Hyvää uutista levitetään korkealla Andien vuoristossa

MEITÄ oli 18 henkeä. Makasimme kylmästä hytisten makuupusseissamme maalattialla ja kuuntelimme, kun rankkasade rummutti yläpuolellamme olevaa aaltopeltikattoa. Olosuhteet saivat meidät pohdiskelemaan, olikohan kukaan yöpynyt tässä pikku vajassa ennen meitä.

Mikä ihmeessä oli saanut joukkomme tulemaan tälle alueelle? Perussyy oli se, että halusimme Jeesuksen käskyä noudattaen mennä saarnaamaan hyvää uutista ”maan ääriin asti” (Apt. 1:8; Matt. 24:14). Matkamme päämääränä oli syrjäinen alue Bolivian Andeilla.

Menomatkan haasteita

Ensimmäinen haaste oli, miten päästä tuolle alueelle. Havaitsimme, että julkiset liikennevälineet tällaisiin syrjäisiin paikkoihin eivät kulkeneet aivan aikataulun mukaisesti. Vihdoin linja-auto saapui, mutta se olikin pienempi kuin sen piti olla, joten jotkut meistä joutuivat seisomaan. Mutta me kaikki selviydyimme kuin selviydyimmekin matkan tästä osuudesta.

Tarkoituksemme oli mennä korkealla Bolivian Andeilla sijaitseviin kyliin. Niinpä bussimatkan jälkeen ryhmämme jäsenet lähtivät kantamuksineen astelemaan jyrkkiä vuoristopolkuja peräkanaa ja kieli keskellä suuta.

Vaikka kylät näyttivät pieniltä, kunkin kylän läpi käyminen kesti monta  tuntia, koska talot olivat hyvin kaukana toisistaan. Kävelimmepä miten pitkälle tahansa, aina jossain etäällä näkyi vielä yksi talo. Eksyimme usein kulkiessamme peltoja ristiin rastiin halkovilla poluilla.

”Miksette tulleet aiemmin?”

Eräs nainen oli niin liikuttunut siitä, miten kaukaa olimme kävelleet, että hän antoi meidän käyttää keittiötään ja polttopuitaan ateriamme valmistamiseen. Kun muuan mies sai tietää, mitä Raamattu opettaa kuolleiden tilasta, hän kysyi: ”Miksette tulleet aiemmin?” Hän oli niin kiinnostunut, että kun lähdimme tuosta kylästä, hän tuli saattamaan meitä voidakseen tehdä matkalla lisää kysymyksiä. Eräs toinen mies ei ollut koskaan kuullut Jehovan todistajista ja oli hyvin kiinnostunut julkaisuistamme. Hän kiitteli meitä ylenpalttisesti siitä, että olimme tulleet, ja antoi meille avaimen vajaan, jossa voisimme yöpyä.

Eräänä iltana, kun oli jo pimeää, pystytimme teltat vahingossa keskelle suurten mustien muurahaisten yhdyskuntaa. Ne ilmaisivat nopeasti tyytymättömyytensä puremalla meitä. Emme jaksaneet siirtyä toiseen paikkaan, ja onneksi muurahaiset eivät vähän päästä enää tuntuneet välittävän meistä.

Ensin kova alusta painoi selkäämme ja kylkiämme, mutta yön mittaan totuimme siihen. Ja kaikki kivut ja säryt unohtuivat aamulla, kun katselimme kaukana kohoavia upeita lumihuippuisia vuoria sekä koskemattomia laaksoja, joiden rinteitä pitkin pilvet verkalleen nousivat. Hiljaisuuden keskellä  kuului vain veden solinaa ja lintujen liverrystä.

Peseydyttyämme purossa tarkastelimme yhdessä päivän tekstin ja söimme aamiaisen. Sitten lähdimme pikkuhiljaa kapuamaan vuorenrinnettä ylöspäin muihin kaukaisiin kyliin. Se kannatti. Tapasimme iäkkään naisen, joka puhkesi kyyneliin kuullessaan, että Jumalan nimi Jehova on Raamatussa. Hän ei pystynyt hillitsemään liikutustaan. Nyt hän voisi käyttää rukouksissaan Jumalan nimeä.

