Elämäkerta

Opetuslasten tekeminen on muovannut elämääni

Kertonut Lynette Peters

Meitä oli tultu evakuoimaan. Tarkka-ampuja seisoi asemissa rakennuksen katolla. Ruohikossa makasi merisotilaita aseet laukaisuvalmiina. Kiiruhtaessamme tuona sunnuntaiaamuna meitä odottavaan helikopteriin pakottauduimme lähetystyöntekijätovereitteni kanssa tyyniksi. Hetkessä olimme ilmassa. Kymmenen minuutin kuluttua laskeuduimme rannikon edustalle ankkuroidun sota-aluksen kannelle ja olimme turvassa.

SEURAAVANA aamuna saimme tietää, että kapinalliset olivat pommittaneet hotellia, johon olimme edellisiltana paenneet. Vuosia jatkuneet Sierra Leonen sisäiset levottomuudet olivat lopulta paisuneet täysimittaiseksi sodaksi. Kaikkien ulkomaalaisten – myös meidän – oli pakko lähteä maasta hyvin lyhyellä varoitusajalla. Siirrytäänpä ajassa taaksepäin, niin kerron, miten olin joutunut tuohon tilanteeseen.

Vartuin Brittiläisessä Guayanassa, joka on vuodesta 1966 lähtien tunnettu nimellä Guyana. Varhaislapsuuteni 1950-luvulla oli huoletonta ja onnellista aikaa. Useimmat vanhemmat arvostivat suuresti koulutusta, ja nuorilta odotettiin hyvää koulumenestystä. Mieleeni muistuu erään pankkivirkailijan kysymys isälle: ”Miksi uhraatte näin paljon rahaa lastenne lukukausimaksuihin?” Isä vastasi: ”Vain paras mahdollinen koulutus takaa heidän menestyksensä.” Hän ajatteli siihen aikaan, että parasta opetusta saisi arvossa pidetyissä kouluissa. Pian hänen näkemyksensä kuitenkin muuttuisi.

 Ollessani 11-vuotias äiti alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Hän ja eräs naapuri olivat olleet kerran valtakunnansalilla. Se, mitä he kuulivat sinä iltana, sai heidät molemmat vakuuttuneiksi siitä, että he olivat löytäneet totuuden. Myöhemmin äiti kertoi noista asioista vielä eräälle toiselle naapurille. Eipä aikaakaan, kun kaikki kolme tutkivat lähetystyöntekijäsisarten Daphne Harryn (myöhemmin Baird) ja Rose Cuffien kanssa. Vajaan vuoden kuluttua äiti ja hänen kaksi ystävätärtään kävivät kasteella. Viisi vuotta myöhemmin isä erosi adventtikirkosta ja hänet kastettiin Jehovan todistajaksi.

Kaksi sisartani ja minä, me kymmenpäisen sisarusparven vanhimmat, vietimme nuoruudessamme monia onnellisia hetkiä lähetyskodissa, jossa Daphne ja Rose asuivat. Istuimme siellä kuuntelemassa heidän kenttäpalveluskokemuksiaan. Ilosta säteillen nämä lähetystyöntekijät huolehtivat väsymättä toisten hengellisestä hyvinvoinnista. Heidän esimerkkinsä sytytti minussa halun ryhtyä lähetystyöntekijäksi.

Mikä auttoi minua pitämään tavoitteenani kokoaikaisen palveluksen, vaikka kaikki sukulaiseni ja koulutoverini olivat hyvin urasuuntautuneita? Edessäni oli kyllä monia houkuttelevia mahdollisuuksia: voisin lähteä opiskelemaan lakia, musiikkia, lääketiedettä tai mitä muuta tahansa. Vanhempieni hyvä esimerkki kuitenkin luotsasi minua oikeaan suuntaan. He antoivat totuuden vaikuttaa elämäänsä, tutkivat ahkerasti Raamattua ja auttoivat vaivojaan säästämättä toisia saamaan tietoa Jehovasta. * Lisäksi heillä oli tapana kutsua meille kylään kokoaikaisia sananpalvelijoita. Näiden veljien ja sisarten ilo ja tyytyväisyys voimistivat haluani antaa opetuslasten tekemisen muovata elämääni.

