Mitä voin maksaa takaisin Jehovalle?

Kertonut Ruth Danner

Äidillä oli tapana sanoa huumorin pilke silmäkulmassa, että vuosi 1933 oli katastrofien vuosi: Hitler nousi valtaan, paavi julisti tuon vuoden pyhäksi vuodeksi, ja minä synnyin.

VANHEMPANI asuivat Yutzin pikkukaupungissa Lothringenissa, eräällä Ranskan historiallisella alueella lähellä Saksan rajaa. Vuonna 1921 äiti, harras katolilainen, meni naimisiin isän kanssa, joka oli protestantti. Isosiskoni Helen syntyi vuonna 1922, ja vanhempani kastattivat hänet vauvana katolisen kirkon jäseneksi.

Eräänä päivänä vuonna 1925 isä sai kirjan Jumalan harppu saksankielisenä. Lukiessaan tuota kirjaa hän vakuuttui siitä, että oli löytänyt totuuden. Hän kirjoitti julkaisijoille, ja nämä saattoivat hänet yhteyteen raamatuntutkijoiden kanssa, joina Jehovan todistajat tuolloin tunnettiin. Isä alkoi heti saarnata sitä, mitä oli oppinut. Se ei ollut äidille mieluista. ”Tee mitä haluat”, hän tapasi tiuskaista värikkäällä saksan kielellään, ”mutta älä mene noiden raamatuntutkijoiden matkaan!” Isä oli kuitenkin tehnyt päätöksensä, ja vuonna 1927 hänet kastettiin yhdeksi heistä.

Tämän vuoksi äidin äiti alkoi yllyttää äitiä ottamaan avioeron. Kerran pappi varoitti messussa seurakuntalaisiaan ”olemasta missään tekemisissä väärän profeetan Dannerin kanssa”. Tultuaan kotiin messusta isoäiti heitti talomme yläkerrasta kukkaruukun isän päälle. Raskas ruukku putosi nipin napin isän pään ohi ja osui hänen olkapäähänsä. Tämä tapaus pani äidin ajattelemaan, että uskonto, joka tekee ihmisistä murhaajia, ei voinut olla hyvä. Hän alkoi lukea Jehovan todistajien julkaisuja. Pian hän vakuuttui siitä, että oli löytänyt totuuden, ja hänet kastettiin vuonna 1929.

Vanhempani tekivät parhaansa, jotta Jehovasta tulisi todellinen siskolleni ja minulle. He lukivat meille Raamatun kertomuksia ja sitten kysyivät meiltä, miksi Raamatun henkilöt toimivat niin kuin toimivat. Tuohon aikaan isä kieltäytyi työssään tekemästä ilta- ja yövuoroja, vaikka hänen päätöksensä merkitsi perheelle huomattavaa tulojen menetystä. Hän halusi saada aikaa kristillisiin kokouksiin, kenttäpalvelukseen ja tutkisteluhetkiin lastensa kanssa.

Myrskypilviä kerääntyy

Vanhemmillani oli tapana osoittaa vieraanvaraisuutta Sveitsistä ja Ranskasta tulleille matkavalvojille ja beteliläisille. Nämä kertoivat meille vaikeuksista, joita uskonveljemme  kohtasivat Saksassa, vain muutamien kilometrien päässä kodistamme. Natsihallitus karkotti Jehovan todistajia keskitysleireille ja otti lapsia pois todistajavanhemmiltaan.

Heleniä ja minua oli valmistettu kohtaamaan edessämme olevia koetuksia. Vanhempamme auttoivat meitä opettelemaan ulkoa raamatunkohtia, jotka opastaisivat meitä. He saattoivat sanoa: ”Jos ette tiedä, mitä tehdä, ajatelkaa Sananlaskujen 3:5, 6:ta. Jos koulussa eteen tulevat koettelemukset pelottavat teitä, käyttäkää 1. Korinttilaiskirjeen 10:13:a. Jos joudutte eroon meistä, lausukaa Sananlaskujen 18:10.” Opettelin ulkoa psalmit 23 ja 91 ja opin luottamaan siihen, että Jehova suojelisi minua aina.

