Elämäkerta

Kurssi kohti uutta maailmaa

Kertonut Jack Pramberg

Jehovan todistajilla on haaratoimisto lähellä Arbogaa, pientä maalauksellista Keski-Ruotsin kaupunkia, ja siellä työskentelee yli 80 vapaaehtoista. Se on paikka, jossa vaimoni Karin ja minä asumme ja teemme työtä. Miten päädyimme tänne?

ERÄS 15-vuotias ruotsalaistyttö lähti 1800-luvun lopulla siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin. Hän tapasi maahanmuuttajille tarkoitetussa asuntolassa New Yorkissa ruotsalaisen merimiehen. Tämä johti romanssiin, avioliittoon ja minun syntymääni. Synnyin Bronxissa New Yorkissa vuonna 1916, ensimmäisen maailmansodan aikana.

Pian tämän jälkeen muutimme Brooklyniin, vain muutaman korttelin päähän Brooklyn Heightsilta. Isä kertoi myöhemmin, että uitimme hänen kanssaan laivan pienoismallia lähellä siltaa, Brooklyn Bridgeä, joka näkyy suoraan Jehovan todistajien maailmankeskuksesta. Minulla ei ollut tuolloin aavistustakaan siitä, miten siellä tehtävä työ vaikuttaisi elämääni.

Ensimmäinen maailmansota päättyi vuonna 1918, ja järjetön teurastus Euroopassa oli toistaiseksi  ohi. Kotiin palanneet sotilaat kohtasivat uudenlaisen vihollisen: työttömyyden ja köyhyyden. Isä katsoi parhaaksi palata Ruotsiin, ja muutimme sinne vuonna 1923. Päädyimme pieneen Erikstadin kylään, joka sijaitsee Dalslandin maakunnassa lähellä erästä rautatieasemaa. Sinne isä perusti metalliverstaan, ja siellä minä vartuin ja kävin koulua.

Siemen kylvettiin

Isän yritys ei menestynyt, ja niinpä hän 1930-luvun alussa lähti jälleen merille. Me jäimme kotiin, äiti kantamaan monia huolia ja minä hoitamaan verstasta. Eräänä päivänä äiti kävi lankonsa Johanin luona ja kysyi huolestuneena: ”Johan, jatkuuko maailman tilanne loputtomasti tällaisena?”

”Ei, Ruth”, hän sanoi. Sitten hän kertoi, että Jumala on luvannut lopettaa pahuuden ja tuoda maapallolle vanhurskaan hallinnon Valtakunnan välityksellä, jonka Kuninkaana on Jeesus Kristus (Jesaja 9:6, 7; Daniel 2:44). Hän selitti, että Valtakunta, jota Jeesus opetti meitä rukoilemaan, on vanhurskas hallitus, joka saisi aikaan paratiisimaan (Matteus 6:9, 10; Ilmestys 21:3, 4).

Nuo Raamatun lupaukset menivät suoraan äidin sydämeen. Palatessaan kotiin hän kiitti Jumalaa joka askeleella. Isä ja minä emme kuitenkaan pitäneet siitä, että äiti kiinnostui uskonnosta. Noihin aikoihin, 1930-luvun puolivälissä, muutin Länsi-Ruotsiin Trollhättaniin, jossa pääsin töihin konepajalle. Isä oli äskettäin palannut meriltä, ja pian myös hän ja äiti muuttivat sinne. Niinpä perheemme oli taas koossa.

Tyydyttääkseen hengellistä nälkäänsä äiti etsi tuolta alueelta käsiinsä Jehovan todistajia. Siihen aikaan he kokoontuivat toistensa kodeissa, kuten alkukristityt (Filemonille 1, 2). Eräänä päivänä oli äidin vuoro tarjota kokouspaikka. Hän kysyi jännittyneenä isältä, saisiko hän kutsua ystävänsä meille. Isä vastasi: ”Sinun ystäväsi ovat minun ystäviäni.”

Kotimme ovi siis avattiin. Kun ihmisiä tuli ovesta sisään, minä lähdin ulos. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun jäin. Todistajien lämpö ja heidän realistinen, maanläheinen perustelunsa mursivat kaikki ennakkoluuloni. Sydämessäni alkoi kasvaa siemen – sain tulevaisuudentoivon.