Kävin kasteella 15-vuotiaana. Heti koulun jälkeen aloitin vakituisen tienraivauspalveluksen. Philomena-niminen sairaala-apulainen oli ensimmäinen, jota autoin edistymään vihkiytymiseen ja kasteeseen saakka. Kun ilokseni näin hänen oppivan rakastamaan Jehovaa, halusin entistä päättäväisemmin jatkaa kokoaikaista palvelusta. Kohta tämän jälkeen minulle tarjottiin parempaa paikkaa valtion palveluksessa, jossa jo työskentelin sihteerinä. Kieltäydyin tarjouksesta ja päätin jatkaa tienraivausta.

Asuin edelleen kotona. Aina kun meillä kävi lähetystyöntekijöitä, minusta oli mukava kuunnella heidän kokemuksiaan. Kaikki tämä vahvisti haluani tulla lähetystyöntekijäksi, vaikka se tuntuikin kaukaiselta päämäärältä. Siihen aikaan Guyanaan lähetettiin – ja lähetetään yhä – lähetystyöntekijöitä.  Vuonna 1969 yllätyin iloisesti saadessani eräänä päivänä kutsun Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, joka toimi Brooklynissa New Yorkissa.

Yllättävä aluemääräys

Gileadin 48. kurssilla oli 54 oppilasta 21 maasta. Meitä naimattomia sisaria oli 17. Vaikka kurssista on jo 37 vuotta, muistan yhä elävästi nuo viisi kuukautta. Opittavaa riitti niin Raamatun totuuksista kuin edessä olevasta lähetyspalveluksestakin, jota varten saimme käytännöllisiä ehdotuksia ja neuvoja. Opin esimerkiksi toimimaan ohjeiden mukaan, suhtautumaan tasapainoisesti muotivirtauksiin ja uurastamaan sinnikkäästi epäkiitollisissakin oloissa.

Vanhempani olivat aina tähdentäneet säännöllisen kokouksissa käymisen tärkeyttä. Jos joku oli niin sairas, ettei voinut lähteä sunnuntaina kokoukseen, ei hänestä vielä maanantai-iltana ollut konserttiin lähtijäksi. Gilead-kurssin aikana en kuitenkaan jossain vaiheessa käynyt aivan kaikissa kokouksissa. Eräänä perjantai-iltana yritin puolustella poissaolojani Don ja Dolores Adamsille, beteliläispariskunnalle jonka kyydissä kuljin kokouksiin. Läksyjä ja raportteja oli kasapäin! Miten ihmeessä ehtisin teokraattiseen palveluskouluun ja -kokoukseen? Pohdittuaan asiaa kanssani hetken veli Adams sanoi: ”Toimi omantuntosi mukaan.” Otin neuvosta vaarin enkä jäänyt pois kokouksesta sinä iltana enkä minään muunakaan iltana sen koommin. Vuosien varrella en ole antanut minkään estää minua menemästä kokouksiin, lukuun ottamatta aivan poikkeuksellisia tilanteita.

Lukukauden puolivälin paikkeilla me kurssilaiset aloimme aprikoida sitä, mihin meidät lähetettäisiin. Omassa mielessäni olin aina ajatellut, että minut määrättäisiin Guyanaan, missä tarvittiin kipeästi apua saarnaamistyössä. Siksi minulle oli täysi yllätys, etten palaisikaan sinne vaan menisin Sierra Leoneen Länsi-Afrikkaan. Miten kiitollinen olinkaan Jehovalle, että vihdoinkin pääsisin lähetystyöhön kaukaiseen maahan!

