”Jehovan enkeli leiriytyy häntä pelkäävien ympärille”

Kertonut Christabel Connell

Olimme niin syventyneet vastaamaan Christopherin raamatullisiin kysymyksiin, ettei kumpikaan meistä huomannut, miten pitkälle ilta oli kulunut. Emme myöskään huomanneet, että Christopher katsoi kaiken aikaa ulos ikkunasta. Lopulta hän kääntyi meihin päin ja sanoi: ”Nyt on turvallista lähteä.” Sen jälkeen hän saattoi meidät polkupyöriemme luo ja toivotti meille hyvää yötä. Mitä sellaista hän oli nähnyt, mistä olisi ollut meille vaaraa?

SYNNYIN Sheffieldissä Englannissa vuonna 1927 Earlin perheeseen. Toisen maailmansodan aikana kotiimme osui pommi, ja niinpä minut lähetettiin asumaan isoäitini luokse, kunnes kouluni loppuisi. Ollessani luostarikoulussa kyselin nunnilta, miksi on niin paljon pahuutta ja väkivaltaa. Eivät he eivätkä muutkaan uskonnolliset ihmiset, joilta kysyin tätä, kyenneet antamaan minulle tyydyttävää vastausta.

Toisen maailmansodan päätyttyä sain valmennusta sairaanhoitajaksi. Muutin Lontooseen, jossa työskentelin Paddingtonin yleisessä sairaalassa, mutta tuossa kaupungissa näin lisää väkivaltaa. Pian sen jälkeen kun isoveljeni lähti Korean sotaan, näin sairaalan ulkopuolella kovan tappelun. Kukaan ei auttanut uhria, joka menetti saamiensa iskujen vuoksi näkönsä. Noihin aikoihin äiti tuli kanssani spiritistisiin istuntoihin, mutta vieläkään minulle ei valjennut, miksi on niin paljon pahuutta.

Kannustusta Raamatun tutkimiseen

Vanhin veljeni John, josta oli tullut Jehovan todistaja, tuli eräänä päivänä käymään luonani. Hän kysyi: ”Tiedätkö, miksi kaikkia näitä pahoja asioita tapahtuu?” Vastasin, etten tiennyt. Hän avasi Raamattunsa ja luki Ilmestyksen 12:7–12:n. Nyt ymmärsin, että maailman pahuuteen ovat syypäitä ennen kaikkea Saatana ja demonit. Niinpä aloin Johnin neuvosta pian tutkia Raamattua. Tuohon aikaan annoin kuitenkin ihmispelon pidätellä itseäni menemästä kasteelle (Sananl. 29:25).

Myös sisarestani Dorothysta oli tullut Jehovan todistaja. Kun hän palasi sulhasensa Bill Robertsin kanssa New Yorkin kansainvälisestä konventista (1953), kerroin heille, että olin tutkinut Raamattua. Bill kysyi: ”Katsoitko kaikki raamatunkohdat? Alleviivasitko kirjasta vastaukset?” Kun vastasin kieltävästi, hän sanoi: ”Eihän sellainen mitään tutkimista ollut! Ota yhteyttä siihen sisareen ja aloita uudelleen.” Noihin aikoihin demonit alkoivat  kiusata minua. Muistan pyytäneeni Jehovaa suojelemaan minua ja vapauttamaan minut niiden vaikutuksesta.

Tienraivausta Skotlannissa ja Irlannissa

Kävin kasteella 16. tammikuuta 1954, lopetin hoitotyön sopimuskauteni päätyttyä toukokuussa ja aloitin tienraivauksen kesäkuussa. Kahdeksan kuukautta myöhemmin minut lähetettiin erikoistienraivaajaksi Grangemouthiin Skotlantiin. Työskennellessäni tuolla syrjäisellä alueella tunsin, että Jehovan enkelit leiriytyivät ympärilleni (Ps. 34:7).