Merille

Olen varmaankin perinyt isältä hiukan merivettä vereeni, sillä minäkin lähdin merille. Tiedostin myös yhä selvemmin hengellisen tarpeeni. Ollessamme satamassa yritin aina päästä kosketuksiin Jehovan todistajien kanssa. Amsterdamissa menin postitoimistoon kysymään, mistä voisin löytää heidät. Pienen neuvottelun jälkeen sain osoitteen, johon suunnistin suoraa päätä. Kymmenvuotias tyttö toivotti minut ovella lämpimästi tervetulleeksi. Siitä huolimatta, että olin täysin vieras ihminen, tunsin heti yhteenkuuluvuutta hänen ja hänen perheensä kanssa. Se oli esimakua suurenmoisesta kansainvälisestä veljeydestä.

Vaikka emme puhuneet samaa kieltä, niin kun perhe veti esiin kalenterin ja rautatieaikataulun ja alkoi  piirtää karttaa, ymmärsin, että läheisessä Haarlemin kaupungissa pidettäisiin konventti. Menin sinne, ja vaikka en ymmärtänyt sanaakaan, nautin olostani. Kun näin todistajien jakelevan kutsuja sunnuntain esitelmään, halusin kovasti osallistua työhön. Niinpä noukin ylös kutsuja, joita ihmiset olivat heittäneet pois, ja annoin niitä taas toisille.

Kerran telakoiduimme Argentiinaan Buenos Airesiin, josta löysin Jehovan todistajien haaratoimiston. Rakennuksessa oli toimisto ja varasto. Pöydän takana istui nainen kutomassa, ja pieni tyttö, joka oli luultavasti hänen tyttärensä, leikki nukella. Oli myöhäinen ilta, ja joku mies otti hyllystä muutamia kirjoja, esimerkiksi ruotsinkielisen Luominen-kirjan. Nähdessäni heidän onnelliset, miellyttävät kasvonsa tiesin, että halusin kuulua näiden ihmisten joukkoon.

Kotimatkalla laivamme poimi merestä kanadalaisen sotilaslentokoneen miehistön, joka oli joutunut pulaan heidän koneensa pudottua Newfoundlandin rannikolla. Muutaman päivän kuluttua, kun olimme lähellä Skotlantia, Englannin laivastoon kuuluva alus pidätti meidät. Meidät vietiin kuulusteltaviksi Orkneysaarilla sijaitsevaan Kirkwalliin. Toinen maailmansota oli alkanut, ja Hitlerin natsijoukot olivat tunkeutuneet Puolaan syyskuussa 1939. Muutaman päivän kuluttua meidät vapautettiin, ja paluumme Ruotsiin sujui ongelmitta.

Olin kotona kahdessa mielessä: fyysisesti ja hengellisesti. Nyt todella halusin kuulua Jumalan palvelijoiden joukkoon enkä halunnut jättää yhteen kokoontumistamme (Heprealaisille 10:24, 25). Minulle tuottaa iloa muistella, että merillä ollessani todistin aina toisille merimiehille, ja tiedän ainakin yhden heistä tulleen todistajaksi.

Erikoispalvelusta

Vuoden 1940 alkupuolella menin käymään Jehovan todistajien haaratoimistossa Tukholmassa. Minut toivotti tervetulleeksi Johan H. Eneroth, joka siihen aikaan valvoi Ruotsissa tehtävää saarnaamistyötä. Kun kerroin hänelle, että halusin saarnata kokoaikaisesti tienraivaajana, hän katsoi minuun tutkivasti ja kysyi: ”Uskotko, että tämä on Jumalan järjestö?”

”Uskon”, vastasin. Tämä johti siihen, että minut kastettiin 22. kesäkuuta 1940, ja aloin palvella haaratoimistossa tuossa kauniissa ympäristössä hyvien työtoverien rinnalla. Viikonloput vietimme sananpalveluksessa. Kesäisin pyöräilimme usein kaukaisille alueille ja käytimme koko viikonlopun saarnaamiseen. Yöt nukuimme heinäsuovissa.

