”Tässä on tie. Kulkekaa sitä”

Emilia Pedersonin elämäntarina

Kertonut Ruth E. Pappas

ÄITINI Emilia Pederson syntyi vuonna 1878. Vaikka hänestä tuli opettaja, hänellä oli voimakas halu käyttää elämänsä ihmisten auttamiseen pääsemään lähelle Jumalaa. Kodissamme, joka sijaitsi pienessä Jasperin kaupungissa Minnesotan osavaltiossa Yhdysvalloissa, oli tuosta äidin halusta todisteena iso matka-arkku. Hän oli hankkinut sen kuljettaakseen tavaransa Kiinaan, missä hän toivoi voivansa toimia lähetyssaarnaajana. Hänen oli kuitenkin äitinsä kuoleman vuoksi luovuttava suunnitelmistaan ja jäätävä kotiin huolehtimaan nuoremmista sisaruksistaan. Vuonna 1907 hän meni naimisiin Theodore Holienin kanssa. Minä synnyin 2. joulukuuta 1925, viimeisenä perheen seitsemästä lapsesta.

Äidillä oli raamatullisia kysymyksiä, joihin hän etsi innokkaasti vastauksia. Yksi kysymys koski oppia pahojen kiduttamisesta helvetin tulessa. Hän kysyi eräältä luterilaisen kirkon vierailevalta tarkastajalta, mistä kohtaa Raamatusta voisi löytää tukea tälle opille. Tämä sanoi, ettei sillä ole niin väliä, mitä Raamattu sanoo, mutta että tulisen piinan helvettiä on opetettava.

Äidin hengellinen nälkä tyydytetään

Pian vuoden 1900 jälkeen äidin sisar Emma meni opiskelemaan musiikkia Northfieldiin Minnesotaan. Hän asui opettajansa Milius Christiansonin kodissa. Opettajan vaimo oli raamatuntutkija, kuten Jehovan todistajia silloin kutsuttiin. Emma kertoi tälle, että hänellä oli sisar, joka oli innokas Raamatun lukija. Ennen pitkää rouva Christianson kirjoitti äidille kirjeen, jossa hän vastasi tämän raamatullisiin kysymyksiin.

Eräänä päivänä Lora Oathout -niminen raamatuntutkija tuli junalla Sioux Fallsista Etelä-Dakotasta saarnaamaan Jasperiin. Äiti tutki saamaansa raamatullista kirjallisuutta, ja vuonna 1915 hän alkoi kertoa Raamatun totuudesta toisille ja levittää kirjallisuutta, jota Lora hänelle toi.

Vuonna 1916 äiti kuuli, että Charles Taze Russell tulisi Sioux Cityssä Iowassa pidettävään konventtiin. Hänkin halusi mennä. Siihen aikaan äidillä oli viisi lasta, joista nuorin, Marvin, oli vasta viiden kuukauden ikäinen. Kaikesta huolimatta hän teki – lapsikatras mukanaan – 160 kilometrin junamatkan Sioux Cityyn ollakseen läsnä konventissa. Hän kuuli siellä veli Russellin puheet, näki ”Kuvanäytös Luomisen” ja kävi kasteella. Tultuaan kotiin hän kirjoitti heti konventista artikkelin, joka julkaistiin Jasper Journalissa.

Vuonna 1922 äiti oli niiden noin 18000:n joukossa, jotka olivat läsnä Cedar Pointin konventissa Ohiossa. Tuon konventin jälkeen hän ei koskaan lakannut julistamasta Jumalan valtakuntaa. Hän kannusti meitä sanoillaan ja esimerkillään noudattamaan kehotusta: ”Tässä on tie. Kulkekaa sitä.” (Jes. 30:21.)

 Valtakunnan työ kantaa hedelmää

Vanhempani muuttivat 1920-luvun alussa omakotitaloon Jasperin ulkopuolelle. Isällä oli menestyvä liikeyritys ja suuri perhe elätettävänään. Hän ei syventynyt Raamatun tutkimiseen siinä määrin kuin äiti, mutta hän tuki koko sydämestään saarnaamistyötä ja avasi kotimme matkustaville sananpalvelijoille, joita silloin kutsuttiin saarnaajaveljiksi. Kun joku matkustavista veljistä piti puheen kodissamme, läsnä oli usein noin sata henkeä ahtautuneena olohuoneeseen, ruokailuhuoneeseen ja makuuhuoneeseen.

