Syvä, jatkuva tuska

HILJATTAIN eräs tutkija halusi selvittää, miten ajan kuluminen vaikuttaa läheistensä kuolemaa surevien tunteisiin. Hän lähetti kyselylomakkeita joillekin vanhemmille, jotka olivat menettäneet lapsensa useita vuosia sitten. Kaikki heistä eivät vastanneet. Vladimir, jonka pojan kuolemasta on kulunut viisi vuotta, selitti, että hänelle on vieläkin liian tuskallista puhua pojastaan. *

Ei ole epätavallista, että vanhempien suru jatkuu pitkään. William, jonka 18-vuotias poika hukkui kymmenen vuotta sitten, kirjoittaa: ”Tunnen yhä sisälläni tuon menetyksen aiheuttaman tuskan, ja se kulkee mukanani koko loppuelämän.” Lucyn poika sairastui yllättäen ja kuoli, ja viisi vuotta sen jälkeen Lucy kirjoitti: ”Ensimmäisinä päivinä hoin itselleni: ’Tämä ei voi olla totta.’ Minusta tuntui kuin olisin nähnyt hirvittävää painajaista, josta pian havahtuisin hereille. Jonkin ajan kuluttua aloin tajuta, että se oli totta, että hän ei enää tulisi kotiin. Poikani kuolemasta on viisi vuotta, mutta toisinaan yksin ollessani itken häntä vieläkin.”

Miksi surevat vanhemmat, kuten Vladimir, William ja Lucy, tuntevat näin paljon syvää ja jatkuvaa tuskaa? Mietitään muutamia syitä.

Miksi niin paljon surua?

Kun perheeseen syntyy vauva, äidissä ja isässä herää tunteita, joita ei koeta missään muussa ihmissuhteessa. Kun he vain pitävät pienokaista sylissään, katselevat hänen uinumistaan tai näkevät hänen leveän hymynsä, he tuntevat suurta onnea ja tyytyväisyyttä. Rakastavat vanhemmat vaalivat lapsiaan, opettavat heitä käyttäytymään hyvin ja olemaan kohteliaita. (1. Tessalonikalaisille 2:7, 11.) Kun lapset ottavat vanhempien ohjauksen vastaan, nämä tuntevat ylpeyttä ja asettavat heihin suuria toiveita.

Rakkaudelliset vanhemmat näkevät kovasti vaivaa huolehtiakseen jälkeläisistään. He saattavat säännöllisesti laittaa säästöön rahaa tai tavaroita voidakseen auttaa lapsiaan jonain päivänä perustamaan oman perheen (2. Korinttilaisille 12:14). Koska vanhemmat osoittavat näin paljon rakkautta ja ovat valmiita uhraamaan runsaasti aikaansa, voimiaan ja varojaan, on selvää, että he kasvattavat lapsiaan elämää, eivät kuolemaa, varten. Lapsen kuollessa vanhempien  työ jää keskeneräiseksi, ja kaikki lapseen kohdistetut toiveet murskaantuvat. Kolkko kuolema katkaisee äkisti sen lämpimän rakkauden ja kiintymyksen siteen, joka vanhemmilla on lapseen. Paikka, jonka heidän poikansa tai tyttärensä kerran täytti heidän sydämessään, on nyt tyhjä. He tuntevat syvää surua, joka ei helpolla hellitä.

Raamattu vahvistaa, että surevat vanhemmat kärsivät ankaraa ja hellittämätöntä tuskaa. Se kuvailee, mitä tapahtui, kun patriarkka Jaakob kuuli poikansa Joosefin saaneen surmansa: ”Jaakob repäisi päällysvaippansa ja pani säkkikankaan lanteilleen ja suri poikaansa monta päivää. Ja kaikki hänen poikansa ja kaikki hänen tyttärensä nousivat lohduttelemaan häntä, mutta hän kieltäytyi lohdutuksesta ja sanoi selitykseksi: ’Minä menen surren poikani luo alas Šeoliin [eli hautaan]!’” Vielä vuosia myöhemmin Jaakob suri kuolleeksi luulemaansa Joosefia. (1. Mooseksen kirja 37:34, 35; 42:36–38.) Raamattu kertoo myös Noomista, uskollisesta naisesta, jonka kaksi poikaa kuolivat. Syvästi murheellisena hän halusi vaihtaa nimensä Noomi, joka tarkoittaa ’miellyttävyyteni’, nimeen Maara, ’karvas, katkera’. (Ruut 1:3–5, 20, 21.)

Sen lisäksi, että Raamattu myöntää lapsen kuoleman aiheuttavan vanhemmille tuskaa, se osoittaa, miten Jehova antaa voimaa sureville. Seuraavassa kirjoituksessa tarkastellaan joitakin tapoja, joilla Jumala tarjoaa lohdutusta murheen keskellä.

[Alaviite]