”Jehova on voimani”

Kertonut Joan Coville

Synnyin heinäkuussa 1925 Huddersfieldissä Englannissa. Olin perheen ainoa lapsi, ja minulla oli heikko terveys. Isä tapasikin sanoa: ”Heti kun tuuli puhaltaa sinuun päin, tulet sairaaksi.” Ja se näytti pitävän paikkansa.

OLLESSANI lapsi papit rukoilivat kiihkeästi rauhaa, mutta kun toinen maailmansota puhkesi, he rukoilivat voittoa. Tämä hämmensi minua ja herätti mielessäni kysymyksiä. Juuri tuohon aikaan kotiimme tuli Annie Ratcliffe, paikkakunnan ainoa Jehovan todistaja.

Kosketus totuuteen

Annie jätti meille Pelastus-kirjan * ja kutsui äitiä raamatulliseen keskustelutilaisuuteen, joka pidettäisiin Annien kodissa. Äiti pyysi minua mukaansa. Muistan yhä tuon ensimmäisen keskustelun. Se koski lunnaita, ja yllätyksekseni se ei ollut lainkaan ikävystyttävä. Sain vastaukset moniin kysymyksiini. Seuraavalla viikolla olimme jälleen paikalla. Sillä kertaa selitettiin Jeesuksen ennustusta viimeisten päivien tunnusmerkistä. Äiti ja minä tunnistimme heti totuuden soinnin, koska näimme maailmassa vallitsevat huonot olosuhteet. Samana päivänä meidät kutsuttiin valtakunnansalille.

Tapasin valtakunnansalilla joitakin nuoria tienraivaajia, ja heidän joukossaan oli Joyce Barber (nykyään Ellis), joka palvelee yhä miehensä Peterin kanssa Lontoon Betelissä. Minulle tuli mielikuva, että tienraivaus oli sellaista, mihin kaikki ryhtyivät. Niinpä aloin heti saarnata 60 tuntia kuukaudessa, vaikka kävin edelleen koulua.

Viisi kuukautta myöhemmin, 11. helmikuuta 1940, äiti ja minä kävimme kasteella alueenkonventissa (kutsutaan nykyään kierroskonventiksi) Bradfordissa. Isä suhtautui suvaitsevaisesti vasta omaksumaamme uskoon mutta ei koskaan asennoitunut totuuden puolelle. Kasteeni aikoihin alettiin suositella todistamista kadunkulmissa. Osallistuin tuohon työmuotoon, ja mukanani oli lehtilaukku ja ylläni mainoskilvet. Yhtenä lauantaina minua pyydettiin seisomaan erään liikekeskuksen vilkkaimmassa osassa. Minulla oli vielä ihmispelkoa, ja kävi kuten arvelinkin: kaikki koulutoverini tuntuivat kulkevan juuri sen kulmauksen ohi, jossa seisoin!

Vuonna 1940 ryhmä (kuten seurakuntaa silloin kutsuttiin), johon kuuluimme, piti jakaa. Sen jälkeen lähes kaikki ikätoverini olivat toisessa ryhmässä. Valitin tätä  ryhmänpalvelijalle (kutsutaan nykyään esivalvojaksi). Hän sanoi: ”Jos haluat nuoria ystäviä, mene etsimään heitä kentältä.” Tein juuri niin. Pian tapasinkin Elsie Noblen. Hän otti vastaan totuuden, ja meistä tuli elinikäiset ystävät.

Tienraivauspalvelus ja sen siunauksia

Koulusta päästyäni työskentelin erään kirjanpitäjän palveluksessa. Mutta kun panin merkille, miten iloisia kokoaikaiset palvelijat olivat, haluni palvella Jehovaa tienraivaajana kasvoi. Minulla oli ilo aloittaa erikoistienraivaus toukokuussa 1945. Tienraivaukseni ensimmäisenä päivänä satoi kaatamalla koko päivän. Minusta oli silti mukavaa olla saarnaamistyössä, enkä välittänyt sateesta vähääkään. Itse asiassa päivittäinen ulkonaolo ja säännöllinen liikunta, jota sain palveluksessa ajaessani polkupyörällä, vaikuttivat suotuisasti terveyteeni. Vaikka en ole koskaan painanut enempää kuin 42 kiloa, minun ei ole missään vaiheessa tarvinnut keskeyttää tienraivausta. Kautta vuosien olen hyvin kirjaimellisesti kokenut, että ”Jehova on voimani” (Ps. 28:7).