Useimmiten kuitenkin saarnasimme talosta taloon Tukholmassa ja sen ympäristössä. Kerran näin, miten eräs mies korjasi epätoivoissaan kellarissa olevaa kuumavesisäiliötä. Käärin hihat ja ryhdyin auttamaan häntä. Kun vuoto saatiin tyrehtymään, mies katsoi minuun kiitollisena ja sanoi: ”Luulen, että teillä oli jotain muuta asiaa. Mennäänpä ylös pesemään kädet ja juomaan kuppi kahvia.” Teimme niin, ja kahvikupin ääressä kerroin hänelle totuudesta. Aikanaan hänestä tuli kristitty veli.

Vaikka Ruotsi oli virallisesti puolueeton, sota vaikutti maan asukkaisiin. Entistä enemmän miehiä kutsuttiin sotapalvelukseen, ja myös minä sain kutsun. Kun kieltäydyin osallistumasta sotaharjoituksiin, minut vangittiin lyhyiksi jaksoiksi. Myöhemmin minut tuomittiin työleirille. Nuoria Jehovan todistajia haastettiin usein tuomarien eteen, ja saatoimme todistaa Jumalan valtakunnasta. Kävi niin kuin Jeesus oli ennustanut: ”Teitä [viedään] käskynhaltijoiden ja kuninkaidenkin eteen minun tähteni, todistukseksi heille ja kansakunnille.” (Matteus 10:18.)

Elämäni muuttuu

Vuonna 1945 aseet vaikenivat Euroopassa. Myöhemmin tuona vuonna Nathan H. Knorr, joka johti silloin maailmanlaajuista työtä, tuli Brooklynista vierailulle sihteerinsä  Milton Henschelin kanssa. Heidän käynnillään oli tärkeä merkitys Ruotsin saarnaamistyön uudelleen organisoinnissa – ja minulle henkilökohtaisesti. Kun kuulin mahdollisuudesta päästä Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, joka silloin toimi South Lansingin lähellä New Yorkissa, lähetin heti anomukseni.

Seuraavana vuonna istuin tuon koulun luokkahuoneessa. Viisikuukautisen kurssin aikana sain valmennusta, joka syvensi arvostustani Raamattua ja Jumalan järjestöä kohtaan. Havaitsin, että ne, jotka johtivat maailmanlaajuista saarnaamistyötä, olivat helposti lähestyttäviä ja huomaavaisia. He tekivät kovasti työtä meidän muiden rinnalla. (Matteus 24:14.) Vaikka tämä ei ollutkaan yllätys, olin onnellinen nähdessäni sen omin silmin.

Pian koitti aika – 9. helmikuuta 1947 – jolloin Gilead-koulun kahdeksas kurssi valmistui. Veli Knorr ilmoitti, mihin maihin meidät oppilaat lähetettäisiin. Kun tuli minun vuoroni, hän sanoi: ”Veli Pramberg menee takaisin Ruotsiin palvelemaan sikäläisiä veljiään.” Täytyy tunnustaa, ettei paluu kotiin suurestikaan innostanut minua.

Suuren haasteen edessä

Palattuani Ruotsiin sain tietää uudesta työstä, joka alkaisi monissa maissa kautta maailman, nimittäin piirityöstä. Minut määrättiin palvelemaan Ruotsin ensimmäisenä piirivalvojana, ja alueeni käsitti koko maan. Järjestin ja valvoin tilaisuuksia, joita alettiin kutsua kierroskonventeiksi ja joita pidettiin kaupungeissa ja kylissä eri puolilla Ruotsia. Koska tämä järjestely oli aivan uusi, en saanut paljonkaan ohjeita. Istuimme veli Enerothin kanssa alas ja ryhdyimme suunnittelemaan ohjelmaa parhaamme mukaan. Tehtävämääräys pelotti minua, ja lähestyin Jehovaa rukouksessa monta monituista kertaa. Sain palvella piirityössä 15 vuotta.

Noihin aikoihin oli vaikea löytää sopivia kokoontumispaikkoja. Meidän oli tyydyttävä tanssisaleihin ja muihin vastaaviin paikkoihin, jotka olivat usein kylmiä ja joskus huonokuntoisia. Rökiössä Suomessa pidetty konventti oli tyypillinen. Salina oli vanha seurantalo, joka oli ollut jo jonkin aikaa poissa käytöstä. Ulkona tuprutti lunta, ja pakkasta oli 20 astetta. Sytytimme tulen kahteen suureen uuniin, jotka oli tehty öljytynnyreistä. Emme kuitenkaan osanneet aavistaa, että piipussa oli linnunpesiä. Savu levisi saliin! Kaikki istuivat silti paikoillaan päällystakkeihin kääriytyneinä silmät kirvellen. Tämä vain teki tuosta konventista erityisen mieleenpainuvan.