Vuonna 1940 natsi-Saksa otti haltuunsa Elsass-Lothringenin alueen, ja uusi hallitus vaati kaikkia aikuisia liittymään natsipuolueeseen. Isän kieltäydyttyä Gestapo uhkasi pidättää hänet. Kun äiti ei suostunut tekemään sotilaspukuja, Gestapo alkoi uhkailla häntäkin.

Koulusta tuli minulle painajainen. Joka päivä oppitunnit aloitettiin pitämällä rukous Hitlerin puolesta ja esittämällä hitlertervehdys ja kansallishymni oikea käsi eteenpäin ojennettuna. Sen sijaan että vanhempani olisivat kieltäneet minua tekemästä kunniaa Hitlerille, he auttoivat minua valmentamaan omaatuntoani. Niinpä päätin itse olla esittämättä natsitervehdystä. Opettajat läimäyttivät minua ja uhkasivat erottaa minut koulusta. Kerran, kun olin seitsenvuotias, minun piti seistä koulun kaikkien 12 opettajan edessä. He yrittivät pakottaa minut esittämään hitlertervehdyksen. Pysyin kuitenkin lujana Jehovan avulla.

Eräs opettaja yritti vaikuttaa tunteisiini. Hän sanoi, että olin hyvä oppilas, että hän piti minusta erittäin paljon ja että hän olisi pahoillaan, jos minut erotettaisiin koulusta. Hän jatkoi: ”Ei sinun tarvitse ojentaa kättäsi suoraksi. Nosta sitä vain vähän. Eikä sinun tarvitse sanoa ’Heil Hitler!’ Liikuta vain huuliasi ja ole sanovinasi.”

Kun puhuin äidille opettajan yrityksistä, hän muistutti minua siitä, mitä Raamattu kertoo kolmesta heprealaisnuorukaisesta, jotka olivat Babylonin kuninkaan pystyttämän kuvapatsaan edessä. ”Mitä heidän odotettiin tekevän?” äiti kysyi. ”Kumartavan”, vastasin. ”Jos he olisivat sillä hetkellä, kun heidän piti kumartaa kuvapatsaan edessä, kumartuneetkin sitomaan kengännauhojaan, olisiko se ollut oikein? Päätös on sinun. Tee, minkä näet oikeaksi.” Sadrakin, Mesakin ja Abednegon tavoin päätin olla uskollinen Jehovalle. (Dan. 3:1, 13–18.)

Opettajat erottivat minut koulusta useita kertoja ja uhkasivat ottaa minut pois vanhemmiltani. Olin erittäin huolissani, mutta vanhempani rohkaisivat minua kaiken aikaa. Kun olin lähdössä kouluun, äiti rukoili kanssani ja pyysi minulle Jehovan suojelusta. Tiesin, että Jehova vahvistaisi minua pysymään lujana totuuden puolesta (2. Kor. 4:7). Isä sanoi, että jos paine kasvaisi liian suureksi, minun ei pitäisi pelätä tulla kotiin. ”Me rakastamme sinua. Olet aina meidän tyttäremme”, hän sanoi. ”Kysymys on sinun ja Jehovan välisestä asiasta.” Nuo sanat vahvistivat haluani pysyä nuhteettomana (Job 27:5).

Gestapon miehet tulivat usein kotiimme etsimään Jehovan todistajien julkaisuja ja kuulustelemaan vanhempiani. Heillä oli tapana viedä äiti pois useiksi tunneiksi ja hakea isä ja sisareni näiden työpaikoilta. En koskaan koulusta palatessani tiennyt, olisiko äiti kotona. Toisinaan eräs naapuri sanoi minulle: ”He ovat vieneet äitisi.” Silloin menin kotona piiloon ja mietin, mahdetaanko äitiä kiduttaa ja tapaankohan häntä enää koskaan.