Erikoistienraivaajana minut lähetettiin eri kaupunkeihin, joissa ei ollut todistajia, tavoitteena perustaa uusia seurakuntia. Ensin palvelin kolme vuotta Englannissa ja sitten kolme vuotta Irlannissa. Lisburnissa Irlannissa tutkin Raamattua miehen kanssa, joka oli erään protestanttisen kirkon apulaispastori. Kun hän sai tietää totuuden Raamatun perusopetuksista, hän kertoi vasta oppimistaan asioista seurakuntalaisilleen. Jotkut heistä valittivat kirkon viranomaisille, ja häneltä vaadittiin tietenkin selitystä. Hän sanoi tuntevansa kristilliseksi velvollisuudekseen kertoa laumalleen, että hän oli opettanut heille monia valheita. Vaikka hänen perheensä vastusti häntä jyrkästi, hän vihki elämänsä Jehovalle ja palveli häntä uskollisesti kuolemaansa saakka.

Ollessani vuonna 1950 Irlannissa toisella tienraivausalueellani Larnessa työskentelin kuusi viikkoa yksin, koska tienraivaustoverini oli Teokratian kasvun konventissa New Yorkissa. Se oli minulle kovaa aikaa. Olisin itsekin hyvin mielelläni ollut tuossa konventissa. Sain kuitenkin noiden viikkojen aikana monia rohkaisevia kokemuksia kenttäpalveluksessa. Tapasin erään iäkkään miehen, joka oli saanut yhden julkaisumme yli 20 vuotta aiemmin. Vuosien kuluessa hän oli lukenut sen niin monta kertaa, että osasi sen melkein ulkoa. Hän otti totuuden vastaan yhdessä poikansa ja tyttärensä kanssa.

Opetusta Gilead-koulussa

Vuonna 1951 minut kutsuttiin kymmenen muun tienraivaajan kanssa Englannista Gilead-koulun 17. kurssille South Lansingiin New Yorkiin. Nautin valtavasti raamatullisesta opetuksesta, jota saimme noina kuukausina. Siihen aikaan sisaret eivät paikallisseurakunnissa vielä voineet liittyä teokraattiseen kouluun, mutta Gileadissa me sisaret saimme tehtäväksi pitää harjoituspuheita ja esittää raportteja. Kyllä meitä jännitti! Koko ensimmäisen  puheeni ajan muistiinpanopaperit tärisivät kädessäni. Opettajana toiminut veli Maxwell Friend huomautti leikkisästi: ”Sinä et jännittänyt vain alussa, kuten kaikki hyvät puhujat, vaan jännitit loppuun saakka.” Kurssin aikana me kaikki opimme ilmaisemaan paremmin itseämme luokan edessä. Koulu loppui aivan liian nopeasti, ja meidät uudet lähetystyöntekijät lähetettiin moniin eri maihin. Minun määräalueeni oli Thaimaa.

”Hymyn maa”

Toverikseni lähetystyöhön määrättiin Astrid Anderson, ja pidän sitä Jehovan lahjana. Matkamme rahtilaivalla Thaimaahan kesti seitsemän viikkoa. Saavuttuamme pääkaupunkiin Bangkokiin huomasimme, että siellä on vilkkaita toreja sekä ristiin rastiin kulkevia kanavia, jotka toimivat pääkulkureitteinä. Vuonna 1952 Thaimaassa oli alle 150 Valtakunnan julistajaa.

