Hyvin tärkeä tapaaminen

OLEN sopinut hyvin tärkeästä tapaamisesta. Haluatko tietää, mikä sai minut, nuoren espanjalaisen äidin, tekemään tämän sopimuksen?

Lapsuudenkotini ei ollut kovinkaan rauhaisa eikä sopusointuinen. Perheemme koki järkytyksen, kun nelivuotias pikkuveljeni kuoli traagisessa onnettomuudessa. Sitä paitsi isän huonojen tapojen vuoksi avioliitto ei juuri tuonut äidille onnellisuutta. Tämä ei kuitenkaan estänyt äitiä juurruttamasta moraaliarvoja isoveljeeni ja minuun.

Aikanaan veljeni meni naimisiin ja niin myös minä. Pian sen jälkeen äidillä todettiin syöpä, joka lopulta johti hänen kuolemaansa. Mutta ennen kuin hän kuoli, hän jätti meille perinnöksi aarteen.

Eräs äidin tuntema nainen oli puhunut hänelle Raamatun ylösnousemustoivosta, ja äidille alettiin pitää raamatuntutkistelua. Hänen viimeisinä aikoinaan Raamatussa oleva toivon sanoma antoi hänen elämälleen tarkoituksen ja sai hänet tuntemaan onnellisuutta.

Kun veljeni ja minä näimme, miten myönteisesti Raamatun sanoma vaikutti äitiin, mekin aloimme tutkia Jumalan sanaa. Minut kastettiin Jehovan todistajaksi kuukautta ennen kuin sain toisen lapseni, kauniin tytön, jolle annoimme nimeksi Lucía.

Kastepäiväni oli minulle hyvin tärkeä. Kuuluin nyt Jehovalle, koska olin vihkiytynyt hänelle palvelemaan häntä ikuisesti. Iloitsin myös siitä, että pystyisin kertomaan uskostani rakkaalle pojalleni ja tyttärelleni.

Onnellisuuteeni tuli kuitenkin pian särö. Kun Lucía oli nelivuotias, hän alkoi kärsiä ankarista vatsakivuista. Hänelle tehtiin useita kokeita, minkä jälkeen radiologian erikoislääkäri selitti, että hänen maksansa kyljessä oli appelsiinin kokoinen kasvain. Hän selitti, että Lucíalla oli neuroblastooma, aggressiivinen syöpäkasvain. Näin alkoi Lucían taistelu syöpää vastaan. Se kesti seitsemän vuotta ja sisälsi pitkiä sairaalajaksoja.

Uhrautuvainen tyttö

Näinä vaikeina vuosina Lucía kohotti usein mielialaani lämpimillä halauksillaan ja hellillä suukoillaan. Se miten hän suhtautui sairauteensa, teki myös syvän vaikutuksen sairaalan henkilökuntaan. Hän oli aina innokas auttamaan hoitajia ja jakeli heidän kanssaan jugurttia, mehua ja muuta sellaista läheisissä huoneissa oleville lapsipotilaille. Hoitajat jopa antoivat Lucíalle valkoisen takin ja rintamerkin, joka ilmaisi hänen olevan ”hoitajan apulainen”.

”Lucía kosketti sydäntäni”, muistelee eräs sairaalan työntekijä. ”Hän oli luova, aktiivinen lapsi ja rakasti maalaamista. Hän oli ulospäin suuntautunut ja kypsä, hyvin kypsä.”

Lucía ammensi voimaa ja tasapainoisuutta Jumalan sanasta (Hepr. 4:12). Hän oli vakuuttunut siitä, että uudessa maailmassa ei ”kuolemaa enää ole, eikä surua eikä valitushuutoa eikä kipua enää ole”, kuten Jumalan sana lupaa (Ilm. 21:4). Hän oli kiinnostunut toisista ja käytti hyödykseen jokaisen tilaisuuden kertoa Raamatun sanomaa. Lujan ylösnousemustoivonsa ansiosta Lucía pystyi säilyttämään levollisuutensa ja iloisuutensa huolimatta sairautensa synkästä ennusteesta (Jes. 25:8). Hänellä oli tämä asenne aina siihen päivään saakka, jona hän kuoli.

