Elämäkerta

Päättäväisiä palveluksessamme

Kertonut Lena Davison

”Silmissäni sumenee. En näe mitään”, sammalsi pienkoneemme ohjaaja. Hetkeä myöhemmin hänen kätensä lipesivät lentokoneen ohjauslaitteilta, ja hän lysähti istuimellaan kasaan tajuttomana. Mieheni, jolla ei ollut mitään kokemusta lentokoneen ohjaamisesta, yritti epätoivoisesti saada hänet virkoamaan. Ennen kuin kerron täpärästä pelastumisestamme, haluan selittää, mikä johti siihen, että olimme tuossa koneessa Papua-Uuden-Guinean yläpuolella, joka on syrjäisimpiä paikkoja maailmassa.

SYNNYIN Australiassa vuonna 1929 ja vartuin aikuiseksi Sydneyssä, joka on Uuden Etelä-Walesin osavaltion pääkaupunki. Isäni Bill Muscat oli kommunisti, mutta ihme kyllä hän uskoi Jumalaan. Vuonna 1938 hän jopa suostui kirjoittamaan nimensä kansalliseen vetoomukseen, jossa pyydettiin, että Jehovan todistajien maailmankeskuksesta olevan Joseph F. Rutherfordin annettaisiin saarnata Sydneyn kaupungintalolla.

”Hänellä täytyy olla tärkeää sanottavaa”, totesi isä tuolloin meille. Kahdeksan vuotta myöhemmin saimme tietää, mikä hänen sanomansa ydin oli. Isä kutsui Norman Bellottin, Jehovan todistajien kokoaikaisen tienraivaajan, kotiimme keskustelemaan Raamatusta. Perheemme omaksui Raamatun totuuden nopeasti, ja pian olimme hyvin aktiivisia kristillisessä palveluksessa.

1940-luvun puolivälissä lopetin koulunkäynnin,  jotta olisin voinut auttaa kroonisesti sairasta äitiäni. Tein lisäksi ompelutöitä hankkiakseni elannon. Lauantai-iltaisin sisareni Rose ja minä tapasimme lähteä tienraivaajien ryhmän kanssa katutyöhön Sydneyn kaupungintalon tuntumaan. Vuonna 1952 vanhempi veljeni John valmistui Yhdysvalloissa toimivasta lähetyskoulusta Gileadista, ja hänet lähetettiin Pakistaniin. Minäkin pidin kovasti julistustyöstä ja halusin noudattaa hänen esimerkkiään. Niinpä minusta tuli seuraavana vuonna vakituinen tienraivaaja.

Avioliitto ja lähetystyö

Pian sen jälkeen tapasin John Davisonin, joka työskenteli Jehovan todistajien Australian-haaratoimistossa. Hänen nöyryytensä, hiljainen päättäväisyytensä ja luonteenlujuutensa tekivät minuun syvän vaikutuksen. Toisen maailmansodan aikana hän oli ollut kolmesti vankilassa kristillisen puolueettomuutensa vuoksi. Päätimme yhdessä tehdä kristillisestä palveluksesta elämäntehtävämme.

John ja minä avioiduimme kesäkuussa 1955. Ostimme bussin siinä tarkoituksessa, että tekisimme siitä asuntoauton. Ajattelimme käyttää sitä tukikohtana, josta käsin saarnaisimme Australian syrjäisillä alueilla. Seuraavana vuonna todistajia kannustettiin muuttamaan Uuteen-Guineaan, Australiasta pohjoiseen sijaitsevan suuren saaren koillisosaan. * Valtakunnan sanomaa ei ollut vielä julistettu tuossa osassa maailmaa. Tarjouduimme heti muuttamaan sinne.

Tuohon aikaan piti Uuteen-Guineaan päästäkseen tehdä sopimus kokopäivätyöstä, ja niinpä John alkoi etsiä työpaikkaa. Hän onnistui pian tekemään työsopimuksen erään sahan kanssa. Saha toimi Uudessa-Britanniassa, joka kuului silloin Uuteen-Guineaan, mutta on sitä paljon pienempi saari. Joidenkin viikkojen kuluttua lähdimme kohti uutta määräaluettamme ja saavuimme tuolla saarella sijaitsevaan Rabauliin heinäkuussa 1956. Siellä odotimme kuusi päivää laivaa, joka veisi meidät Waterfall Bayhin.