Ollessani noin seitsenvuotias tätini Lettie soitti ja sanoi, että hänen naapurinsa Ed Larson ja tämän vaimo halusivat tutkia Raamattua. He omaksuivat nopeasti Raamatun totuuksia ja kutsuivat myöhemmin mukaan tutkisteluun toisen naapurin, Martha Van Daalenin, joka oli kahdeksan lapsen äiti. Myös Marthasta ja koko hänen perheestään tuli raamatuntutkijoita. *

Noihin aikoihin nuori mies Gordon Kammerud, joka asui muutaman kilometrin päässä meiltä, alkoi työskennellä isän liikeyrityksessä. Hänelle oli sanottu: ”Varo pomon tyttäriä. Heillä on kummallinen uskonto.” Gordon alkoi kuitenkin tutkia Raamattua ja tuli pian vakuuttuneeksi siitä, että oli löytänyt totuuden. Kolme kuukautta myöhemmin hän kävi kasteella. Myös hänen vanhemmistaan tuli uskovia, ja perheistämme – Holieneista, Kammerudeista ja Van Daaleneista – tuli läheisiä ystäviä.

Konventit vahvistavat

Cedar Pointin konventti oli rohkaissut äitiä niin paljon, että hän ei halunnut koskaan jäädä pois konventeista. Niinpä varhaiset muistoni ovat pitkiltä matkoilta, joita teimme päästäksemme niihin. Columbuksessa Ohiossa vuonna 1931 pidetty konventti oli merkityksellinen, koska silloin omaksuttiin nimi Jehovan todistajat (Jes. 43:10–12). Muistan hyvin myös vuonna 1935 Washingtonissa pidetyn konventin, jossa eräässä historiallisessa puheessa tunnistettiin Ilmestyskirjassa mainittu ”suuri joukko” (Ilm. 7:9). Sisareni Lilian ja Eunice olivat niiden yli 800:n joukossa, jotka tuossa konventissa kastettiin.

Perheemme matkusti konventteihin Columbukseen Ohioon vuonna 1937, Seattleen Washingtonin osavaltioon vuonna 1938 ja New Yorkiin vuonna 1939. Matkustimme yhdessä muun muassa Van Daalenien ja Kammerudien kanssa, ja matkan aikana yövyimme teltoissa. Vuonna 1940 Eunice meni naimisiin Leo Van Daalenin kanssa, ja he aloittivat tienraivauksen. Samana vuonna Lilian avioitui Gordon Kammerudin kanssa, ja hekin ryhtyivät tienraivaajiksi.

Konventti, joka pidettiin vuonna 1941 Saint  Louisissa Missourissa, oli ikimuistoinen. Tuhannet nuoret saivat siellä Lapset-kirjan. Konventti oli minulle käännekohta. Pian sen jälkeen, 1. syyskuuta 1941, aloitin tienraivauksen yhdessä veljeni Marvinin ja hänen vaimonsa Joycen kanssa. Olin silloin 15-vuotias.

Koska asuimme maaseudulla ja konventit olivat usein elonkorjuun aikaan, kaikki veljet eivät voineet lähteä niihin. Niinpä kertasimme konventtien jälkeen takapihallamme ohjelmaa niiden hyödyksi, jotka olivat joutuneet olemaan niistä poissa. Ne olivat iloisia yhdessäolon hetkiä.

Gilead ja aluemääräykset

Helmikuussa 1943 perustettiin Gilead-koulu tienraivaajien valmentamiseksi lähetystyöhön. Ensimmäisellä kurssilla oli kuusi henkeä Van Daalenin suvusta: veljekset Emil, Arthur, Homer ja Leo, heidän serkkunsa Donald sekä Leon vaimo eli sisareni Eunice. Hyvästelimme heidät sekavin tuntein, sillä emme tienneet, milloin näkisimme heidät seuraavan kerran. Valmistuttuaan koulusta kaikki kuusi määrättiin Puerto Ricoon, jossa oli siihen aikaan alle kymmenen todistajaa.

Vuoden kuluttua Lilian ja Gordon sekä Marvin ja Joyce menivät Gileadin kolmannelle kurssille. Heidätkin lähetettiin Puerto Ricoon. Sitten syyskuussa 1944 ollessani 18-vuotias minä menin Gileadin neljännelle kurssille. Kurssin päätyttyä helmikuussa 1945 liityin Puerto Ricossa olevien sisarusteni joukkoon. Eteeni avautui kiinnostava maailma! Vaikka espanjan oppiminen oli vaikeaa, pian jotkut meistä johtivat yli 20:tä raamatuntutkistelua. Jehova siunasi työtä. Nykyään Puerto Ricossa on noin 25000 todistajaa.

Murhenäytelmiä perheessämme

Leolle ja Eunicelle syntyi Mark-poika vuonna 1950, mutta he jäivät Puerto Ricoon. Vuonna 1952 he suunnittelivat mennä lomalle kotimaahansa sukulaistensa luokse. He lähtivät matkaan lentokoneella 11. huhtikuuta, mutta pian nousun jälkeen tapahtui traaginen onnettomuus, kun kone syöksyi mereen. Leo ja Eunice kuolivat. Kaksivuotias Mark löydettiin kellumasta meressä. Eräs onnettomuudesta selviytynyt mies heitti hänet pelastuslauttaan; hänelle annettiin tekohengitystä – ja hän jäi eloon. *

Viisi vuotta myöhemmin, 7. maaliskuuta 1957, äiti ja isä olivat menossa autolla valtakunnansalille, ja autosta puhkesi rengas. Kun isä oli tien sivussa vaihtamassa rengasta, ohittava auto törmäsi häneen, ja hän kuoli heti. Hautajaispuhetta oli kuuntelemassa noin 600 ihmistä, ja hieno todistus annettiin vanhempieni asuinseudulla, jossa isä oli hyvin arvostettu.

