Miten kolme konventtia vaikutti elämäni kulkuun?

Kertonut George Warienchuck

OVATKO jossain konventissa kuulemasi asiat vaikuttaneet sinuun niin voimakkaasti, että olet tehnyt elämässäsi suuria muutoksia? Näin tapahtui minulle. Ajatellessani menneisyyttä huomaan selvästi, että erityisesti kolme konventtia on vaikuttanut elämäni kulkuun. Ensimmäinen auttoi minua olemaan rohkeampi, toinen olemaan tyytyväisempi ja kolmas anteliaampi. Mutta ennen kuin kerron näistä muutoksista, voisin selostaa joitakin tapahtumia noita konventteja edeltäviltä vuosilta, tapahtumia jotka liittyivät lapsuuteeni.

Synnyin vuonna 1928 nuorimpana kolmesta lapsesta. Vartuimme sisarteni Margien ja Olgan kanssa South Bound Brook -nimisessä, noin 2 000 asukkaan pikkukaupungissa New Jerseyn osavaltiossa Yhdysvalloissa. Vaikka olimme köyhiä, äiti oli antelias. Kun hänellä suinkin oli rahaa valmistaa hyvä ateria, hän kutsui myös naapureita syömään. Ollessani yhdeksänvuotias äidin luona kävi Jehovan todistaja, joka puhui hänen äidinkieltään unkaria, mikä sai hänet kuuntelemaan Raamatun sanomaa. Myöhemmin Bertha, eräs vähän yli 20-vuotias sisar, jatkoi Raamatun tutkimista äidin kanssa ja auttoi häntä tulemaan Jehovan palvelijaksi.

Päinvastoin kuin äiti minä olin luonteeltani arka ja vailla itseluottamusta. Tilannetta pahensi se, että äidillä oli taipumus väheksyä minua. Kysyttyäni itkusilmin häneltä, miksi hän aina arvosteli minua, hän sanoi, että hän rakasti minua mutta ei halunnut hemmotella minua pilalle. Hänellä oli hyvä tarkoitus, mutta koska en saanut kiitosta, tunsin itseni huonoksi.

Kerran eräs naapuri, joka puhui usein minulle ystävällisesti, pyysi minua menemään hänen poikiensa kanssa heidän kirkkonsa pyhäkouluun. Tiesin, että se ei miellyttäisi Jehovaa, mutta pelkäsin loukkaavani tuota ystävällistä naapuria. Niinpä useiden kuukausien ajan kävin kirkossa, vaikka häpesin sitä. Myös koulussa ihmispelko sai minut toimimaan omantuntoni vastaisesti. Koulun rehtori, joka oli määräilevä mies, piti huolen siitä, että opettajat panivat kaikki lapset tervehtimään lippua. Minäkin tervehdin. Näin jatkui vuoden päivät, mutta sitten tuli muutos.

Opin rohkeutta

Vuonna 1939 kodissamme alkoi kokoontua kirjantutkisteluryhmä. Sitä johti nuori tienraivaajaveli Ben Mieszkalski. Kutsuimme häntä hyvästä syystä Big Beniksi (Isoksi Beniksi). Minun silmissäni hän näytti yhtä korkealta ja leveältä kuin etuovemme. Pelottavan ulkokuoren alla sykki kuitenkin lämmin sydän, ja hänen ystävällinen hymynsä sai minut pian tuntemaan itseni levolliseksi. Niinpä kun Ben pyysi minua mukaansa kenttäpalvelukseen, lähdin mielelläni. Meistä tuli ystäviä. Kun olin allapäin, hän puhui minulle niin kuin huolehtiva  isoveli puhuisi nuoremmalle sisarukselleen. Tämä merkitsi minulle hyvin paljon, ja opin pitämään hänestä kovasti.

Vuonna 1941 Ben pyysi perhettämme lähtemään hänen autossaan konventtiin Saint Louisiin Missouriin. Olin täynnä intoa. En ollut koskaan matkustanut pidemmälle kuin 80 kilometrin päähän kotoa, ja nyt olin lähdössä paikkaan, johon olisi matkaa 1 500 kilometriä. Saint Louisissa oli kuitenkin ongelmia. Papit olivat käskeneet seurakuntalaistensa peruuttaa kaikki sopimukset, joita he olivat tehneet todistajien majoittamiseksi koteihinsa. Monet peruuttivatkin. Myös sitä perhettä, jonka luona meidän oli määrä majoittua, oli uhkailtu. Silti he toivottivat meidät tervetulleiksi. Isäntäväkemme sanoi, että he eivät rikkoisi lupaustaan huoneen antamisesta. Heidän rohkeutensa teki minuun syvän vaikutuksen.