Palveluksemme Waterfall Bayssa

Useita päiviä kestäneen myrskyisen merimatkan jälkeen saavuimme Waterfall Bayhin, suurelle lahdelle, joka sijaitsee noin 240 kilometriä Rabaulista etelään. Viidakkoon raivatulle aukiolle oli rakennettu suuri saha. Illalla kun kaikki työntekijät olivat istuutuneet ruokapöytään, sahan johtaja puhutteli meitä nimeltä ja sanoi: ”Yhtiössämme on muuten tapana, että kaikki työntekijät kertovat, mihin uskontokuntaan he kuuluvat.”

Olimme aivan varmoja, ettei se ollut tapana, mutta koska olimme kieltäytyneet tupakasta, he olivat ilmeisesti epäluuloisia. Joka tapauksessa John vastasi: ”Olemme Jehovan todistajia.” Seurasi kiusallinen hiljaisuus. Miehet olivat toisen maailmansodan veteraaneja, ja heillä oli ennakkoluuloja Jehovan todistajia kohtaan, koska nämä olivat  pysyneet puolueettomina sodan aikana. Siitä lähtien nuo miehet vaikeuttivat elämäämme kaikin tavoin.

Ensiksi johtaja kieltäytyi antamasta meille jääkaappia ja liettä, vaikka meillä olisi ollut oikeus saada molemmat. Monet elintarvikkeemme pilaantuivat, ja jouduimme valmistamaan ruokamme hylätyllä liedellä, jonka pelastimme viidakosta. Sitten paikallisia kyläläisiä kiellettiin myymästä meille tuoretuotteita, joten söimme hengenpitimiksemme kasviksia, joita löysimme. Lisäksi meidät leimattiin vakoilijoiksi, ja ihmiset pitivät tarkoin silmällä, opetimmeko kenellekään raamatullisia asioita. Sitten minä sain malarian.

Kaikesta huolimatta olimme päättäneet suorittaa palveluksemme. Siksi pyysimme kahta sahalla työskentelevää nuorta, jotka olivat syntyperäisiä asukkaita mutta puhuivat englantia, opettamaan meille paikallista kieltä, Melanesian pidginiä. Me vuorostamme opetimme heille Raamatun totuutta. Viikonloppuisin lähdimme pitkille matkoille saaren eri osiin ”katsomaan nähtävyyksiä”. Matkan varrella todistimme varovaisesti kyläläisille, joita satuimme tapaamaan, ja raamatuntutkisteluoppilaamme toimivat tulkkeina. Ylitimme jokia, joissa oli voimakas virtaus ja joiden rannoilla lekotteli suunnattoman suuria krokotiileja. Näistä pelottavista pedoista ei yhtä täpärää tilannetta lukuun ottamatta ollut meille juuri lainkaan harmia.

Teemme opetusmateriaalimme itse

Kun palvelustyömme laajeni, päätimme kirjoittaa koneella yksinkertaisia raamatullisia sanomia levitettäväksi kiinnostuneille. Sahalla työskentelevät tutkisteluoppilaamme auttoivat meitä kääntämään näistä ensimmäiset. Naputtelimme satamäärin lappusia iltaisin ja levitimme niitä kyläläisille ja ohi kulkevien laivojen miehistöille.

Vuonna 1957 luoksemme tuli kokenut matkavalvoja John Cutforth rohkaisevalle käynnille. * Hän selitti, että kuvien käyttö voisi olla tehokas tapa opettaa Raamatun totuuksia ihmisille, jotka eivät osanneet lukea. Mieheni ja hän kehittelivät sarjan yksinkertaisia piirroksia, joiden avulla voitiin selittää Raamatun perusopetuksia. Myöhemmin käytimme lukemattomia tunteja näiden ”kuvasaarnojen” kopioimiseen kouluvihkoihin. Jokainen tutkisteluoppilas sai yhden vihon, jonka avulla hän saarnasi toisille. Tätä opetusmenetelmää hyödynnettiin lopulta kautta koko maan.

Oltuamme kaksi ja puoli vuotta Waterfall Bayssa työsopimuksemme päättyi ja saimme luvan jäädä maahan. Niinpä otimme vastaan  kutsun ryhtyä erikoistienraivauspalvelukseen.

Takaisin Rabauliin

Lähdimme laivalla pohjoiseen kohti Rabaulia, ja laivamme pysähtyi yöksi Wide Bayhin eräälle kopra- ja kaakaoviljelmälle, jonka omisti muuan iäkäs pariskunta. Koska he halusivat mennä Australiaan viettämään eläkepäiviä, he tarjoutuivat pestaamaan Johnin tilanhoitajaksi. Tarjous oli hyvin houkutteleva, mutta keskusteltuamme siitä tuona iltana tulimme siihen tulokseen, ettemme olleet lähteneet Uuteen-Guineaan tavoittelemaan aineellisia rikkauksia. Olimme päättäneet palvella tienraivaajina. Ilmoitimme seuraavana päivänä pariskunnalle päätöksestämme ja nousimme taas laivaan.

