Elämäkerta

Odotan Valtakuntaa joka ”ei ole osa tästä maailmasta”

Kertonut Nikolai Gutsuljak

Vankilakapinaa oli kestänyt jo 41 päivää ja yötä, ja minä olin joutunut sen keskelle. Yhtäkkiä heräsin tykistötulitukseen. Vankileiriin vyöryi panssarivaunuja, ja sotilaat hyökkäsivät vankien kimppuun. Henkeni oli vaakalaudalla.

HALUATKO kuulla, miten olin joutunut tähän tilanteeseen? Elettiin vuotta 1954. Olin tuolloin 30-vuotias. Minut, kuten monet neuvostohallituksen alaisuudessa olevat Jehovan todistajat, oli vangittu siksi, että pysyin poliittisesti puolueettomana ja kerroin toisille Jumalan valtakunnasta. Meitä todistajavankeja oli 46 miestä ja 34 naista. Olimme työleirissä Kengirin kylän lähistöllä Keski-Kazakstanissa tuhansien muiden vankien kanssa.

Neuvostojohtaja Josif Stalin oli kuollut edellisenä vuonna. Monet vangit toivoivat, että Moskovan uusi hallitus kuuntelisi heidän valituksiaan vankilaolojen kovuudesta. Vankien tyytymättömyys paisui lopulta avoimeksi kapinaksi. Sen aikana meidän todistajien täytyi tehdä asenteemme selväksi kiihtyneille kapinallisille ja selittää kantamme vartiosotilaille. Puolueettomana pysyminen vaati meiltä uskoa Jumalaan.

Kapina!

Kapina puhkesi 16. toukokuuta. Kaksi päivää myöhemmin yli 3200  vankia kieltäytyi menemästä töihin. He vaativat kohennusta leirioloihin ja joitakin oikeuksia poliittisille vangeille. Tapahtumat lähtivät vyörymään nopeasti. Aluksi kapinalliset häätivät vartijat leiristä. Sitten he tekivät aukkoja leiriä ympäröivään aitaan. He myös purkivat miesten ja naisten osastojen väliset seinät ja muodostivat niin sanottuja perheparakkeja. Seuraavina päivinä muutamat vangit menivät jopa naimisiin kapinan synnyttämässä huumassa; vihkimisen suorittivat vankeina olevat papit. Niillä leirin kolmella osastolla, joille levottomuudet olivat levinneet, oli yhteensä 14000 vankia. Suurin osa heistä osallistui kapinaan.

Kapinalliset perustivat leirikomitean, joka kävi neuvotteluja armeijan kanssa. Pian sen jäsenten kesken syntyi kuitenkin erimielisyyttä, ja leirin valvonta siirtyi ääriainesten käsiin. Tunnelma muuttui entistä aggressiivisemmaksi. Kapinajohtajat asettivat turvallisuus-, sotilas- ja propagandaosastot pitämään yllä ”järjestystä”. Pylväisiin eri puolille leiriä oli asennettu kaiuttimia, joista pauhaavien palopuheiden avulla lietsottiin kapinamielialaa. Kapinoitsijat estivät toisia vankeja pakenemasta, rankaisivat vastustajiaan ja uhkasivat tappaa kaikki, joista he eivät pitäneet. Huhuttiin, että vankeja oli jo teloitettukin.

Kapinalliset valmistautuivat sotilaiden hyökkäykseen. Kaikki vangit määrättiin aseistautumaan, jotta mahdollisimman monet pystyisivät puolustamaan leiriä. Niinpä he irrottivat ikkunoista teräskalterit ja takoivat metallista veitsiä ja muita aseita. He onnistuivat hankkimaan jopa tuliaseita ja räjähteitä.

Todistajia painostetaan liittymään kapinaan

Tässä vaiheessa luokseni tuli kaksi kapinallista. Toinen heistä tarjosi minulle juuri teroitettua veistä. ”Ota tämä!” hän käski. ”Tarvitset puolustusaseen.” Rukoilin ääneti Jehovalta tyyneyttä ja vastasin: ”Olen kristitty Jehovan todistaja. Me todistajat olemme vankilassa, koska emme taistele ihmisiä vaan näkymättömiä henkivoimia vastaan. Tässä taistelussa aseinamme ovat Jumalan valtakuntaan kohdistuva uskomme ja toivomme.” (Efesolaisille 6:12.)

Yllätyksekseni mies nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Toinen kapinallinen kuitenkin antoi minulle kovan iskun. Sitten he lähtivät pois. Kapinoitsijat kulkivat parakista parakkiin ja yrittivät painostaa todistajia liittymään heihin, mutta kaikki kristityt veljemme ja sisaremme kieltäytyivät.