Karkotus

28. tammikuuta 1943 Gestapo herätti meidät aamulla puoli neljältä. Meille sanottiin, että jos vanhempani, sisareni ja minä liittyisimme natsipuolueeseen, meitä ei karkotettaisi. Saimme kolme tuntia aikaa valmistautua lähtöön. Äiti oli varautunut tähän tilanteeseen ja pakannut reppuihimme  vaihtovaatteita ja Raamatun, joten käytimme ajan rukoilemiseen ja toistemme rohkaisemiseen. Isä muistutti, ettei mikään voisi ”erottaa meitä Jumalan rakkaudesta” (Room. 8:35–39).

Gestapo tuli takaisin. En koskaan unohda sitä, miten iäkäs sisar Anglade heilutti meille kättään hyvästiksi kyyneleet silmissä. Gestapo kuljetti meidät rautatieasemalle Metziin. Kolmipäiväisen junamatkan jälkeen saavuimme Kochlowicen leiriin, joka toimi Puolassa Auschwitzin leirikompleksin alaisuudessa. Kaksi kuukautta myöhemmin meidät siirrettiin Gliwicessä sijaitsevaan työleiriin, joka oli aiemmin ollut luostari. Natsit sanoivat, että jos jokainen meistä allekirjoittaisi todistuksen, jonka mukaan luovumme uskostamme, he vapauttaisivat meidät ja palauttaisivat omaisuutemme. Isä ja äiti kieltäytyivät allekirjoittamasta, ja vangitsijamme sanoivat: ”Ette palaa ikinä kotiin.”

Kesäkuussa meidät siirrettiin Swietochlowiceen, missä minulla alkoi olla päänsärkyä, joka vaivaa minua yhä. Sain sormiini infektioita, ja lääkäri otti minulta useita kynsiä pois ilman puudutusta. Myönteistä tilanteessani oli se, että kun hoidin työkseni vartijoiden asioita, pääsin monesti käymään leipomossa. Muuan siellä oleva nainen tapasi antaa minulle jotakin syötävää.

Siihen asti olimme asuneet perheenä erillään muista vangeista. Lokakuussa 1943 meidät lähetettiin eräälle leirille Ząbkowiceen. Nukuimme ullakon makuulavoilla noin 60 muun miehen, naisen ja lapsen kanssa. SS piti huolen siitä, että meille annettu ruoka oli pilaantunutta ja tuskin syömäkelpoista.

Vaikka elämä oli kovaa, emme koskaan luopuneet toivosta. Olimme lukeneet Vartiotornista, että sodan jälkeen suoritettaisiin valtaisa saarnaamistyö. Niinpä tiesimme syyn kärsimyksiimme ja myös sen, että ne loppuisivat pian.

Kun kuulimme uutisia liittoutuneiden sotajoukkojen lähestymisestä, tajusimme, että natsit olivat häviämässä sodan. SS päätti alkuvuodesta 1945 tyhjentää leirimme. 19. helmikuuta meidät pakotettiin lähtemään lähes 240 kilometrin pituiselle marssille. Neljän viikon päästä saavuimme Steinfelsiin Saksaan, missä vartijat kokosivat vangit erääseen kaivokseen. Monet ajattelivat, että meidät tapettaisiin. Mutta tuona päivänä liittoutuneet tulivat, SS pakeni ja koetuksemme oli ohi.

 Saavutan tavoitteitani

Oli kulunut lähes kaksi ja puoli vuotta, kun 5. toukokuuta 1945 tulimme kotiin Yutziin likaisina ja täynnä syöpäläisiä. Emme olleet vaihtaneet vaatteita helmikuun jälkeen, ja niinpä päätimme polttaa nuo vanhat vaatteet. Muistan äidin sanoneen meille: ”Olkoon tämä elämänne kaunein päivä. Meillä ei ole mitään. Eivät edes yllämme olevat vaatteet ole omiamme. Mutta me kaikki neljä olemme tulleet takaisin uskollisina. Emme tinkineet vakaumuksestamme.”