Sisareni menivät tuossa konventissa kasteelle. Samana päivänä veli Rutherford Brooklynin Betelistä piti sytyttävän puheen. Siinä hän pyysi kaikkia lapsia, jotka haluavat tehdä Jumalan tahdon, nousemaan ylös. Noin 15 000 nousi, minä heidän joukossaan. Sitten hän pyysi niitä meistä, jotka tahtoivat tehdä voitavansa saarnaamistyössä, sanomaan: ”Hyvä!” Yhdessä muiden lasten kanssa kajautin: ”Hyvä!” Seurasi voimakkaat suosionosoitukset. Olin valtavan innostunut.

Konventin jälkeen vierailimme erään veljen luona Länsi-Virginiassa. Hän kertoi kenttämatkastaan, jonka yhteydessä vihainen väkijoukko oli hakannut ja tervannut hänet ja peittänyt hänet höyhenillä. Kuuntelin häntä henkeä pidätellen. ”Mutta aion jatkaa saarnaamista”, veli sanoi. Kun lähdimme tuon veljen luota, tunsin olevani kuin Daavid. Olin valmis taistelemaan Goljatia – kouluni rehtoria – vastaan.

Mentyäni taas kouluun lähestyin rehtoria. Hän tuijotti minua vihaisesti. Rukoilin hiljaa mielessäni Jehovalta apua. Sitten tokaisin: ”Olen ollut Jehovan todistajien konventissa. En tervehdi enää lippua!” Tuli pitkä hiljaisuus. Rehtori nousi hitaasti pöytänsä äärestä ja käveli minua kohti. Hänen kasvonsa olivat vihasta punaiset. Hän karjui: ”Sinä tervehdit lippua, tai sinut erotetaan!” Tällä kertaa en antanut periksi ja tunsin sisimmässäni sellaista iloa, jota en ollut koskaan ennen tuntenut.

Tuskin maltoin odottaa, että pääsisin kertomaan Benille, mitä oli tapahtunut. Nähdessäni hänet valtakunnansalilla huusin: ”Minut erotetaan koulusta! En tervehtinyt lippua!” Ben pani kätensä ympärilleni, hymyili ja sanoi: ”Jehova varmasti rakastaa sinua.” (5. Moos. 31:6.) Miten nuo sanat kannustivatkaan minua! Menin kasteelle 15. kesäkuuta 1942.

Opin tyytyväisyyden salaisuuden

Toisen maailmansodan jälkeen maan taloudellinen tilanne koheni nopeasti ja materialismi levisi kaikkialle. Minulla oli hyväpalkkainen työ ja pystyin ostamaan sellaista, mistä aiemmin saatoin vain uneksia. Jotkut ystäväni hankkivat moottoripyörän, toiset uudistivat kotinsa. Minä ostin tuliterän auton. Pian haluni saada lisää aineellisia mukavuuksia alkoi syrjäyttää kiinnostustani Valtakunnan etuja kohtaan. Tiesin, että olin menossa väärään suuntaan. Onneksi vuonna 1950 pidetty New Yorkin konventti auttoi minua tarkistamaan kurssiani.

Tuossa konventissa puhuja toisensa jälkeen kannusti kuulijoita menemään eteenpäin saarnaamistyössä. Eräs puhuja kehotti riisumaan yltään kaiken tarpeettoman ja juoksemaan kilpajuoksun. Tuntui kuin hän olisi puhunut juuri minulle. Näin myös Gilead-kurssin  päättäjäistilaisuuden. Se sai minut ajattelemaan, että jos nämä ikäiseni todistajat voivat luopua aineellisista mukavuuksista palvellakseen ulkomailla, minun pitäisi olla halukas tekemään sama täällä kotimaassa. Konventin loppuun mennessä olin päättänyt, että ryhdyn tienraivaajaksi.

Olin noihin aikoihin alkanut seurustella Evelyn Mondakin kanssa. Hän oli innokas sisar siinä seurakunnassa, johon menin tienraivaajaksi. Evelynin äidillä oli kasvatettavana kuusi lasta, ja hän oli peloton nainen. Hän teki mielellään katutyötä suuren katolisen kirkon edustalla. Vihainen pappi käski vaikka kuinka monta kertaa hänen lähteä, mutta hän ei hievahtanutkaan. Evelyn oli äitinsä kaltainen: hänelläkään ei ollut ihmispelkoa. (Sananl. 29:25.)