Paljon oppimista

Sana ”viehättävä” kuvailee parhaiten ensivaikutelmaani Sierra Leonesta, lukuisten vuorten ja kukkuloiden, lahdelmien ja hiekkarantojen maasta. Maan todellinen kauneus piilee kuitenkin sen asukkaissa, joiden rakkauden ja ystävällisyyden ansiosta ulkomaalaisetkin tuntevat olonsa kotoiseksi. Tämä on omiaan lievittämään uusien lähetystyöntekijöiden koti-ikävää. Sierraleonelaiset kertoilevat mielellään tavoistaan ja kulttuuristaan, ja erityisen hanakasti he opettavat uusille tulokkaille maan yleiskieltä krioa.

Krion kielessä on monia värikkäitä sananlaskuja. Esimerkiksi sanonta ”apina ahertaa, paviaani popsii” tarkoittaa sitä, että kylväjä ei aina saa korjata satoaan. Miten osuvasti tämä kuvaileekaan nykyisen maailman epäoikeudenmukaisuutta! (Jesaja 65:22.)

Saarnaaminen ja opetuslasten tekeminen oli ihanaa. Vain harvoin tapasi jonkun, joka ei ollut kiinnostunut Raamatusta. Vuosien mittaan lähetystyöntekijät ja pitkään Jehovaa palvelleet ovat auttaneet kaikilta elämänaloilta ja kaikista heimotaustoista tulevia, niin nuoria kuin vanhojakin, omaksumaan totuuden.

 Ensimmäinen lähetystyöntekijätoverini Erla St. Hill oli väsymätön puurtaja. Hän huolehti lähetyskodin tehtävistä miltei yhtä innokkaasti kuin kenttäpalveluksesta. Opin häneltä monta asiaa, esimerkiksi että on tärkeää tutustua naapureihin, vierailla sairaana olevien todistajien ja kiinnostuneiden luona sekä tukea mahdollisuuksiensa mukaan hautajaisjärjestelyjä. Hän juurrutti mieleeni myös sen, että palveluksen jälkeen kannattaa aina ennen alueelta lähtöä pistäytyä tervehtimässä, vaikka aivan pikimmältään, siellä asuvia veljiä ja sisaria. Näitä neuvoja noudattamalla sain lyhyessä ajassa äitejä, veljiä, sisaria ja ystäviä ja määräalueesta tuli kotini. (Markus 10:29, 30.)

Olen solminut lujat ystävyyssuhteet myös niihin miellyttäviin lähetystyöntekijöihin, jotka ovat palvelleet rinnallani, esimerkiksi entiseen huonetoveriini Adna Byrdiin, joka toimi Sierra Leonessa vuosina 1978–81, ja Cheryl Fergusoniin, jonka kanssa olen asunut viimeiset 24 vuotta.

Sisällissota koettelee

Vuonna 1997, noin kuukausi sen jälkeen kun Sierra Leonen uudet haaratoimistotilat oli vihitty, jouduimme lähtemään sodan jaloista, niin kuin alussa kuvailin. Kuusi vuotta aiemmin meihin oli tehnyt syvän vaikutuksen niiden liberialaisten todistajien usko, jotka olivat paenneet maassaan riehuvaa sotaa Sierra Leoneen. Jotkut tulivat aivan tyhjätaskuina. Vaikeasta tilanteestaan huolimatta he osallistuivat palvelukseen joka päivä. Oli hyvin liikuttavaa nähdä heidän rakkautensa Jehovaa ja ihmisiä kohtaan.

Nyt kun me itse olimme pakolaisina Guineassa, noudatimme noiden liberialaisveljien esimerkkiä: luotimme jatkuvasti Jehovaan ja panimme Valtakunnan edut ensimmäisiksi. Vuoden päästä pystyimme palaamaan Sierra Leoneen. Seitsemän kuukauden kuluttua taistelut alkoivat kuitenkin jälleen ja meidän oli taas siirryttävä Guineaan.