Vuonna 1956 sain siirron Irlantiin. Minut määrättiin kahden muun sisaren kanssa Galwayn kaupunkiin. Heti ensimmäisenä päivänä osuin katolisen papin ovelle. Muutaman minuutin kuluttua paikalle tuli poliisi, joka vei toverini ja minut poliisiasemalle. Saatuaan nimemme ja osoitteemme hän meni heti soittamaan puhelimella. Kuulimme hänen sanovan: ”Kyllä, Isä, tiedän tarkalleen, missä he asuvat.” Poliisi oli siis tullut papin kutsusta! Vuokraisäntäämme painostettiin häätämään meidät asunnosta, ja niinpä haaratoimisto suositteli, että lähtisimme tuolta alueelta. Tulimme rautatieasemalle kymmenen minuuttia myöhässä, mutta juna ei ollut vielä lähtenyt. Asemalla odotti mies, joka varmisti, että todella nousemme junaan. Olimme olleet Galwayssa vasta kolme viikkoa.

Meidät määrättiin Limerickiin, toiseen kaupunkiin, jossa katolisella kirkolla oli erittäin suuri vaikutusvalta. Vihaiset väkijoukot pilkkasivat meitä lakkaamatta. Monet pelkäsivät avata meille oveaan. Vuotta aiemmin eräs veli oli hakattu läheisessä Cloonlaran pikkukaupungissa. Olimme siksi iloisia tavatessamme alussa mainitun Christopherin, joka pyysi meitä tulemaan uudelleen keskustelemaan hänen raamatullisista kysymyksistään. Kun olimme hänen luonaan, sisään astui pappi. Tämä vaati häntä ajamaan meidät pois. Christopher sanoi papille vasten kasvoja: ”Nämä naiset on kutsuttu kotiini, ja he koputtivat ennen kuin tulivat sisään. Teitä ei ole kutsuttu, ettekä te koputtanut.” Pappi lähti vihaisena.

Meidän tietämättä pappi oli koonnut ison joukon miehiä, jotka odottivat meitä Christopherin talon ulkopuolella. Koska Christopher tiesi heidän olevan vihamielisiä, hän toimi alussa kuvaillulla tavalla. Hän viivytti meitä, kunnes miehet olivat lähteneet. Saimme myöhemmin tietää, että hänen oli perheineen pian pakko lähteä pois tuolta alueelta, ja he muuttivat Englantiin.

Kutsu Gileadiin

Olin jo suunnitellut mennä New Yorkissa vuonna 1958 pidettävään Jumalan tahdon kansainväliseen konventtiin, kun sain kutsun Gileadin 33. kurssille. Sen sijaan, että olisin palannut konventin jälkeen kotiin, palvelin Ontariossa Kanadassa sijaitsevassa Collingwoodissa, kunnes Gilead-koulu alkoi seuraavana vuonna. Mutta konventin aikana tapasin Eric Connellin. Hän oli oppinut totuuden vuonna 1957 ja aloittanut tienraivauksen vuonna 1958. Konventin jälkeen hän kirjoitti minulle joka päivä sinä aikana kun olin Kanadassa ja koko Gilead-kurssin ajan. Mietin, mitä tapahtuisi valmistuttuani kurssilta.

Gileadin käyminen oli yksi elämäni kohokohdista. Dorothy ja hänen miehensä olivat samalla kurssilla. Heidän lähetystyöalueekseen tuli Portugali. Yllätyksekseni minut määrättiin Irlantiin. Olin äärimmäisen pettynyt, kun en päässyt sisareni kanssa samaan maahan. Kysyin eräältä opettajalta, olinko tehnyt jotakin väärin. ”Et ole”, hän vastasi. ”Sinä ja toverisi Eileen Mahoney olitte valmiita menemään mihin päin maailmaa tahansa”, ja Irlanti oli tietenkin yksi mahdollisista paikoista.

Takaisin Irlantiin

Tulin takaisin Irlantiin elokuussa 1959, ja minut määrättiin Dun Laoghairen seurakuntaan. Sillä välin Eric oli palannut Englantiin, ja hän oli erittäin mielissään siitä, että olin niin lähellä. Hänkin halusi olla lähetystyöntekijä, ja hän ajatteli, että koska Irlanti oli silloin lähetysaluetta, hän toimisi tienraivaajana  siellä. Hän muutti Dun Laoghaireen, ja menimme naimisiin vuonna 1961.

Puoli vuotta myöhemmin Eric oli vakavassa moottoripyöräonnettomuudessa. Hän sai kallonmurtuman, ja lääkärit olivat epävarmoja, pystyisivätkö he pelastamaan hänen henkensä. Kolmen viikon sairaalassaolon jälkeen hän pääsi kotiin, ja hoidettuani häntä viisi kuukautta hän lopulta toipui. Jatkoin palvelustani niin hyvin kuin pystyin.