Saavuttuamme Rabauliin liityimme pieneen ryhmään todistajia, jotka olivat muuttaneet tuolle alueelle muista maista. Paikalliset asukkaat olivat hyvin kiinnostuneita Valtakunnan sanomasta, ja aloitimme lukuisia raamatuntutkisteluja. Pidimme eräässä vuokrasalissa kristillisiä kokouksia, ja joskus läsnä oli jopa 150 henkeä. Monet ottivat totuuden vastaan ja auttoivat levittämään Jumalan valtakunnan hyvää uutista maan muihin osiin (Matteus 24:14).

Kävimme myös Vunabalin kylässä, joka sijaitsee 50 kilometrin päässä Rabaulista ja jossa ryhmä ihmisiä osoitti suurta kiinnostusta Raamatun totuutta kohtaan. Tämä ei jäänyt huomaamatta eräältä vaikutusvaltaiselta katolilaiselta. Kirkosta värväämiensä apureiden kanssa hän keskeytti viikoittaisen raamatuntutkistelumme ja ajoi meidät pois kylästä. Kun saimme tietää, että seuraavalla viikolla olisi odotettavissa lisää vaikeuksia, pyysimme mukaamme poliiseja.

Tuona päivänä tien varressa oli ilkkuvia katolilaisia kilometrien matkalla. Monet olivat valmiita kivittämään meitä. Kylässä pappi oli haalinut heimoväestöstä koolle satoja ihmisiä. Poliisit vakuuttivat, että meillä oli oikeus pitää kokouksemme, ja niinpä he raivasivat meille tietä joukon läpi. Mutta heti kun olimme aloittaneet kokouksen, pappi sai väkijoukon raivon valtaan. Poliisit eivät pystyneet pitämään sitä aisoissa, ja siksi poliisipäällikkö kehotti meitä lähtemään ja saattoi meidät kiireen vilkkaa autollemme.

Ympärillämme parveilevat ihmiset kiroilivat, sylkivät päällemme ja heristivät nyrkkejään samalla kun pappi seisoi käsivarret ristissä rinnalla ja hymyili. Pakomme jälkeen poliisipäällikkö myönsi, että tilanne oli pahin, mitä hän oli koskaan nähnyt. Useimmat Vunabalin asukkaat säikähtivät joukkoväkivaltaa, mutta eräs Raamatun tutkija asennoitui rohkeasti Valtakunnan totuuden puolelle. Sittemmin ovat sadat muut eri puolilla Uutta-Britanniaa ottaneet totuuden vastaan.

Uusi-Guinea avautuu

Marraskuussa 1960 saimme siirron suureen Madangin kaupunkiin, joka on pääsaaren, Uuden-Guinean, pohjoisrannikolla. Siellä Johnille ja minulle tuli tulvimalla tarjouksia kokopäivätöistä. Eräs yhtiö pyysi minua hoitamaan vaatekauppaansa. Toinen halusi palkata minut korjaamaan vaatteita. Jotkut ulkomailta muuttaneet naiset tarjoutuivat jopa auttamaan minua perustamaan oman ompelimon. Pidimme mielessä tavoitteemme ja kieltäydyimme kohteliaasti näistä ja muista tarjouksista (2. Timoteukselle 2:4).

Madangin alue oli tuottoisaa, ja sinne muodostui pian kukoistava seurakunta. Teimme syrjäkyliin kävellen ja mopolla saarnamatkoja, jotka kestivät useita päiviä. Matkan varrella yövyimme hylätyissä majoissa heinästä kyhäämillämme makuualustoilla. Meillä oli mukana  vain välttämättömät tarvikkeet: säilykepurkkeja ja keksejä sekä moskiittoverkko.

Kävimme myös kiinnostuneiden ryhmän luona Talidigin kylässä, joka sijaitsee noin 50 kilometriä Madangista pohjoiseen. Kun ryhmään kuuluvat edistyivät hengellisesti, paikallisen koulun rehtori kielsi heitä tutkimasta Raamattua julkisella paikalla. Myöhemmin hän yllytti poliisia hajottamaan heidän talonsa ja ajamaan heidät viidakkoon. Naapurikylän päällikkö antoi kuitenkin ryhmän asua hänen maallaan. Aikanaan tämä hyväntahtoinen päällikkö otti vastaan Raamatun totuuden, ja tuolle alueelle rakennettiin nykyaikainen valtakunnansali.

