Jefta pitää Jehovalle antamansa lupauksen

VOITTOISA soturi palaa kotiin vapautettuaan kansansa sorron ikeestä. Hänen tyttärensä juoksee ulos häntä vastaan iloisesti tanssien ja tamburiinia soittaen. Tytön näkeminen ei kuitenkaan ilahduta soturia vaan saa hänet repäisemään vaatteensa. Miksi? Eikö hän tyttärensä tavoin riemuitsekaan turvallisesta kotiinpaluustaan? Minkä taistelun hän on voittanut? Kuka hän on?

Mies on Jefta, yksi muinaisen Israelin tuomareista. Mutta saadaksemme vastaukset jäljellä oleviin kysymyksiin ja ymmärtääksemme kertomuksen opetuksen tarkastellaanpa tämän epätavallisen jälleennäkemisen taustaa.

Kriisitilanne Israelissa

Jefta elää keskellä kriisiä. Hänen maanmiehensä ovat luopuneet puhtaasta palvonnasta ja alkaneet palvella Sidonin, Moabin, Ammonin ja Filistean jumalia. Siksi Jehova hylkää kansansa ammonilaisten ja filistealaisten käsiin, ja nämä sortavat heitä 18 vuotta. Ahdingossa ovat varsinkin ne, jotka asuvat Jordanin itäpuolella Gileadissa. * Lopulta israelilaiset tulevat järkiinsä, pyytävät katuvaisina Jehovalta apua, alkavat palvella häntä ja poistavat vieraat jumalat keskuudestaan. (Tuomarit 10:6–16.)

Ammonilaiset pystyttävät leirin Gileadiin, ja israelilaiset kokoontuvat heitä vastaan. Israelilta puuttuu kuitenkin joukkojen komentaja. (Tuomarit 10:17, 18.) Jefta painiskelee sillä välin omien ongelmiensa kimpussa. Hänen ahneet velipuolensa ovat ajaneet hänet pois voidakseen anastaa hänen perintönsä. Niinpä Jefta siirtyy Gileadin itäpuolelle Tobiin, seudulle joka on alttiina Israelin vihollisten hyökkäyksille. Hänen seuraansa lyöttäytyy ”joutilaita miehiä”, luultavasti miehiä, jotka ovat joutuneet työttömiksi sortajiensa takia tai jotka ovat kapinoineet näiden ylivaltaa vastaan. He ”lähtevät hänen mukaansa”, mikä voi tarkoittaa sitä, että he seuraavat häntä ryöstöretkille vihollisen alueelle. Jeftaa sanotaan Raamatussa ”väkeväksi, urhoolliseksi mieheksi”, mikä johtuu luultavasti siitä, että hän on taitava ja peloton soturi. (Tuomarit 11:1–3.) Kuka sitten johtaa Israelin ammonilaisia vastaan?

”Tule toki ja palvele komentajanamme”

Gileadin vanhimmat suostuttelevat Jeftaa: ”Tule toki ja palvele komentajanamme.” Jos  he luulevat hänen oikopäätä tarttuvan tilaisuuteen palata omaan maahansa, he ovat väärässä. ”Ettekö juuri te vihanneet minua niin, että ajoitte minut pois isäni huoneesta?” Jefta sanoo. ”Minkä vuoksi siis olette tulleet luokseni juuri nyt, kun olette ahdingossa?” Kuinka kohtuutonta, että he ensin torjuvat Jeftan ja sitten tulevat pyytämään häneltä apua! (Tuomarit 11:4–7.)

Jefta suostuu Gileadin asukkaiden päämieheksi, mutta vain yhdellä ehdolla: ”Jos – – Jehova luovuttaa heidät [ammonilaiset] minulle, minä tulen päämieheksenne!” Voitto olisi osoitus Jumalan tuesta, mutta Jefta haluaa lisäksi varmistaa sen, että Jumalan hallitusvaltaa ei hylätä heti, kun kriisi on ohi. (Tuomarit 11:8–11.)

Neuvottelut ammonilaisten kanssa

Jefta yrittää neuvotella ammonilaisten kanssa. Hän lähettää sanansaattajia heidän kuninkaansa luo kysymään syytä heidän vihamielisyyteensä. Vastaukseen sisältyy syytös: kun israelilaiset vapautuivat Egyptistä, he valloittivat ammonilaisten alueen, ja se pitäisi nyt palauttaa. (Tuomarit 11:12, 13.)