Jehovan todistajien puolueettomuus oli esillä  kapinakomitean kokouksessa. ”Kaikki muut uskovaiset – helluntailaiset, adventistit, baptistit ja muut – ovat liittymässä riveihimme. Vain Jehovan todistajat ovat kieltäytyneet”, he totesivat. ”Mitä heille pitäisi tehdä?” Joku ehdotti, että yksi todistaja heitettäisiin leirin polttouuniin pelotukseksi meille muille. Mutta eräs entinen sotilasviranomainen, vanki jota toiset kunnioittivat, nousi seisomaan ja sanoi: ”Se ei ole viisasta. Meidän pitää panna heidät kaikki yhteen parakkiin leirin laidalle portin viereen. Jos armeijan panssarivaunut hyökkäävät tänne, todistajat jäävät ensimmäisinä niiden alle. Eikä meitä voida syyttää heidän tappamisestaan.” Toiset suostuivat hänen ehdotukseensa.

Vaaravyöhykkeellä

Pian vangit kulkivat ympäri leiriä ja huusivat: ”Jehovan todistajat, tulkaa ulos!” Sitten he veivät meidät kaikki 80 todistajaa leirin laidalla olevan parakin luo. Saadakseen parakkiin lisää tilaa he raahasivat ulos kerrossängyt, ja sitten he käskivät meidän mennä sisään. Tuosta parakista tuli meille vankila vankilassa.

Ryhmämme sisaret ompelivat lakanoita yhteen, ja jaoimme niiden avulla parakin kahteen osaan: toinen puoli erotettiin miehille ja toinen naisille. (Myöhemmin eräs venäläinen todistaja teki tästä parakista alla olevan piirroksen.) Noissa ahtaissa tiloissa rukoilimme usein yhdessä ja pyysimme hartaasti Jehovalta viisautta ja ”voimaa, joka ylittää tavanomaisen” (2. Korinttilaisille 4:7).

Olimme kaiken aikaa vaaravyöhykkeellä kapinallisten ja neuvostoarmeijan välissä. Kukaan meistä ei tiennyt, mitä osapuolet tekisivät seuraavaksi. ”Älkää suotta yrittäkö arvailla”, neuvoi eräs vanha, uskollinen veli. ”Ei Jehova hylkää meitä.”

Rakkaat sisaremme, sekä nuoret että vanhat, ilmaisivat harvinaislaatuista kestävyyttä.  Yksi heistä oli jo kahdeksissakymmenissä, eikä hän tullut toimeen ilman apua. Jotkut olivat sairaita ja tarvitsivat lääkärinhoitoa. Meidän oli pidettävä parakin ovet koko ajan auki, jotta kapinalliset olisivat pystyneet pitämään meitä silmällä. Aseistautuneita vankeja kävi yöllä parakissa, ja joskus kuulimme heidän sanovan: ”Jumalan valtakunta nukkuu.” Kun meidät päivällä päästettiin leirin ruokalaan, pysyttelimme aina yhdessä ja rukoilimme, että Jehova suojelisi meitä väkivaltaisilta ihmisiltä.

Parakissa ollessamme yritimme tukea toisiamme hengellisesti. Monesti joku veli kertoi hiljaisella äänellä jonkin Raamatun kertomuksen ja sovelsi sen sitten meidän olosuhteisiimme. Erään iäkkään veljen lempiaihe oli Gideonin sotajoukon taistelu. ”Jehovan nimessä 300 miestä taisteli soittimet kädessään 135000:ta aseistautunutta sotilasta vastaan”, hän muistutti. ”Kaikki 300 selvisivät ehjin nahoin.” (Tuomarit 7:16, 22; 8:10.) Tämä ja muut Raamatun esimerkit valoivat meihin hengellistä voimaa. Olin vasta hiljattain tullut todistajaksi, mutta kokeneiden veljien ja sisarten vahva usko rohkaisi minua suuresti. Tunsin, että Jehova todella oli kanssamme.

Taistelu alkaa

Viikot vierivät, ja jännitys leirissä tiivistyi. Ilmapiiri kapinallisten ja viranomaisten välisissä neuvotteluissa kiristyi. Kapinajohtajat vaativat Moskovan keskushallitusta lähettämään edustajan heidän luokseen. Viranomaiset puolestaan vaativat kapinallisia antautumaan, luovuttamaan aseensa ja palaamaan työhön. Kumpikaan puoli ei suostunut tekemään myönnytyksiä. Tällä välin sotilaat olivat piirittäneet leirin, ja he olivat valmiita hyökkäämään heti käskyn saatuaan. Kapinoitsijatkin olivat täydessä taisteluvalmiudessa: he olivat rakentaneet barrikadeja ja varastoineet aseita. Lopullisen yhteenoton armeijan ja vankien välillä odotettiin alkavan minä hetkenä tahansa.

