Olen nähnyt Jumalan kansan kasvavan Koreassa

Kertonut Milton Hamilton

”Meidän on valitettavasti ilmoitettava teille, että Korean tasavalta ei ole myöntänyt kenellekään teistä lähetystyöntekijöistä viisumia ja on ilmaissut, että teidän ei haluta tulevan maahan. – – Näin ollen teidät määrätään toistaiseksi Japaniin.”

LOPPUVUODESTA 1954 vaimoni ja minä saimme yllä olevan viestin Brooklynista New Yorkista. Aiemmin tuona vuonna olimme valmistuneet New Yorkin osavaltion pohjoisosassa sijaitsevan Gilead-koulun 23. kurssilta. Kun saimme tuon kirjeen, palvelimme tilapäisesti Indianapolisissa Indianassa.

Vaimoni Liz (o.s. Semock) ja minä olimme olleet koulussa samalla luokalla. Myöhemmin, vuonna 1948, menimme naimisiin. Liz rakasti kokoaikaista palvelusta, mutta ajatus siitä, että pitäisi lähteä Yhdysvalloista johonkin vieraaseen maahan, pelotti häntä. Mikä muutti hänen mielensä?

Liz suostui tulemaan kanssani kokoukseen, joka oli järjestetty Gilead-koulusta kiinnostuneille. Kokous oli kansainvälisen konventin yhteydessä, joka pidettiin Yankee-stadionilla New Yorkissa kesällä 1953. Tuon rohkaisevan kokouksen jälkeen täytimme anomukset Gilead-kouluun. Yllätykseksemme meidät kutsuttiin seuraavalle kurssille, joka alkaisi helmikuussa 1954.

Meidät määrättiin Koreaan, vaikka kolmivuotinen sota oli juuri päättynyt kesällä 1953 ja maa oli sen jäljiltä sekasorron vallassa. Edellä lainatun kirjeen mukaisesti menimme ensin Japaniin. Saavuimme sinne 20-päiväisen merimatkan jälkeen tammikuussa 1955 kuuden muun Koreaan määrätyn lähetystyöntekijän kanssa. Lloyd Barry, joka toimi tuolloin Japanin haaratoimiston valvojana, oli meitä vastassa satamalaiturilla aamulla kello kuusi. Pian olimme menossa lähetyskotiin Jokohamaan. Myöhemmin samana päivänä olimme kenttäpalveluksessa.

Pääsemme lopultakin Koreaan

Aikanaan saimme viisumit Korean tasavaltaan. Koneemme nousi Tokiosta Hanedan kansainväliseltä lentokentältä 7. maaliskuuta 1955, ja matka Souliin Yoidon lentokentälle kesti kolme tuntia. Yli 200 korealaista todistajaa oli toivottamassa meidät tervetulleiksi, ja me vuodatimme ilon kyyneleitä. Tuohon aikaan koko Koreassa oli vain tuhat todistajaa. Monien muiden länsimaalaisten tavoin ajattelimme, että kaikki Kaukoidän ihmiset ovat kotimaastaan riippumatta samannäköisiä ja toimivat samalla tavoin. Pian kuitenkin tajusimme, että niin ei ole. Korealaisilla on oman  kielen ja kirjaimiston lisäksi muun muassa oma tyypillinen tapansa valmistaa ruokaa, omat fyysiset piirteensä ja perinteinen pukeutumistyylinsä samoin kuin omintakeinen rakennustyyli.

Ensimmäinen suuri haasteemme oli kielen oppiminen. Korean kielen oppikirjoja ei ollut saatavissa. Huomasimme pian, että oli mahdotonta toistaa oikein korean sanojen äänteitä pelkästään englannin äänteitä käyttämällä. Oikean lausumisen voi oppia vain opettelemalla korean aakkoset.

Virheitä sattui. Esimerkiksi Liz kysyi ovella eräältä naiselta, onko hänellä Raamattua. Kummastunut ilme kasvoillaan tämä lähti ja toi tullessaan tulitikkulaatikon. Liz oli kysynyt tulitikkuja (sungnyang) sen sijaan, että hän olisi kysynyt Raamattua (sungkyung).