Ohjeiden mukaan näissä kolmipäiväisissä kierroskonventeissa läsnäolijoille piti tarjota ruokaa. Aluksi meillä ei ollut välineitä tällaista tehtävää varten eikä myöskään kokemusta. Mutta tarjolla oli hienoja veljiä ja sisaria, jotka tarttuivat iloisina toimeen. Konventtia edeltävänä päivänä saattoi  nähdä, miten he saavin ylle kumartuneina kuorivat perunoita ja kertoivat samalla kokemuksia ja nauttivat yhdessäolosta. Noissa tilanteissa alkoi monia kestäviä ystävyyssuhteita veljien ja sisarten työskennellessä uutterasti yhdessä.

Siihen aikaan työhömme kuului myös se, että kierroskonventteja mainostettiin marssimalla kilvet yllä. Kävelimme kulkueena läpi kaupungin tai kylän ja kutsuimme ihmisiä esitelmään. Useimmat olivat hyvin ystävällisiä ja kunnioittavia. Kerran Finspångin kunnassa kadunvarret olivat täynnä tehtaasta tulevia työntekijöitä. Yhtäkkiä yksi heistä huusi: ”Tässä, pojat, näette joukon, jota Hitler ei pystynyt nujertamaan!”

Suuri tapaus elämässäni

Elämäni matkavalvojana muuttui pian, kun tapasin ihastuttavan nuoren naisen, Karinin. Meidät molemmat kutsuttiin kansainväliseen konventtiin, joka pidettiin Yankee-stadionilla New Yorkissa heinäkuussa 1953. Siellä Milton Henschel vihki meidät ohjelmajaksojen välillä maanantaina 20. päivänä. Se oli jotain epätavallista tässä baseballmaailman linnakkeessa. Kun olimme Karinin kanssa palvelleet matkatyössä yhdessä vuoteen 1962 saakka, meidät kutsuttiin jäseniksi Ruotsin Betel-perheeseen. Työskentelin ensin lehtiosastossa. Sitten minut pantiin mekaanikon taitojeni vuoksi huolehtimaan haaratoimiston paino- ja muista koneista. Karin työskenteli joitakin vuosia pesulassa. Nyt hän on monen vuoden ajan palvellut korjauslukuosastossa.

Niinä yli 54 vuotena, jotka olemme palvelleet Jehovaa avioparina, elämämme on ollut monivaiheista, merkityksellistä ja onnellista. Jehova on tosiaan siunannut rakkaudellisista, ahkerista palvelijoista koostuvaa järjestöään. Vuonna 1940, kun aloin palvella haaratoimistossa, Ruotsissa oli vain 1500 todistajaa. Mutta nyt määrä on yli 22000. Kasvu on ollut muualla vieläkin suurempaa, niin että kautta maailman meitä on nykyään yli 6,5 miljoonaa.

Jehovan henki tukee työtämme – antaa alituisesti tuulta purjeisiimme. Uskon silmin katsomme yli ihmiskunnan rauhattoman meren, mutta emme tunne levottomuutta. Kurssimme on kohti Jumalan uutta maailmaa, jonka näemme selvästi edessämme. Karin ja minä kiitämme Jumalaa kaikesta hänen hyvyydestään ja rukoilemme joka päivä voimaa, jonka avulla voimme säilyttää nuhteettomuutemme ja lopulta saavuttaa tavoitteemme: Jumalan hyväksynnän ja ikuisen elämän (Matteus 24:13).

[Kuva s. 12]

Äidin polvella.

[Kuva s. 13]

Täällä uitimme isän kanssa laivan pienoismallia 1920-luvun alussa.

[Kuva s. 15]

Herman Henschelin (Miltonin isän) kanssa Gilead-koulun alueella vuonna 1946.

[Kuvat s. 16]

Meidät vihittiin Yankee-stadionilla 20. heinäkuuta 1953.