Kun näimme ensi kertaa thainkielisen Vartiotornin, ajattelimme, miten ihmeessä voisimme koskaan oppia puhumaan niin vaikeaa kieltä. Erityisen haastavaa oli lausua sanat oikealla sävelkorkeudella. Esimerkiksi jos sanan khaù aloittaa korkealla äänellä ja sitten madaltaa ääntä, se merkitsee ’riisiä’, mutta jos saman sanan lausuu matalalla äänenkorkeudella, se merkitsee ’uutista’. Niinpä tehdessämme innoissamme kenttäpalvelusta puhuimme alkuaikoina ”hyvän riisin” tuomisesta sen sijaan, että olisimme sanoneet tuovamme ”hyvää uutista”. Mutta monien naurujen jälkeen me vähitellen onnistuimme.

Thaimaalaiset ovat hyvin ystävällistä väkeä. Heidän maataan kutsutaankin sopivasti ”hymyn maaksi”. Ensimmäinen määräalueemme oli Khoratin kaupunki (nykyään Nakhon Ratchasima), ja palvelimme siellä kaksi vuotta. Myöhemmin saimme siirron Chiang Maihin. Useimmat thaimaalaiset ovat buddhalaisia, eikä Raamattu ole heille tuttu. Tutkin Khoratissa postinhoitajan kanssa. Keskustelimme patriarkka Abrahamista. Mies oli kuullut nimen Abraham, joten hän nyökkäsi innostuneesti. Huomasin kuitenkin pian, ettemme puhuneet samasta Abrahamista. Postinhoitajalla oli mielessään Abraham Lincoln, Yhdysvaltain entinen presidentti.

Nautimme siitä, että saimme opettaa Raamattua vilpitönsydämisille thaimaalaisille, mutta samalla he opettivat meille, miten olla tyytyväinen vaatimattomissa oloissa. Se oli arvokas opetus, sillä ensimmäisessä lähetyskodissamme Khoratissa ei ollut sähköä eikä juoksevaa vettä. Tällaisissa paikoissa ”opimme sekä – – runsaudessa olemisen että puutteen kärsimisen salaisuuden”. Koimme apostoli Paavalin tavoin, mitä merkitsee saada ”voimaa hänen välityksellään, joka voimistaa”. (Fil. 4:12, 13.)

Uusi toveri ja uusi määräalue

Olin käynyt Lontoossa vuonna 1945. Tuon vierailun aikana kävin British Museumissa muutamien muiden tienraivaajien ja beteliläisten kanssa. Yksi heistä oli Allan Coville, joka pian sen jälkeen meni Gilead-koulun 11. kurssille. Hänet lähetettiin Ranskaan ja sen jälkeen Belgiaan. * Myöhemmin, kun olin edelleen lähetystyöntekijänä Thaimaassa, hän kosi minua, ja vastasin myöntävästi.

Meidät vihittiin Brysselissä Belgiassa 9. heinäkuuta 1955. Olin aina haaveillut häämatkasta Pariisiin, ja niinpä Allan järjesti, että menisimme siellä seuraavalla viikolla pidettävään konventtiin. Heti sinne saavuttuamme Allania pyydettiin kuitenkin auttamaan tulkkauksessa koko konventin ajan. Hänen piti lähteä joka päivä aikaisin aamulla, ja palasimme majapaikkaamme myöhään illalla. Olin siis häämatkalla Pariisissa, mutta Allanin näin enimmäkseen kaukaa – puhujalavalla! Kaikesta huolimatta iloitsin nähdessäni tuoreen aviomieheni palvelevan veljiään ja sisariaan, enkä epäillyt lainkaan,  etteikö avioliittomme tulisi olemaan onnellinen, koska Jehova oli siinä keskeisellä sijalla.

Avioitumisen kautta minulle tuli myös uusi saarnaamisalue, Belgia. Tiesin Belgiasta oikeastaan vain sen, että se oli ollut useiden sotien taistelutantereena, mutta pian totesin, että useimmat belgialaiset ovat rauhaa rakastavia ihmisiä. Määräalueeni vaihtuminen merkitsi myös sitä, että minun oli opeteltava ranskaa, jota puhutaan maan eteläosassa.