Käännös- ja matkatyötä

Vain kaksi vuotta sen jälkeen, kun olimme saapuneet Uuteen-Britanniaan vuonna 1956, Johnia ja minua pyydettiin kääntämään raamatullisia julkaisuja Melanesian pidginiksi. Tätä työtä jatkui vuosien ajan. Sitten vuonna 1970 meidät kutsuttiin kokopäiväisiksi kääntäjiksi haaratoimistoon, joka sijaitsee Papua-Uuden-Guinean pääkaupungissa Port Moresbyssä. Pidimme siellä myös kielikursseja.

Vuonna 1975 palasimme Uuteen-Britanniaan matkatyöhön. Seuraavien 13 vuoden aikana kuljimme pitkin ja poikin tuota aluetta lentokoneella, kanootilla, autolla tai kävellen. Henkemme oli usein vaarassa, esimerkiksi tämän kirjoituksen alussa kuvaillussa tilanteessa. Lentäjä, joka sairasti pahaa mahakatarria, menetti tajuntansa lähestyessämme Kandrian pientä lentokenttää. Kiersimme avuttomina viidakon yläpuolella koneen automaattiohjauksen varassa Johnin yrittäessä epätoivoisesti saada tiedotonta ohjaajaa virkoamaan. Lopulta mies tuli tajuihinsa ja hänen näkönsä kirkastui sen verran, että hän sai koneen alas lentokentälle, mutta lasku oli kaikkea muuta kuin pehmeä. Sitten hän pyörtyi jälleen.

Uusi toiminnan ovi avautuu

Vuonna 1988 saimme jälleen siirron Port Moresbyyn haaratoimistoon, koska käännöstyössä tarvittiin apua. Meitä oli haaratoimistossa viitisenkymmentä henkeä, ja asuimme ja työskentelimme perheenä. Työhömme kuului uusien kääntäjien valmentaminen. Johnilla ja minulla oli vaatimaton yhden huoneen asunto kuten muillakin. Päätimme pitää huoneen ovea raollaan, jotta perheenjäsenten ja vieraiden olisi helppo poiketa sisään. Näin saimme solmittua perheeseemme hyvin läheiset siteet ja saatoimme antaa toisillemme paljon rakkautta ja tukea.

Sitten vuonna 1993 John menehtyi sydänkohtaukseen. Tuntui kuin osa minustakin olisi kuollut. Olimme olleet naimisissa 38 vuotta ja tehneet koko tuon ajan palvelusta yhdessä. Päätin silti jatkaa eteenpäin, Jehovan voiman avulla (2. Korinttilaisille 4:7). Huoneeni ovi pysyi avoinna, ja nuoria kävi edelleen luonani. Tällainen tervehenkinen seura auttoi minua säilyttämään myönteisen asenteen.

Vähitellen terveyteni alkoi heiketä, ja siksi sain vuonna 2003 siirron Australian haaratoimistoon Sydneyyn. Olen nyt 77-vuotias ja palvelen edelleen kokopäiväisesti käännöstoimistossa. Saarnaan myös ahkerasti kentällä. Ystäväni sekä hengelliset lapseni ja lastenlapseni tuottavat minulle jatkuvasti iloa.

Betelissä huoneeni ovi on edelleen avoinna, ja useimpina päivinä joku poikkeaa sisään. Kun oveni on kiinni, käy monesti jopa niin, että ovelleni koputetaan ja minulta kysytään, mikä on hätänä. Olen päättänyt, että jatkan viimeiseen hengenvetooni saakka palvelusta Jumalalleni Jehovalle. (2. Timoteukselle 4:5.)

[Alaviitteet]

[Kartat s. 18]

(Ks. painettu julkaisu)

UUSI-GUINEA

AUSTRALIA

Sydney

INDONESIA

PAPUA-UUSI-GUINEA

Talidig

Madang

PORT MORESBY

UUSI-BRITANNIA

Rabaul

Vunabal

Wide Bay

Waterfall Bay

[Lähdemerkintä]

Kartta ja maapallo: NASA/Visible Earth imagery

[Kuva s. 17]

Johnin kanssa konventissa Laessa Uudessa-Guineassa vuonna 1973.

[Kuva s. 20]

Papua-Uuden-Guinean haaratoimistossa vuonna 2002.