Vuonna 1965 meidät määrättiin kahdeksan julistajan seurakuntaan Sligon satamakaupunkiin maan luoteisrannikolle. Kolmen vuoden kuluttua menimme toiseen pieneen seurakuntaan Londonderryyn, joka sijaitsi vielä pohjoisempana. Tullessamme eräänä päivänä kenttäpalveluksesta huomasimme, että asuinalueellemme johtavan tien poikki oli vedetty piikkilanka-aita. Pohjois-Irlannin levottomuudet olivat alkaneet. Nuorisojoukot polttivat autoja. Kaupunki oli jo jaettu protestanttiseen ja katoliseen alueeseen, ja oli vaarallista ylittää alueiden välistä rajaa.

Elämää ja todistamista levottomuuksien aikana

Palveluksemme vei meitä kuitenkin joka puolelle. Meistä tuntui jälleen siltä kuin enkelit olisivat leiriytyneet ympärillemme. Kun jossakin puhkesi mellakka, lähdimme nopeasti pois tuolta alueelta ja palasimme tilanteen rauhoituttua. Kerran kun kotimme tuntumassa oli mellakka, läheisestä maalikaupasta lensi ikkunalaudallemme tulessa olevia pirstaleita. Emme voineet mennä nukkumaan, koska talo olisi saattanut syttyä tuleen. Muutettuamme Belfastiin vuonna 1970 saimme tietää, että palopommi oli sytyttänyt maalikaupan tuleen ja että talo, jossa olimme asuneet, oli tuolloin palanut poroksi.

Kerran kun olin palveluksessa erään sisaren kanssa, huomasimme oudonnäköisen putkenpätkän erään talon ikkunalaudalla. Kävelimme eteenpäin. Muutamaa minuuttia myöhemmin se räjähti. Paikalliset asukkaat, jotka tulivat ulos, luulivat, että me olimme räjäyttäneet tuon putkipommin. Juuri silloin muuan tuolla alueella asuva sisar pyysi meidät kotiinsa. Tämä sai naapurit vakuuttumaan syyttömyydestämme.

Vuonna 1971 menimme Londonderryyn vierailemaan erään sisaren luona. Kun kuvailimme hänelle matkareittiämme ja kerroimme sen varrella olleesta tiesulusta, hän kysyi: ”Eikö tiesululla ollut ketään?” Vastasimme sisarelle, että paikalla oli joitakuita, mutta he eivät välittäneet meistä. Hän oli ihmeissään, koska edellisinä päivinä siellä oli ryöstetty ja poltettu lääkärin ja poliisin autot.

Vuonna 1972 muutimme Corkiin. Myöhemmin palvelimme Naasissa, sitten Arklowissa. Vuonna 1987 meidät määrättiin Castlebariin, missä olemme edelleen. Tunsimme suunnatonta iloa saadessamme olla täällä mukana rakentamassa valtakunnansalia. Vuonna 1999 Eric sairastui vakavasti, mutta Jehovan avulla ja seurakunnan rakkaudellisen tuen ansiosta jaksoin taas mennä eteenpäin ja hoitaa häntä, kunnes hän parani.

Eric ja minä olemme olleet kaksi kertaa tienraivaajien palveluskoulussa. Eric palvelee edelleen vanhimpana. Minä kärsin pahasta niveltulehduksesta, ja molempiin lonkkiini ja polviini on asennettu tekonivelet. Olen joutunut kohtaamaan ankaraa uskonnollista vastustusta ja elänyt pahojen poliittisten ja yhteiskunnallisten levottomuuksien keskellä, mutta suurimpia haasteita on ollut se, että minun täytyi luopua autolla ajosta. Se oli koetus, koska olen sen jälkeen ollut paljolti riippuvainen toisista. Seurakunta on auttanut ja tukenut meitä suuresti. Liikun nyt kepin turvin ja vähän pidemmälle menen akkukäyttöisellä kolmipyörällä.

Eric ja minä olemme palvelleet erikoistienraivaajina yhteensä yli 100 vuotta ja niistä 98 täällä Irlannissa. Meillä ei ole ajatustakaan jäädä eläkkeelle. Emme perusta elämäämme ihmeiden varaan, mutta uskomme, että Jehovan mahtavat enkelit leiriytyvät niiden ympärille, jotka pelkäävät häntä ja palvelevat häntä uskollisesti.