Elämäkerta

Opin luottamaan täysin Jehovaan

Kertonut Aubrey Baxter

Eräänä lauantai-iltana vuonna 1940 kaksi miestä hyökkäsi kimppuuni ja löi minut maahan. Lähellä seisoi kaksi poliisia, mutta he eivät auttaneet minua, vaan sen sijaan syytivät minulle solvauksia ja kehuivat noita roistoja. Viitisen vuotta aiemmin, jolloin olin työssä hiilikaivoksessa, elämässäni oli alkanut tapahtua jotain, mikä johti tähän julmaan kohteluun. Minäpä kerron.

SYNNYIN vuonna 1913 kolmantena perheemme neljästä pojasta Swansean kaupungissa, joka sijaitsee rannikolla Uudessa Etelä-Walesissa Australiassa. Ollessani viisivuotias koko perheemme sairastui pelättyyn espanjantautiin, joka vaati kautta maailman miljoonien ihmisten hengen. Me kaikki onneksi säilyimme elossa. Mutta sitten vuonna 1933 meitä kohtasi äkillinen murhenäytelmä, kun äiti kuoli 47-vuotiaana. Koska äiti oli ollut harrasmielinen nainen, hän oli aiemmin hankkinut Jehovan todistajilta Raamatun tutkimisen avuksi tarkoitetun kaksiosaisen Valo-kirjan.

Tuohon aikaan olin työssä hiilikaivoksessa. Koska työssäni oli lyhyiden nopeatempoisten jaksojen välissä rauhallisia hetkiä, minulla oli tapana ottaa kirjat mukaan työhön ja lukea niitä kypärääni kiinnitetyn karbidilampun valossa. Tajusin pian, että olin löytänyt totuuden. Aloin myös kuunnella Jehovan todistajien raamatullisia puheita, joita tuli radiosta. Iloani lisäsi se, että isä ja veljeni alkoivat kaikki kiinnostua Raamatun totuudesta.

Vuonna 1935 perhettämme kohtasi jälleen murhenäytelmä, kun nuorin veljeni Billy sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli. Hän oli vasta 16-vuotias. Tosin tällä kertaa meitä lohdutti ylösnousemustoivo (Apostolien teot 24:15). Aikanaan  isä ja vanhemmat veljeni Verner ja Harold, samoin kuin heidän vaimonsa, vihkivät elämänsä Jumalalle. Alkuperäisestä perheestämme vain minä olen enää elossa, mutta Vernerin toinen vaimo Marjorie ja Haroldin vaimo Elizabeth palvelevat edelleen aktiivisesti Jehovaa.

Opin luottamaan Jehovaan

Sain ensi kerran suoran kosketuksen Jehovan todistajiin myöhemmin vuonna 1935, kun eräs polkupyörällä liikkuva ukrainalainen rouva kävi meillä. Seuraavana sunnuntaina olin ensimmäistä kertaa läsnä kristillisessä kokouksessa, ja viikkoa myöhemmin lähdin ryhmän mukana kenttäpalvelukseen. Kenttäpalveluskokousta johtanut todistaja antoi minulle muutamia kirjasia ja suureksi hämmästyksekseni lähetti minut matkaan yksin! Ensimmäisellä ovella olin niin hermostunut, että toivoin maan repeävän ja nielaisevan minut. Mutta talon isäntä oli mukava ja halusi jopa ottaa kirjallisuutta.

Jotkin raamatunkohdat, kuten Saarnaajan 12:1 ja Matteuksen 28:19, 20, tekivät minuun syvän vaikutuksen, ja halusin aloittaa tienraivauksen eli kokoaikaisen sananpalveluksen. Isä tuki päätöstäni. Vaikka en ollut vielä käynyt kasteella, asetin aloituspäivämääräksi 15:nnen heinäkuuta 1936. Tuona päivänä menin Sydneyssä sijaitsevaan Jehovan todistajien haaratoimistoon, missä minua kehotettiin liittymään 12 tienraivaajan ryhmään, joka työskenteli Sydneyn esikaupunkialueella Dulwich Hillissä. He tutustuttivat minut käsikäyttöiseen vehnämyllyyn, jollaisella tienraivaajat tuohon aikaan valmistivat jauhoja vähentääkseen ruokakuluja.