Vuonna 1955 Belgiassa oli noin 4500 julistajaa. Allan ja minä palvelimme melkein 49 vuotta Betelissä ja matkatyössä. Ensimmäiset kaksi ja puoli vuotta poljimme pyörillä mäkiä ylös ja alas, satoi tai paistoi. Vuosien aikana majoituimme toisten todistajien luona yli 2000 eri kodissa. Tapasin usein veljiä ja sisaria, jotka eivät olleet fyysisesti vahvoja mutta palvelivat Jehovaa kaikin voiminensa. Tällaiset esimerkit rohkaisivat minua jatkamaan hellittämättä palvelustani. Tunsimme jokaisen vierailuviikon jälkeen, että olimme rakentuneet. (Room. 1:11, 12.) Allan osoittautui tosi toveriksi. Kuinka totta ovatkaan Saarnaajan 4:9, 10:n sanat: ”Kaksi on parempi kuin yksi – –. Sillä jos toinen heistä lankeaa, toinen voi nostaa kumppaninsa ylös.”

Siunauksia palvelemisesta Jehovan voimassa

Vuosien kuluessa Allanilla ja minulla oli monia mukavia kokemuksia, kun autoimme toisia palvelemaan Jehovaa. Esimerkiksi kun vuonna 1983 vierailimme Antwerpenin ranskankielisessä seurakunnassa, niin samassa kodissa, jossa majoituimme, asui myös Benjamin Bandiwila, nuori veli Zairesta (nykyään Kongon demokraattinen tasavalta). Benjamin oli muuttanut Belgiaan saadakseen korkeakoulutusta. Hän sanoi meille: ”Kadehdin tosissani teitä sen vuoksi, että voitte omistaa koko elämänne Jehovan palvelukseen.” Allan vastasi: ”Sanot kadehtivasi meitä, mutta tavoittelet silti maailmallista uraa. Eikö tässä ole jokin ristiriita?” Tämä suorasukainen kommentti sai Benjaminin miettimään elämäänsä? Palattuaan myöhemmin Zaireen hän aloitti tienraivauksen, ja nykyään hän palvelee haaratoimistokomitean jäsenenä.

Vuonna 1999 minulle tehtiin leikkaus, jossa korjattiin ruokatorvessani ollut haavauma. Sen jälkeen olen painanut vain 30 kiloa. Olen toden totta hauras ”saviastia”. Mutta olen kiitollinen siitä, että Jehova on antanut minulle ”voimaa, joka ylittää tavanomaisen”. Hänen avullaan saatoin leikkauksen jälkeen jatkaa Allanin kanssa matkatyötä. (2. Kor. 4:7.) Sitten maaliskuussa 2004 Allan kuoli nukkuessaan. Kaipaan häntä hyvin paljon, mutta tiedän hänen olevan Jehovan muistissa, ja se lohduttaa minua.

Olen nyt 83-vuotias, ja minulle on kertynyt kokoaikaista palvelusta yli 63 vuotta. Olen yhä aktiivinen palveluksessa. Johdan raamatuntutkistelua kotonani ja käytän päivittäin hyväkseni tilaisuuksia puhua Jehovan suurenmoisesta tarkoituksesta. Toisinaan mietin, millaista elämäni olisi ollut, ellen olisi vuonna 1945 aloittanut tienraivausta. Heikko terveyteni näytti tuolloin hyvältä syyltä olla tekemättä niin. Mutta kuinka kiitollinen olenkaan, että valitsin nuorena tienraivauksen! Olen saanut omakohtaisesti kokea, että jos panemme Jehovan etusijalle, hän on voimamme.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 18]

Lähetystyötoverini Astrid Andersonin (oikealla) kanssa.

[Kuva s. 18]

Matkatyössä mieheni kanssa vuonna 1956.

[Kuva s. 20]

Allan ja minä vuonna 2000.