Pian kuulimme, että lähetyskodissamme Kissyssä majaili sotaan osallistuvia taistelijoita ja että kaikki tavaramme oli ryöstetty tai hävitetty. Masennuksen sijasta tunsimme kiitollisuutta siitä, että olimme elossa. Omaisuutta  meille ei juurikaan jäänyt, mutta siitä huolimatta me selvisimme.

Kun huonetoverini Cheryl ja minut evakuoitiin Guineaan toisen kerran, jäimme sinne. Tämä merkitsi ranskan opiskelua. Jotkut lähetystyöntekijät panivat oppimansa ranskan heti käyttöön, eivätkä he ihmeemmin välittäneet, vaikka tekivätkin virheitä. Minä taas halusin ehdottomasti puhua huoliteltua kieltä, joten suostuin käyttämään ranskaa vain pakon edessä. Se oli raskasta aikaa. Minun piti päivittäin muistuttaa itseäni, että olin Guineassa, koska halusin auttaa toisia saamaan tietoa Jehovasta.

Vähin erin edistyin kieliopinnoissani. Ei auttanut muu kuin päntätä, kuunnella kieltä osaavia ja turvautua seurakunnan lasten apuun – hehän eivät yleensä turhia kainostele. Sitten yllättäen Jehovan järjestö ojensi auttavan kätensä. Vuoden 2001 syyskuusta lähtien Valtakunnan Palveluksessamme on ollut lehtiesityksiä sekä ideoita kirjojen ja kirjasten tarjoamiseen eri uskontokuntiin kuuluville. Nyt minulla on varmempi olo palveluksessa, vaikken pystykään ilmaisemaan asioita yhtä täsmällisesti kuin äidinkielelläni.

Se että kasvoin suuressa perheessä, on varmasti helpottanut sopeutumistani yhteisasumiseen: parhaimmillaan meitä on ollut saman katon alla jopa 17. Niiden 37 vuoden aikana, jotka olen ollut lähetyspalveluksessa, olen asunut yli sadan lähetystyöntekijän kanssa. On ollut mahtavaa oppia tuntemaan niin monia ihmisiä! Vaikka kaikki ovat erilaisia persoonallisuuksia, kaikilla on sama päämäärä. On ilo olla Jumalan työtoveri ja nähdä toisten omaksuvan Raamatun totuus! (1. Korinttilaisille 3:9.)

Näinä vuosina olen joutunut olemaan poissa monista perhejuhlista, esimerkiksi useimpien nuorempien sisarusteni häistä. Enkä ole nähnyt sisarusteni lapsia niin usein kuin olisin halunnut. Se on ollut uhraus minulta ja sukulaisiltani, jotka ovat epäitsekkäästi kannustaneet minua pysymään lähetystyössä.

Olen silti lähetyskentällä kerran jos toisenkin saanut nauttia niistä asioista, joista en ole päässyt iloitsemaan kotimaassani. Vaikka olen päättänyt pysyä naimattomana, minulla on monia hengellisiä lapsia, ei ainoastaan niitä, joiden kanssa olen tutkinut Raamattua, vaan muitakin läheisiksi tulleita ystäviä. Lisäksi olen nähnyt heidän lastensa varttuvan, menevän naimisiin ja ohjaavan omia lapsiaan totuuden tielle. Jotkut heistä ovat minun laillani antaneet opetuslasten tekemisen muovata elämäänsä.

[Alaviite]

[Kartat s. 15]

(Ks. painettu julkaisu)

Minut lähetettiin Sierra Leoneen Länsi-Afrikkaan.

GUINEA

SIERRA LEONE

[Kuva s. 13]

Kaksi sisartani, joiden kanssa vietin monia onnellisia hetkiä lähetystyöntekijöiden seurassa 1950-luvulla.

[Kuva s. 14]

Gileadin 48. kurssin oppilaiden kanssa.

[Kuva s. 16]

Sierra Leonen haaratoimiston vihkiäiset.