Tienraivausta pensaikkoalueella

Myöhemmin tuona vuonna, kun olin käynyt kasteella, sain siirron Queenslandin keskiosaan kahden muun tienraivaajan, Aubrey Willsin ja Clive Shaden, kanssa. Varusteisiimme kuului Aubreyn pakettiauto, muutama polkupyörä, matkagramofoni raamatullisten puheiden soittamista varten, teltta josta tuli kotimme seuraaviksi kolmeksi vuodeksi, kolme vuodetta ja pöytä sekä rautapata ruoanlaittoa varten. Eräänä iltana, kun oli minun vuoroni laittaa ruokaa, ajattelin tehdä vihanneksista ja vehnästä ”erikoisillallisen”, mutta kukaan meistä ei pystynyt syömään sitä. Lähellä sattui olemaan hevonen, ja niinpä tarjosin keitostani sille. Hevonen nuuhkaisi ruokaa, ravisti päätään ja käveli tiehensä! Siihen päättyivät kulinaariset kokeiluni.

Ajan mittaan päätimme vauhdittaa alueemme käymistä: jaoimme sen kolmeen osaan, ja kukin työskenteli omalla alueellaan. Päivän päättyessä olin usein liian kaukana tukikohdastamme polkeakseni sinne, ja toisinaan yövyin vieraanvaraisten maaseudun asukkaiden luona. Kerran nukuin ylellisessä vuoteessa karjatilan vierashuoneessa ja seuraavan yön makasin kengurunmetsästäjän majassa maalattialla, haisevien nahkakasojen keskellä. Usein nukuin taivasalla. Kerran dingot (villikoirat) piirittivät minua jonkin matkan päässä, ja yön pimeydestä kuului niiden kaamea ulvonta. Unettoman yön jälkeen huomasin, etteivät ne  olleetkaan kiinnostuneita minusta vaan lähistölle tuoduista teurastusjätteistä.

Kaiutinauto apuna saarnaamistyössä

Julistaessamme Jumalan valtakuntaa käytimme hyväksemme kaiutinautoa. Queenslandin pohjoisosassa sijaitsevassa Townsvillessa poliisi antoi meille luvan asettua kaupungin keskustaan. Gramofonilevyltä kaikuva puhe kuitenkin suututti jotkut pelastusarmeijalaiset, ja he käskivät meitä lähtemään. Kun kieltäydyimme, viisi heistä ravisteli autoamme rajusti. Olin juuri silloin autossa hoitamassa äänilaitteita. Meistä näytti epäviisaalta pitää itsepintaisesti kiinni oikeuksistamme, joten miesten peräännyttyä lähdimme tuolta alueelta.

Bundabergissa eräs kiinnostunut mies lainasi meille venettä, niin että saatoimme soittaa levytettyjä puheita Burnettjoelta, joka virtaa kaupungin läpi. Aubrey ja Clive kulkivat veneellä äänilaitteet mukanaan sillä välin kun minä olin salissa, jonka olimme vuokranneet. Tuona iltana Jehovan todistajien maailmankeskuksesta olevan Joseph F. Rutherfordin voimakas ääni jylisi gramofonilevyltä läpi Bundabergin kaupungin ja julisti vaikuttavaa Raamatun sanomaa. Silloin elettiin toden totta jännittäviä aikoja, jotka kysyivät Jumalan kansalta rohkeutta ja uskoa.