Juuri tuona päivänä sovin tuosta hyvin tärkeästä tapaamisesta. Lucía pystyi tuskin  avaamaan silmiään. Hänen isänsä piti kiinni hänen toisesta kädestään kun taas minä pidin toisesta. ”Älä pelkää, en jätä sinua”, kuiskasin. ”Hengitä vain rauhallisesti. Kun heräät, olet terve. Et tunne enää kipua, ja minä olen luonasi.”

Nyt minun täytyy pitää kiinni tuosta sopimuksesta. Tiedän, ettei odotusaika tule olemaan helppo. Mutta tiedän myös sen, että jos jaksan luottaa Jehovaan ja säilytän nuhteettomuuteni hänen edessään, olen ottamassa Lucíaa vastaan, kun hän palaa ylösnousemuksessa.

Lucían jättämä perintö

Lucían rohkea esimerkki ja seurakunnan antama suurenmoinen tuki tekivät syvän vaikutuksen mieheeni, joka ei ollut uskova. Lucían kuolinpäivänä hän sanoi minulle, että hänen piti arvioida asioita uudelleen. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän pyysi eräältä seurakunnan vanhimmalta raamatuntutkistelua. Pian mieheni alkoi käydä kaikissa kokouksissa. Jehovan avulla hän lopetti tupakoinnin, mihin hän ei ollut aiemmin pystynyt.

Lucían kuoleman vuoksi tuntemani suru ei ole tyystin kaikonnut, mutta olen hyvin kiitollinen Jehovalle perinnöstä, jonka Lucía jätti. Mieheni ja minä lohdutamme toisiamme suurenmoisella ylösnousemustoivolla ja jopa kuvittelemme aikaa, jolloin näemme Lucían jälleen – hänen ilmeikkäät, pyöreät silmänsä ja hänen poskiensa hymykuopat.

Tyttäreni traaginen kokemus vaikutti voimakkaasti myös yhteen lähistöllä asuvista ihmisistä. Kotiimme poikkesi eräänä sateisena lauantaiaamuna nainen, jonka poika kävi samaa koulua kuin Lucía oli käynyt. Naisen toinen poika oli kuollut 11-vuotiaana samaan sairauteen. Kuultuaan, mitä Lucíalle oli tapahtunut, hän otti selville, missä asuimme, ja tuli käymään. Hän halusi tietää, miten jaksan kestää suruani, ja ehdotti, että perustaisimme vertaistukiryhmän, joka lohduttaisi samanlaisessa tilanteessa olevia äitejä.

Selitin hänelle, että olin itse saanut aitoa lohtua sellaisesta Raamatun lupauksesta, joka on ylivertainen kaikkien niiden lupausten rinnalla, joita ihmiset voisivat koskaan esittää. Hänen silmänsä kirkastuivat, kun luin hänelle Jeesuksen sanat, jotka on kirjoitettu muistiin Johanneksen 5:28, 29:ään. Hän otti vastaan tutkistelutarjoukseni, ja pian hän alkoi tuntea ”Jumalan rauhaa, joka ylittää kaiken ajatuksen” (Fil. 4:7). Tutkiessamme yhdessä Raamattua pysähdymme usein kuvittelemaan, että olemme uudessa maailmassa ja saamme rakkaat lapsemme ylösnousemuksen kautta takaisin.

Lucían lyhyt elämä on tosiaan jättänyt pysyvän perinnön. Hänen uskonsa ansiosta perheemme on yhdistynyt Jumalan palveluksessa ja oma päätökseni pysyä hänen tavallaan lujana uskossa on vahvistunut. Epäilemättä meillä kaikilla, joilta on kuollut rakkaita ihmisiä ylösnousemuksen toivossa, on hyvin tärkeä tapaaminen.

[Kuva s. 20]

Lucían piirtämä kuva paratiisista.