Sveitsissä viettämäni kolmen kuukauden toipumisajan jälkeen menin takaisin kouluun tarvitsematta enää pelätä erottamista. Nyt saatoimme kokoontua hengellisten veljiemme kanssa ja saarnata vapaasti. Olin jo vuosia aiemmin vihkiytynyt Jehovalle, mutta 13-vuotiaana tein sen julkisesti tunnetuksi, kun isäni kastoi minut Moselissa 28. elokuuta 1947. Olisin halunnut aloittaa tienraivauksen heti, mutta isä vaati, että hankin jonkin ammatin. Niinpä valmistuin ompelijaksi. Vuonna 1951 ollessani 17-vuotias minut nimitettiin palvelemaan tienraivaajana läheisessä Thionvillessa.

Tuona vuonna olin Pariisin konventissa ja jätin anomuksen lähetyspalvelukseen. Minulla ei ollut riittävästi ikää, mutta veli Nathan Knorr sanoi, että hän pitäisi anomukseni tallessa ”myöhempää aikaa varten”. Kesäkuussa 1952 sain kutsun Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 21. kurssille, joka pidettäisiin South Lansingissa New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa.

Gileadissa ja sen jälkeen

Mikä kokemus! Minusta oli usein tuntunut vaikealta puhua julkisesti omalla kielelläni. Nyt jouduin puhumaan englanniksi. Mutta opettajat auttoivat minua ystävällisesti. Eräs veli antoi minulle lempinimen Valtakunnan Hymy sen hymyn vuoksi, jonka ujous toi kasvoilleni.

Kurssimme päättäjäiset pidettiin 19. heinäkuuta 1953 Yankee-stadionilla New Yorkissa, ja minut määrättiin Pariisiin Ida Candusson (myöhemmin Seignobos) kanssa. Saarnaaminen rikkaille pariisilaisille oli pelottavaa, mutta pystyin tutkimaan Raamattua monien nöyrien ihmisten kanssa. Ida meni naimisiin ja lähti Afrikkaan vuonna 1956, mutta minä jäin Pariisiin.

Vuonna 1960 avioiduin Betelissä työskennelleen veljen kanssa, ja sen jälkeen palvelimme erikoistienraivaajina Chaumontissa ja Vichyssä. Viisi vuotta myöhemmin sairastuin tuberkuloosiin ja jouduin lopettamaan tienraivauksen. Se tuntui kauhealta, koska lapsesta saakka tavoitteenani oli ollut kokoaikainen palvelus ja siinä pysyminen. Jonkin aikaa myöhemmin mieheni jätti minut toisen naisen vuoksi. Hengellisten veljieni ja sisarteni tuki auttoi minua noina synkkinä vuosina, ja Jehova kantoi kaiken aikaa kuormaani (Ps. 68:19).

Asun nyt Louviers’ssa Normandiassa, lähellä Ranskan haaratoimistoa. Terveysongelmista huolimatta olen onnellinen siitä, että olen nähnyt Jehovan käden ylläni. Saamani kasvatus auttaa minua nykyäänkin säilyttämään oikean asenteen. Vanhempani opettivat, että Jehova on todellinen persoona, jota voin rakastaa, jolle voin puhua ja joka vastaa rukouksiini. Tosiaankin ”mitä maksan takaisin Jehovalle kaikesta hyvästä, mitä hän on minulle tehnyt”? (Ps. 116:12.)

[Huomioteksti s. 6]

”Olen onnellinen siitä, että olen nähnyt Jehovan käden ylläni.”

[Kuva s. 5]

Kuusivuotiaana kaasunaamari mukanani.

[Kuva s. 5]

Luxemburgissa lähetystyöntekijöiden ja tienraivaajien kanssa erään erikoiskampanjan aikana ollessani 16-vuotias.

[Kuva s. 5]

Isän ja äidin kanssa konventissa vuonna 1953.