Sota tuo lisää haasteita

Pian sen jälkeen kun toinen maailmansota oli alkanut syyskuussa 1939, Vartiotornissa käsiteltiin marraskuun 1. päivän numerossa kristillistä puolueettomuutta politiikkaan ja sotaan nähden. Myöhemmin olin iloinen siitä, että olin tutkinut tuon ajankohtaisen aineiston. Mutta ennen sitä Aubrey, Clive ja minä saimme tehtävämääräykset, jotka veivät meidät kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen eri suuntiin. Minut nimitettiin Pohjois-Queenslandiin matkavalvojaksi, tehtävään jossa luottamukseni Jehovaan joutuisi usein koetukselle.

Elokuussa 1940 palvelin Townsvillen seurakunnassa, jossa oli neljä tienraivaajaa: Percy ja Ilma Iszlaub * ja sisarukset Norman ja Beatrice Bellotti. Kuusi vuotta myöhemmin Beatricesta tuli vaimoni. Eräänä lauantai-iltana, kun ryhmämme oli lopettanut katutyön, tapahtui alussa mainitsemani hyökkäys. Tämä vääryys kuitenkin vain antoi minulle vielä enemmän intoa Jehovan palvelukseen.

Pohjoisessa teki hyvää työtä kaksi tienraivaajasisarta, Una ja Merle Kilpatrick. Vietettyäni heidän kanssaan miellyttävän päivän palveluksessa he pyysivät minua soutamaan heidät joen yli erään kiinnostuneen perheen kotiin. Se merkitsi uimista joen toiselle rannalle, jonne vene oli kiinnitetty, soutamista takaisin ja sitten sisarten viemistä joen yli. Mutta kun pääsin veneelle, airot olivat poissa! Myöhemmin saimme tietää, että eräs vastustaja oli piilottanut ne. Hänen juonensa ei kuitenkaan pysäyttänyt meitä. Olin ollut muutamia vuosia hengenpelastajana ja olin vielä erinomainen uimari. Niinpä sidoin ankkuriköyden vyötäisilleni, vedin veneen tyttöjen luokse ja hinasin heidät joen toiselle puolelle. Jehova siunasi ponnistelujamme,  sillä aikanaan tuo kiinnostunut perhe omaksui totuuden.

Jehovan käden suojassa

Armeija asetti turvallisuussyistä tiesulun aivan Innisfailin kaupungin edustalle. Koska olin kirjoilla tuossa kaupungissa, sain hankittua kulkuluvan, joka osoittautui korvaamattomaksi, kun edustajia Jehovan todistajien haaratoimistosta tuli vierailulle. Saadakseni vierailevan veljen tiesulun läpi piilotin hänet autoni takaistuimen alla olevaan tyhjään tilaan.

Tuohon aikaan bensiinin saantia säännösteltiin ja moniin kulkuneuvoihin oli asennettu puukaasutin. Tämä laite kehitti kuumasta puuhiilestä herkästi palavaa kaasua moottorin polttoaineeksi. Kuljin autolla tiesulun läpi illan pimeydessä puuhiilisäkkejä veljen piilopaikan suojana. Kun pysähdyin tiesululla, onnistuin hämäämään vartijat käyttämällä moottoria täysillä kierroksilla ja pitämällä huolta siitä, että hiilisäiliö oli äärimmäisen kuuma. ”Jos sammutan moottorin”, huusin vartijoille yhtenä sellaisena iltana, ”kaasuseos menee sekaisin ja uudelleen käynnistäminen on vaikeaa.” Päästäkseen eroon kuumuudesta, metelistä ja noesta vartijat tarkastivat auton vain pikaisesti ja antoivat minun jatkaa matkaa.

Noihin aikoihin minua pyydettiin järjestämään konventti paikallisille Jehovan todistajille Townsvilleen. Ruoka oli säännöstelyn alaisena, ja tarvittavan määrän hankkiminen vaati viranomaisen suostumusta. Tuolloin kristittyjä veljiämme oli vangittuna puolueettomuutensa vuoksi, joten sopiessani viranomaisen tapaamisesta ajattelin, onkohan tämä viisasta vai olenkohan ärsyttämässä tiikeriä. Siitä huolimatta toimin saamieni ohjeiden mukaan.