Uusia tehtävämääräyksiä

Juuri ennen isän kuolemaa olin saanut uuden aluemääräyksen Argentiinaan. Elokuussa 1957 saavuin Andien juurella sijaitsevaan Mendozan kaupunkiin. Vuonna 1958 George Pappas, joka oli valmistunut Gileadin 30. kurssilta, määrättiin Argentiinaan. Georgesta ja minusta tuli hyviä ystäviä, ja menimme naimisiin huhtikuussa 1960. Äiti kuoli 83-vuotiaana vuonna 1961. Hän oli kulkenut uskollisesti tosi palvonnan tietä ja auttanut monia, monia muita tekemään samoin.

George ja minä palvelimme kymmenen  vuotta yhdessä toisten lähetystyöntekijöiden kanssa monissa lähetyskodeissa. Sitten olimme seitsemän vuotta kierrostyössä. Vuonna 1975 palasimme Yhdysvaltoihin auttamaan perheenjäseniämme, jotka olivat sairaita. Vuonna 1980 miestäni pyydettiin kierrosvalvojaksi espanjankieliselle alueelle. Tuohon aikaan Yhdysvalloissa oli noin 600 espanjankielistä seurakuntaa. Vierailimme 26 vuoden aikana monissa niistä ja näimme seurakuntien määrän kasvavan pitkälti yli 3000:een.

He ovat kulkeneet ”tietä”

Äidillä oli ilo nähdä myös perheensä nuorempien jäsenten ryhtyvän kokoaikaiseen palvelukseen. Esimerkiksi Carol, vanhimman sisareni Esterin tytär, aloitti tienraivauksen vuonna 1953. Carol avioitui Dennis Trumboren kanssa, ja siitä lähtien he ovat toimineet yhdessä kokoaikaisina sananpalvelijoina. Esterin toinen tytär Lois meni naimisiin Wendell Jensenin kanssa. He olivat Gileadin 41. kurssilla ja palvelivat 15 vuotta lähetystyöntekijöinä Nigeriassa. Mark, jonka vanhemmat kuolivat lento-onnettomuudessa, sai adoptiovanhemmikseen isänsä sisaren Ruth La Londen ja hänen miehensä Curtissin. Mark ja hänen vaimonsa Lavonne olivat vuosia tienraivaajina ja kasvattivat neljä lastaan kulkemaan ”tietä” (Jes. 30:21).

Sisaruksistani on enää elossa vain veljeni Orlen, joka on noin 95-vuotias. Hän palvelee edelleen uskollisesti Jehovaa. George ja minä jatkamme iloisina kokoaikaista palvelusta.

Äidin perintö

Minulla on nyt hallussani yksi äidin rakkaista esineistä, hänen kirjoituspöytänsä. Isä antoi sen hänelle häälahjaksi. Yhdessä laatikossa on äidin vanha leikekirja. Siinä on kirjeitä ja julkaistuja sanomalehtiartikkeleita, jotka hän oli kirjoittanut ja joissa hän oli antanut hyvää todistusta Valtakunnasta. Jotkin niistä ovat peräisin 1900-luvun alkuvuosilta. Kirjoituspöydän kätköissä on myös kallisarvoisia kirjeitä lähetystyössä olleilta lapsilta. Nautin suuresti niiden lukemisesta yhä uudelleen. Ja äidin meille lähettämät kirjeet olivat aina hyvin rohkaisevia, täynnä myönteisiä ajatuksia. Hänen haaveensa päästä lähetystyöntekijäksi ei koskaan toteutunut, mutta se palava into, joka hänellä oli lähetystyötä kohtaan, kosketti seuraaviin sukupolviin kuuluvien sydäntä. Kuinka odotankaan aikaa, jolloin voimme koko suuren perheen voimin olla jälleen koolla yhdessä äidin ja isän kanssa paratiisimaassa! (Ilm. 21:3, 4.)

[Alaviitteet]

[Kuva s. 17]

Emilia Pederson

[Kuva s. 18]

Vuonna 1916: äiti ja isä (sylissään Marvin); edessä vasemmalta oikealle: Orlen, Ester, Lilian ja Mildred.

[Kuva s. 19]

Leo ja Eunice vähän ennen heidän kuolemaansa.

[Kuva s. 20]

Vuonna 1950: takana vasemmalta oikealle: Ester, Mildred, Lilian, Eunice ja Ruth; edessä: Orlen, äiti, isä ja Marvin.

[Kuva s. 20]

George ja Ruth Pappas kierrostyössä vuonna 2001.