Muutaman kuukauden kuluttua meille annettiin tehtäväksi perustaa lähetyskoti Pusaniin, eteläiseen satamakaupunkiin. Onnistuimme vuokraamaan kolme pientä huonetta meille ja kahdelle sisarelle, jotka määrättiin sinne meidän kanssamme. Huoneissa ei ollut juoksevaa vettä eikä vesivessaa. Vain yöllä vettä tuli sen verran kovalla paineella, että saimme sitä letkulla toiseen kerrokseen. Niinpä nousimme vuorotellen pikkutunneilla juoksuttamaan vettä säiliöihin. Vesi täytyi keittää tai siihen täytyi lisätä klooria, jotta se oli turvallista juoda.

Oli muitakin haasteita. Sähköä oli niin vähän, ettemme voineet käyttää pesukonetta emmekä silitysrautaa. Keittiönämme oli käytävä ja sen ainoa laite oli petrolikeitin. Pian jokainen meistä oppi laittamaan noissa olosuhteissa ruokaa omana kokkipäivänään. Kolme vuotta saapumisemme jälkeen Liz ja minä saimme hepatiitin. Noina vuosina useimmat lähetystyöntekijät sairastuivat tähän tautiin. Kului kuukausia ennen kuin toivuimme, ja meillä oli myös muita terveysongelmia.

Apuna esteiden voittamisessa

Menneiden 55 vuoden ajan Korean niemimaa on ollut Aasian poliittinen kriisipesäke. Niemimaan jakaa demilitarisoitu vyöhyke, joka sijaitsee 55 kilometriä Korean tasavallan pääkaupungista Soulista pohjoiseen. Vuonna 1971 Frederick Franz Brooklynin päätoimistosta vieraili maassa, ja kävin hänen kanssaan tuolla maailman tarkimmin vartioidulla rajalla. Vuosien varrella Yhdistyneiden kansakuntien virkailijat ovat usein tavanneet siellä tuon vyöhykkeen molemmilla puolilla olevien kahden valtion edustajia.

Me pysymme tietenkin puolueettomina tämän  maailman poliittisissa asioissa, mukaan lukien Korean niemimaan tilanne (Joh. 17:14). Yli 13000 korealaista todistajaa on ollut vankilassa yhteensä 26000 vuotta, koska he ovat kieltäytyneet tarttumasta aseisiin ja nousemasta lähimmäisiään vastaan (2. Kor. 10:3, 4). Kaikki nuoret veljet tuossa maassa tietävät kohtaavansa tämän kysymyksen, mutta he eivät anna pelolle valtaa. On surullista, että hallitus leimaa ”rikollisiksi” kristityt sananpalvelijat, joiden ainoa ”rikos” on kieltäytyminen tinkimästä kristillisestä puolueettomuudestaan.

Toisen maailmansodan aikana vuonna 1944 minäkin kieltäydyin sotapalveluksesta, ja siksi jouduin olemaan kaksi ja puoli vuotta vankilassa Lewisburgissa Pennsylvanian osavaltiossa Yhdysvalloissa. Nuoret korealaisveljemme ovat vankilassa olleet huonommissa oloissa, mutta ymmärrän kuitenkin, mitä he ovat kokeneet. Monista on ollut rohkaisevaa tietää, että jotkut meistä Koreassa palvelevista lähetystyöntekijöistä olivat käyneet läpi samankaltaisia kokemuksia. (Jes. 2:4.)

Vaikea haaste

Vuonna 1977 nousi esiin kysymys, johon liittyi meidän oma puolueettomuutemme. Viranomaiset luulivat meidän vaikuttaneen korealaisnuorukaisiin, niin että nämä kieltäytyivät astumasta sotapalvelukseen ja tarttumasta aseisiin. Siksi hallitus päätti, että jos joku lähetystyöntekijä poistuu maasta minkä tahansa syyn takia, hän ei saa enää palata. Tämä rajoitus oli voimassa vuodesta 1977 vuoteen 1987. Jos olisimme noina vuosina lähteneet Koreasta, emme olisi päässeet takaisin. Niinpä emme sinä aikana menneet edes käymään kotimaassamme.