Mahtavan pöytänsä takana istuva viranomainen kehotti minua istuutumaan. Kun kerroin hänelle käyntini tarkoituksen, hän jäykistyi ja loi minuun pitkän, tiukan katseen. Sitten hän vapautui ja sanoi: ”Kuinka paljon ruokaa te haluatte?” Ojensin hänelle listan, jossa oli vähimmäismäärät välttämättömistä tuotteista. Hän tutki sitä ja sanoi: ”Määrät vaikuttavat liian pieniltä. On parempi kaksinkertaistaa ne.” Lähdin hänen toimistostaan syvästi kiitollisena Jehovalle, joka oli jälleen antanut minulle opetuksen luottamuksesta.

Tammikuussa 1941 Jehovan todistajien työ kiellettiin Australiassa. Monet ihmiset tulivat epäluuloisiksi meitä kohtaan ja jopa syyttivät meitä vakoilemisesta Japanin hyväksi. Kerran kaksi autolastillista poliiseja ja sotilaita ryntäsi Valtakunnanmaatilalle, Athertonin tasangolla sijaitsevalle maapalstalle, jonka olimme hankkineet ruoan kasvattamista varten. He etsivät valonheitintä, jota he olettivat meidän käyttävän viestien lähettämiseen vihollisille. Meitä syytettiin myös siitä, että olimme istuttaneet maissia muodostelmiin, jotka toimivat ilmasta käsin luettavina salaisina merkkeinä. Kaikki tällaiset syytökset osoitettiin tietenkin vääriksi.

Kiellon vuoksi meidän täytyi olla varovaisia – ja kekseliäitä – kun toimitimme kirjallisuutta eteenpäin. Esimerkiksi kun Lapset-kirja julkaistiin, sain laatikon Brisbanesta, matkustin pohjoiseen junalla ja jätin kirjoja seisakkeille, joiden läheisyydessä oli seurakunta. Vähentääkseni poliisin ja armeijan tarkastajan halua avata laatikko kuljetin mukana pyöreää sahanterää, jonka kiinnitin ennen ulosmenoa laatikon päälle. Juoni ei kertaakaan pettänyt, vaikka se olikin yksinkertainen. Jehovan kansan suureksi helpotukseksi kielto, jota eräs tuomari sanoi ”mielivaltaiseksi, harkitsemattomaksi ja epäoikeudenmukaiseksi”, poistettiin kesäkuussa 1943.

Kutsu sotapalvelukseen

Edellisenä vuonna Aubrey Wills, Norman Bellotti ja minä olimme saaneet kutsun sotapalvelukseen. Aubrey ja Norman kutsuttiin viikkoa ennen minua, ja he saivat kuuden kuukauden vankilatuomion. Tuohon aikaan postitoimisto takavarikoi niiden tilaamat Vartiotorni-lehdet, joiden tiedettiin olevan Jehovan todistajia, mutta ei muiden tilaajien. Meidän tehtävänämme oli etsiä yksi tällainen tilaaja, monistaa lehdet ja jakaa jäljennökset todistajille. Tällä tavalla saimme säännöllisesti hengellistä ravintoa.

Kun päätös odottamastani kuuden kuukauden tuomiosta tuli, tein heti siitä valituksen,  kuten minua oli neuvottu Sydneyn haaratoimistosta. Tarkoituksemme oli voittaa aikaa, kunnes joku muu voitaisiin nimittää huolehtimaan työstämme. Käytin vapautta hyväkseni ja vierailin joidenkin veljien luona, jotka olivat vangittuina Pohjois-Queenslandissa. Suurin osa 21 vangitusta veljestä oli samassa vankilassa, ja vankilanjohtaja vihasi meitä. Kun muistutin häntä siitä, että muiden uskontokuntien papit saivat vierailla laumaansa kuuluvien luona, hän raivostui. ”Jos minulla olisi valta”, hän karjui, ”kaikki Jehovan todistajat pantaisiin riviin ja ammuttaisiin!” Vartijat saattoivat minut nopeasti ulos.