Kesäkuun 26. päivänä heräsimme korvia huumaavaan tykistötulitukseen. Aita murskautui leiriin vyöryvien panssarien alle. Niitä seurasivat rynnäkköjoukot konepistooleilla tulittaen. Hurraavat vangit, niin miehet kuin naisetkin, ryntäsivät lähestyviä panssarivaunuja kohti ja heittelivät kiviä, omatekoisia pommeja ja mitä tahansa muuta, mitä onnistuivat sieppaamaan käteensä. Seurasi raju taistelu, jonka keskelle me todistajat jäimme. Miten Jehova vastaisi avunpyyntöihimme?

Äkkiä parakkiimme syöksyi sotilaita, jotka huusivat: ”Pyhät, tulkaa ulos! Menkää nopeasti aidan ulkopuolelle!” Komentava upseeri kielsi sotilaita ampumasta meitä.  Heidät määrättiin sen sijaan jäämään suojaksemme. Taistelun riehuessa me istuimme leiriä ympäröivällä arolla. Neljän tunnin ajan leiristä kuului räjähdyksiä, laukauksia, huutoja ja vaikerrusta. Sitten kaikki hiljeni. Aamun sarastaessa näimme sotilaiden kantavan leiristä ruumiita. Saimme tietää, että haavoittuneita ja menehtyneitä oli satamäärin.

Myöhemmin samana päivänä luoksemme tuli eräs upseeri, jonka tunsin. ”No, Nikolai, kuka pelasti teidät? Me vai Jehova?” hän kysyi ylpeänä. Kiitimme häntä vilpittömästi henkemme pelastamisesta ja lisäsimme: ”Uskomme, että kaikkivaltias Jumalamme Jehova sai teidät säästämään henkemme niin kuin hän Raamatun aikoina sai jotkut vapauttamaan hänen palvelijansa.” (Esra 1:1, 2.)

Samainen upseeri kertoi meille vielä, mistä sotilaat tiesivät, keitä me olimme ja mihin meidät oli sijoitettu. Hän selitti, että erään kerran armeijan ja kapinallisten neuvotellessa sotilaat olivat syyttäneet kapinallisia siitä, että nämä tappoivat ne vangit, jotka eivät tukeneet heitä. Kapinoitsijat olivat puolustautuneet sanomalla, että vaikka Jehovan todistajat eivät ottaneet osaa kapinaan, heitä ei surmattu. Sen sijaan kaikki todistajat oli rangaistukseksi suljettu yhteen parakkiin. Sotilasviranomaiset olivat panneet tämän tiedon korvan taakse.

Lujina Valtakunnan puolella

Tunnettu venäläinen kirjailija Aleksandr Solženitsyn mainitsee teoksessaan Vankileirien saaristo juuri tämän Kengirin vankilakapinan ja kertoo sen alkamissyystä: ”Me haluamme tietenkin vapautta, – – mutta kuka sen meille antaa?” Myös me tuossa vankileirissä olleet Jehovan todistajat kaipasimme vapautta – ei ainoastaan vapautusta vankilasta vaan vapautusta, jonka vain Jumalan valtakunta voi saada aikaan. Vankilassa ollessamme tiesimme, että tarvitsimme voimaa Jumalalta voidaksemme pysyä lujina hänen Valtakuntansa puolella. Jehova antoi meille kaiken, mitä tarvitsimme. Hän antoi meille voiton ilman veitsiä ja kranaatteja (2. Korinttilaisille 10:3).

”Minun valtakuntani ei ole osa tästä maailmasta”, sanoi Jeesus Kristus Pilatukselle. ”Jos minun valtakuntani olisi osa tästä maailmasta, niin minun palvelijani olisivat taistelleet.” (Johannes 18:36.) Tästä syystä me Kristuksen seuraajat emme osallistuneet poliittisiin selkkauksiin. Olimme hyvillämme siitä, että niin kapinan aikana kuin sen jälkeenkin toiset näkivät meidän olevan uskollisia Jumalan valtakunnalle. Solženitsyn kirjoitti siitä, miten me toimimme tuohon aikaan: ”Jehovan todistajat antoivat säännöilleen vallan ja kieltäytyivät tarttumasta aseeseen, rakentamasta varustuksia, olemasta vartiossa.”

Noista myrskyisistä tapahtumista on yli 50 vuotta. Usein muistelen noita aikoja kiitollisena, koska niistä on ollut minulle pysyvää hyötyä: opin odottamaan Jehovaa ja luottamaan täysin hänen voimakkaaseen käsivarteensa. Monien entisen Neuvostoliiton alueella asuvien rakkaiden todistajien tavoin olen kokenut, että Jehova tosiaan suo vapautuksen, suojeluksen ja pelastuksen sitä Valtakuntaa odottaville, joka ”ei ole osa tästä maailmasta”.

[Kuvat s. 8, 9]

Kazakstanissa sijainnut työleiri, jossa olimme vankeina.

[Kuva s. 10]

Piirros todistajien parakista (naisten puoli).

[Kuva s. 11]

Kristittyjen veljien kanssa vapauttamisemme jälkeen.