Tapasimme monta kertaa valtion viranomaisia ja selitimme heille, että Kristuksen seuraajina olemme puolueettomia. Vihdoin heille tuli selväksi, ettemme olisi peloteltavissa, ja niinpä lopulta, kymmenen vuoden kuluttua, rajoitus päättyi. Tuona aikana muutamat lähetystyöntekijät joutuivat lähtemään maasta esimerkiksi terveyssyistä, mutta me loput jäimme, ja olemme siitä iloisia.

1980-luvun puolivälissä työmme vastustajat syyttivät väärin laillisen yhdistyksemme johtokuntaa siitä, että nuoria miehiä opetetaan kieltäytymään sotapalveluksesta. Sitten hallitus kutsui kunkin meistä johtokunnan jäsenistä kuulusteluun. Tammikuun 22. päivänä 1987 syyttäjänvirasto totesi syytökset perusteettomiksi. Tämä auttoi oikaisemaan vääriä käsityksiä myöhemminkin.

Jumala siunaa työtämme

Puolueettomuutemme vuoksi oli vastustus saarnaamistyötämme kohtaan Koreassa vuosien mittaan voimistunut. Siksi kävi yhä vaikeammaksi löytää sopivia paikkoja suurempia tilaisuuksiamme varten. Niinpä todistajat ryhtyivät toimiin ja rakensivat Pusaniin konventtisalin, joka oli ensimmäinen Aasiassa. Sain pitää siellä vihkiäispuheen 1300 hengen kuulijakunnalle 5. huhtikuuta 1976.

Vuodesta 1950 lähtien Koreaan on sijoitettu kymmeniätuhansia amerikkalaissotilaita. Palattuaan  Yhdysvaltoihin monista on tullut aktiivisia Jehovan todistajia. Saamme heiltä usein kirjeitä ja pidämme siunauksena sitä, että olemme voineet auttaa heitä hengellisesti.

Valitettavasti menetin rakkaan toverini Lizin, kun hän kuoli 26. syyskuuta 2006. Kaipaan häntä valtavasti. Niinä 51 vuotena, jotka olimme yhdessä täällä Koreassa, hän otti iloiten vastaan minkä tahansa tehtävän eikä ikinä valittanut. Hän ei milloinkaan ehdottanut eikä edes vihjannut, että palaisimme Yhdysvaltoihin, vaikka hän oli kerran sanonut, ettei koskaan halua lähteä sieltä.

Minä jatkan palvelusta Korean Betel-perheen jäsenenä. Perheen jäsenmäärä on kasvanut varhaisvuosien kourallisesta noin 250:een. Iloni on palvella seitsenhenkisessä haaratoimistokomiteassa, joka valvoo täällä tehtävää työtä.

Korea oli tänne tullessamme hyvin köyhä, mutta nykyään se on maailman kehittyneimpiä maita. Koreassa on yli 95000 todistajaa, ja heistä lähes 40 prosenttia palvelee vakituisina tai osa-aikaisina tienraivaajina. Kaikki tämä on lisäsyy, miksi arvostan sitä, että voin palvella Jumalaa täällä ja nähdä hänen kansansa kasvavan.

[Kuva s. 24]

Saavumme Koreaan toisten lähetystyöntekijöiden kanssa.

[Kuva s. 24, 25]

Palvelemme Pusanissa.

[Kuva s. 25]

Veli Franzin kanssa demilitarisoidulla vyöhykkeellä vuonna 1971.

[Kuva s. 26]

Lizin kanssa vähän ennen hänen kuolemaansa.

[Kuva s. 26]

Korean haaratoimisto, jossa palvelen Betel-perheen jäsenenä.