Kun valitustani käsiteltiin, avukseni määrättiin lain edellyttämä asianajaja. Todellisuudessa kuitenkin hoidin itse oman oikeusasiani, mikä vaati lujaa luottamusta Jehovaan. Hän puolestaan ei tuottanut minulle pettymystä. (Luukas 12:11, 12; Filippiläisille 4:6, 7.) Hämmästyttävää kyllä, valitus hyväksyttiin, koska syytekirjelmästä löydettiin kirjurin tekemiä virheitä.

Vuonna 1944 sain siirron suurelle kierrokselle, joka käsitti koko Etelä-Australian, Victorian pohjoisosan ja Uudessa Etelä-Walesissa sijaitsevan Sydneyn kaupungin. Seuraavana vuonna aloitettiin maailmanlaajuinen esitelmäkampanja. Jokaisen puhujan täytyi valmistaa oma esitelmänsä saamansa yhden sivun pituisen jäsennyksen pohjalta. Tunnin mittaisten puheiden pitäminen oli uusi haaste, mutta menimme eteenpäin luottaen täysin Jehovaan, ja hän siunasi ponnistelujamme.

Avioliitto ja uusia vastuita

Heinäkuussa 1946 Beatrice Bellotti ja minä menimme naimisiin, ja sen jälkeen palvelimme yhdessä tienraivaajina. Kotinamme oli vanerista tehty asuntovaunu. Tyttäremme Jannyce (Jann), joka on ainoa lapsemme, syntyi joulukuussa 1950. Olimme tienraivaajina useilla paikkakunnilla, kuten Uudessa Etelä-Walesissa sijaitsevassa Kempseyssä, jossa ei ollut muita Jehovan todistajia kuin me. Menimme joka sunnuntai paikalliseen kokoustaloon, ja minä olin valmistautunut pitämään puheen, jota olimme mainostaneet jakamalla kutsuja. Muutamia kuukausia Beatrice ja pikku Jann olivat ainoat kuulijani. Mutta ennen pitkää paikalle alkoi ilmaantua muitakin. Nykyään Kempseyssä on kaksi kukoistavaa seurakuntaa.

Kun Jann oli kaksivuotias, asetuimme Brisbaneen. Hänen koulunsa päättymisen jälkeen olimme koko perhe yhdessä tienraivaajina neljä vuotta Cessnockin kaupungissa Uudessa Etelä-Walesissa, kunnes palasimme Brisbaneen auttamaan Beatricen sairasta äitiä. Tätä nykyä palvelen vanhimpana Chermsiden seurakunnassa.

Beatrice ja minä kiitämme Jehovaa hänen lukemattomista siunauksistaan, myös siitä, että meillä on ollut suuri ilo auttaa 32:ta ihmistä tuntemaan hänet. Ja minä puolestani kiitän Jehovaa rakkaasta vaimostani, joka on ystävällinen ja lempeä mutta on silti ollut peloton taistelija Raamatun totuuden puolesta. Hänen rakkautensa ja luottamuksensa Jumalaan ja hänen ”yksinkertainen silmänsä” ovat tehneet hänestä pystyvän vaimon ja hyvän äidin (Matteus 6:22, 23; Sananlaskut 12:4). Voimme yhdessä sanoa koko sydämestämme: ”Siunattu on se voimakas mies, joka panee luottamuksensa Jehovaan.” (Jeremia 17:7.)

[Alaviite]

[Kuva s. 9]

Käytimme tätä kaiutinautoa Pohjois-Queenslandissa.

[Kuva s. 10]

Auttamassa Kilpatrickin sisaruksia auton siirrossa tulvan aikana Pohjois-Queenslandissa.

[Kuva s. 12]

Hääpäivänämme.