntekijää.

Vuonna 1966 Santa Cruzissa oli vain yksi seurakunta, mutta nykyään niitä on yli 50. Koko Boliviassa oli silloin 640 todistajaa, mutta nyt meitä on lähes 18000.

Olen ollut onnellinen siitä, että määrämaani Bolivia on ollut tuottoisaa aluetta. Samalla on kuitenkin todettava, että toisten kristittyjen uskollisuus – ovatpa he missäpäin maailmaa tahansa – on aina rohkaissut minua. Me kaikki iloitsemme nähdessämme, että Jehova siunaa Valtakunnan saarnaamista. On totisesti ilo osallistua opetuslasten tekemiseen (Matteus 28:19, 20).

[Kuva s. 13]

Tienraivaajana Skotlannissa.

[Kuvat s. 15]

Palvelen Bolivian haaratoimistossa; (pikkukuva) Gileadin 42. kurssin päättäjäisissä.