Jefta tuntee Israelin historian läpikotaisin, joten hän pystyy taitavasti kumoamaan ammonilaisten väitteet. Hän osoittaa heille, että israelilaiset eivät Egyptistä lähdettyään hätyyttäneet Ammonia, Moabia eivätkä Edomia. Ammon ei tuolloin omistanut kiistanalaista maata, vaan se oli amorilaisten hallussa, joiden kuninkaan Sihonin Jumala antoi Israelin käsiin. Sitä paitsi israelilaiset ovat asuneet tuolla alueella 300 vuotta. Miksi ammonilaiset vaativat sitä omakseen vasta nyt? (Tuomarit 11:14–22, 26.)

Lisäksi Jefta kohdistaa huomion Israelin ahdingon perimmäiseen syyhyn: Kuka on tosi Jumala? Jehova vai Israelin valloittaman maan jumalat? Jos Kemosilla olisi edes jonkin verran valtaa, eikö hän käyttäisi sitä suojellakseen kansansa maata? Kyseessä on ammonilaisten harjoittaman väärän uskonnon ja tosi palvonnan välinen kamppailu. Lopuksi Jefta toteaa: ”Tuomitkoon Jehova, Tuomari, tänään Israelin poikien ja Ammonin poikien välillä.” (Tuomarit 11:23–27.)

Ammonin kuningas ei kuuntele peräänantamattoman Jeftan viestiä. ”Jehovan henki tulee nyt Jeftaan, ja hän lähtee kulkemaan Gileadin ja Manassen halki” ja todennäköisesti kutsuu voimakkaita miehiä taisteluun. (Tuomarit 11:28, 29.)

Jeftan juhlallinen lupaus

Jefta etsii hartaasti Jumalan ohjausta ja tekee hänelle juhlallisen lupauksen: ”Jos sinä todella annat Ammonin pojat minun käsiini, niin on tapahduttava, että se joka tulee ulos, joka tulee ulos taloni ovista minua vastaan, kun palaan rauhassa Ammonin poikien luota, on myös kuuluva Jehovalle, ja minä olen uhraava hänet polttouhriksi.” Jumalan tuella Jefta aiheuttaa 20 ammonilaiskaupungissa ”suuren joukkosurman” ja alistaa näin Israelin viholliset. (Tuomarit 11:30–33.)

Kuka tuleekaan Jeftaa vastaan, kun hän palaa taistelusta? Hänen rakas tyttärensä, hänen ainoa lapsensa! Raamattu kertoo: ”Hänet nähdessään hän repäisi vaatteensa ja sanoi: ’Voi, tyttäreni! Sinä olet totisesti painanut minut maahan, ja sinusta itsestäsi on tullut se, jonka olen saattanut eristyksiin. Ja minä olen avannut suuni Jehovalle enkä voi perääntyä.’” (Tuomarit 11:34, 35.)

Aikooko Jefta tosiaan uhrata tyttärensä polttouhriksi? Ei, se ei voi olla hänen mielessään. Jehova inhoaa kirjaimellista ihmisten uhraamista, joka on yksi kanaanilaisten jumalattomista tavoista (3. Mooseksen kirja 18:21; 5. Mooseksen kirja 12:31). Jefta teki juhlallisen lupauksensa Jumalan hengen vaikutuksen alaisena, ja lisäksi Jumala siunasi hänen ponnistelujaan. Raamatussa puhutaan arvostavasti Jeftan uskosta ja hänen osastaan Jumalan tarkoituksessa. (1. Samuelin kirja 12:11; Heprealaisille 11:32–34.) Ihmisuhri – murha – ei siis missään tapauksessa tule kysymykseen. Mitä Jefta sitten ajatteli luvatessaan uhrata jonkun ihmisen Jehovalle?

 Jefta tarkoitti ilmeisesti sitä, että hän vihkisi sen, joka tulisi häntä vastaan, yksinomaiseen Jumalan palvelukseen. Mooseksen laki soi mahdollisuuden luvata sieluja Jehovalle. Esimerkiksi pyhäkössä palveli naisia, joiden työnä oli mahdollisesti veden ammentaminen (2. Mooseksen kirja 38:8; 1. Samuelin kirja 2:22). Tällaisesta palveluksesta ei tiedetä paljonkaan, ei edes sitä, jatkuiko se yleensä koko elämän ajan. Kun Jefta teki juhlallisen lupauksen, hänellä oli ilmeisesti mielessään jokin tällainen erikoistehtävä, ja näyttää siltä, että hänen lupauksensa merkitsi elinikäistä palvelusta.