Muuan iäkäs mies totesi, että Jumalan oli täytynyt muistaa hänet. Hän alkoi laulaa laulua, jossa sanottiin enkelien lähettäneen meidät. Toinen mies, joka ei sairautensa vuoksi pystynyt lähtemään talostaan, kertoi meille, ettei kukaan hänen omasta kylästään vaivautunut käymään hänen luonaan. Hän oli hämmästynyt siitä, että olimme tulleet sinne La Pazista saakka. Erääseen mieheen taas teki syvän vaikutuksen se, että Jehovan todistajat käyvät ihmisten luona heidän kodeissaan, kun taas muissa uskonnoissa väkeä vain kutsutaan koolle soittamalla kirkonkelloja.

Koska yhdessäkään tämän alueen talossa ei ole sähköä, ihmiset menevät nukkumaan pimeän tullen ja nousevat yhtä aikaa auringon kanssa. Tavoittaaksemme heidät kotoa jouduimme siksi aloittamaan saarnaamistyön kuuden aikaan aamulla, ennen kuin useimmat ehtivät lähteä töihin pellolle. Myöhemmin jotkut keskeyttivät mielellään työnsä kuunnellakseen Jumalan sanaan perustuvaa sanomaamme. Ehkä auraa vetävä härkäkin sai näin tervetulleen tauon. Monet niistä, jotka tapasimme kotoa, levittivät istuimiksemme lampaantaljoja ja kutsuivat perheensä koolle kuuntelemaan meitä. Jotkut viljelijät lahjoittivat suuria maissipusseja kiitokseksi raamatullisesta kirjallisuudesta, jota heille jätimme.

”Ette unohtaneet minua”

Ihmisten luona täytyy tietysti käydä useammin kuin kerran, jotta he edistyisivät Raamatun tuntemuksessa. Monet pyysivät hartaasti, että palaisimme opettamaan heille lisää. Sen vuoksi olemme tehneet tähän Bolivian osaan useita matkoja.

Muuan iäkäs nainen, jonka tapasimme käydessämme alueella uudelleen, sanoi iloisena: ”Te olette minulle kuin omia lapsia. Ette unohtaneet minua.” Eräs mies kiitti meitä työstämme ja kutsui meitä majoittumaan hänen kotiinsa seuraavalla matkallamme. Kenties suurimman palkan vaivannäöstämme tunsimme saaneemme, kun kuulimme, että nainen, jonka olimme tavanneet eräällä aiemmalla kerralla, oli sittemmin muuttanut kaupunkiin ja saarnasi nyt hyvää uutista.

Ensimmäisen matkamme viimeiseen päivään mennessä retkikeittimen petroli oli loppunut ja melkein kaikki eväätkin oli syöty. Keräsimme oksia nuotiopuiksi, valmistimme viimeisistä ruokatarvikkeistamme jotakin syötävää ja lähdimme patikoimaan takaisinpäin. Olimme kilometrien päässä kaupungista, josta saatoimme nousta linja-autoon. Kun vihdoin pääsimme sinne, oli jo pimeää.

Kotimatka

Kotiinpaluukaan ei sujunut ongelmitta, koska linja-auto hajosi. Aikanaan pääsimme jatkamaan matkaa kuorma-auton lavalla, joka oli ahdettu täyteen ihmisiä. Näin meille tarjoutui tilaisuus todistaa toisille matkustajille, jotka olivat uteliaita tietämään, miksi olimme siellä. Vaikka sikäläiset ihmiset ovat luonteeltaan pidättyväisiä, he ovat yleensä lämpimiä ja ystävällisiä.

Matkustettuamme yhdeksän tuntia kuorma-auton lavalla saavuimme kotiin – läpimärkinä ja kylmästä kankeina. Matka ei kuitenkaan mennyt hukkaan. Onnistuimme sen aikana sopimaan raamatuntutkistelusta erään kaupungissa asuvan naisen kanssa.

Oli hienoa saada julistaa hyvää uutista tällaisen syrjäisen alueen asukkaille. Olimme saarnanneet neljässä suurehkossa kylässä ja lukemattomissa pikkukylissä. Mieleemme tulivat väkisinkin sanat: ”Kuinka miellyttävät ovatkaan vuorilla hyvän uutisen tuojan jalat, sen, joka julistaa rauhaa, joka tuo hyvää uutista jostakin paremmasta, joka julistaa pelastusta.” (Jes. 52:7; Room. 10:15.)

[Kuva s. 17]

Valmiina kertomaan hyvää uutista.