Niin Jeftan tytär kuin myöhemmin Samuelkin olivat yhteistoiminnallisia ja täyttivät jumalisten vanhempiensa juhlalliset lupaukset (1. Samuelin kirja 1:11). Koska Jeftan tytär oli uskollinen Jehovan palvoja, hän oli isänsä tavoin vakuuttunut siitä, että lupaus piti täyttää. Uhraus oli suuri, sillä se tarkoitti sitä, että tyttö ei menisi ikinä naimisiin. Hän itki neitsyyttään, koska jokainen israelilainen halusi saada lapsia, jotta suvun nimi ja perintöosa säilyisivät. Jeftalle lupauksen pitäminen merkitsi sitä, ettei hän voinut olla yhdessä rakkaan lapsensa kanssa. (Tuomarit 11:36–39.)

Tämän uskollisen nuoren naisen elämä ei mennyt hukkaan. Kokoaikainen palvelus Jehovan huoneessa oli erinomainen, kiitettävä ja tyydytystä tuottava tapa kunnioittaa Jehovaa. Niinpä ”vuodesta vuoteen Israelin tyttäret kävivät antamassa kiitosta gileadilaisen Jeftan tyttärelle” (Tuomarit 11:40). Varmasti Jeftakin iloitsi siitä, että hänen tyttärensä palveli Jehovaa.

Monet Jumalan palvelijat ovat nykyään päättäneet käyttää elämänsä kokoaikaiseen palvelukseen tienraivaajina, lähetystyöntekijöinä, matkustavina sananpalvelijoina tai Betel-perheen jäseninä. Tämä voi merkitä sitä, etteivät he näe perhettään niin usein kuin haluaisivat. Silti tällainen pyhä palvelus Jehovalle tuottaa iloa sekä heille että heidän sukulaisilleen. (Psalmit 110:3; Heprealaisille 13:15, 16.)

Kapina Jumalan ohjausta vastaan

Palataanpa taas Jeftan päiviin. Monet israelilaiset hylkäävät Jehovan ohjauksen. Vaikka Jumala on selvästi siunannut Jeftaa, efraimilaiset alkavat riidellä hänen kanssaan. He haluavat tietää, miksi hän ei kutsunut heitä taisteluun. He aikovat jopa polttaa Jeftan talon hänen päänsä päältä! (Tuomarit 12:1.)

Jefta selittää, että hän kyllä kutsui efraimilaisia mutta nämä eivät vastanneet kutsuun. Joka tapauksessa taistelun voittaja oli Jumala. Ovatko efraimilaiset nyt nyreissään siksi, että gileadilaiset eivät neuvotelleet heidän kanssaan valitessaan Jeftan komentajaksi? Efraimilaisten vihamielinen reaktio on todellisuudessa kapina Jehovaa vastaan, eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä taisteluun. Gileadilaiset lyövät efraimilaiset ja ajavat heidät pakosalle. Pakenijat eivät osaa lausua oikein tunnussanaa ”šibbolet”, joten heidät on helppo tunnistaa. Kaiken kaikkiaan taistelussa saa surmansa 42000 efraimilaista. (Tuomarit 12:2–6.)

Tämä on hyvin surullinen jakso Israelin historiassa. Niiden taistelujen jälkeen, jotka tuomarit Otniel, Ehud, Barak ja Gideon voittivat, maahan tuli rauha. Tässä kertomuksessa ei kuitenkaan puhuta rauhasta, vaan se päättyy seuraavasti: ”Jefta tuomitsi Israelia kuusi vuotta, minkä jälkeen gileadilainen Jefta kuoli ja hänet haudattiin kaupunkiinsa Gileadiin.” (Tuomarit 3:11, 30; 5:31; 8:28; 12:7.)

Mitä voimme oppia kaikesta tästä? Vaikka Jeftan elämä oli täynnä vastoinkäymisiä, hän oli uskollinen Jumalalle. Tämä urhoollinen mies mainitsi Jehovan, kun hän puhui Gileadin vanhimmille, ammonilaisille, tyttärelleen ja efraimilaisille – ja tietenkin myös silloin kun hän teki juhlallisen lupauksensa (Tuomarit 11:9, 23, 27, 30, 31, 35; 12:3). Jumala siunasi Jeftaa hänen antaumuksensa vuoksi ja käytti häntä ja hänen tytärtään puhtaan palvonnan edistämiseen. Jefta piti kiinni Jumalan normeista, kun toiset hylkäsivät ne. Totteletko sinä Jeftan tavoin aina Jehovaa?

[Alaviite]