Vuonna 1951 Evelyn ja minä menimme naimisiin, sanoimme itsemme irti työpaikoistamme ja aloitimme tienraivauksen. Kierrosvalvoja kannusti meitä muuttamaan Atlantin rannikolle Amagansettin kylään, joka oli noin 160 kilometrin päässä New Yorkista. Kun seurakunnasta ilmoitettiin, että heillä ei ollut meille asuntoa, aloimme etsiä asuntovaunua, mutta emme löytäneet sellaista, johon meillä olisi ollut varaa. Sitten satuimme näkemään ränsistyneen asuntovaunun. Omistaja pyysi siitä 900:aa dollaria – juuri sen verran kuin olimme saaneet häälahjaksi. Ostimme ja kunnostimme sen ja vedimme sen uudelle alueelle. Saavuimme sinne kuitenkin täysin rahattomina ja mietimme, miten selviäisimme tienraivaajina.

Evelyn teki kotisiivouksia, ja minä sain italialaisesta ravintolasta siivoustyön, joka piti tehdä myöhään yöllä. Omistaja sanoi: ”Voit viedä kotiin vaimollesi mitä tahansa tähteeksi jäänyttä ruokaa.” Niinpä tultuani työstä kahden aikaan aamuyöllä asuntovaunumme täyttyi pitsan ja pastan tuoksuista. Varsinkin talvella, kun hytisimme jäätävän kylmässä asuntovaunussa, nuo ruoat olivat uudelleen lämmitettyinä suuri nautinto. Lisäksi seurakunnan veljet jättivät toisinaan vaunumme portaille ison kalan. Niinä vuosina, joina palvelimme noiden rakkaiden veljien kanssa Amagansettissa, opimme, että tyytyminen välttämättömyyksiin tekee elämästä antoisaa. Ne olivat onnellisia vuosia.

Halusimme antaa enemmän

Heinäkuussa 1953 toivotimme tervetulleiksi satoja lähetystyöntekijöitä, jotka olivat saapuneet ulkomaisilta määräalueiltaan kansainväliseen konventtiin New Yorkiin. He kertoivat kiehtovia kokemuksia. Heidän intonsa oli tarttuvaa. Lisäksi kun eräs konventin puhuja painotti sitä, että moniin maihin ei ollut vielä viety Valtakunnan sanomaa, tajusimme, mitä meidän täytyi tehdä: antaa toisten hyväksi enemmän laajentamalla palvelustamme. Anoimme lähetyskoulutukseen heti konventissa. Samana vuonna saimme kutsun Gilead-koulun 23. kurssille, joka alkoi helmikuussa 1954. Mikä ilo se olikaan!

Olimme innoissamme, kun saimme tietää, että määräalueemme tulisi olemaan Brasilia. Ennen kuin lähdimme höyrylaivalla kahden viikon merimatkalle, eräs Betelissä palveleva vastuullinen veli sanoi minulle: ”Sinun ja vaimosi kanssa Brasiliaan matkustaa yhdeksän naimatonta lähetystyöntekijäsisarta. Pidä huolta heistä!” Voit varmaan kuvitella, miten huvittuneita ilmeitä merimiesten kasvoilla oli, kun he näkivät minun tulevan laivaan kymmenen nuorta naista perässäni. Sisarilla  ei kuitenkaan ollut tässä tilanteessa mitään ongelmia. Yhtä kaikki olin helpottunut, kun astuimme turvallisesti Brasilian maaperälle.

Opittuamme puhumaan portugalia sain määräyksen kierrostyöhön Rio Grande do Sulin osavaltioon Etelä-Brasiliaan. Kierrosvalvoja, jonka tilalle tulin, oli naimaton veli, ja hän sanoi vaimolleni ja minulle: ”Ihmettelen sitä, että tänne lähetettiin aviopari. Tämä on vaikea paikka.” Seurakunnat olivat hajallaan laajalla maaseutualueella, ja joihinkin niistä pääsi vain kuorma-autolla. Kuljettaja antoi kiivetä autonsa lavalle, jos osti hänelle ruokaa. Istuimme kuorman päällä hajareisin kuin hevosen selässä ja tarrauduimme molemmin käsin lastia koossa pitäviin hihnoihin. Kun auton korkea lasti jyrkissä mutkissa kallistui, tuijotimme allamme oleviin syviin laaksoihin ja puristimme hihnoja rystyset valkoisina. Mutta nähdessämme meitä innokkaasti odottavien veljien iloiset kasvot meistä tuntui, että tällaiset koko päivän kestävät matkat olivat kaiken vaivan arvoisia.

Asuimme veljien luona. He olivat hyvin köyhiä, mutta se ei estänyt heitä antamasta. Eräällä syrjäisellä alueella kaikki veljet olivat työssä lihanpakkaamossa. Koska palkat olivat pienet, he pystyivät syömään vain kerran päivässä. Jos he eivät jonakin päivänä tehneet työtä, he eivät saaneet palkkaa. Silti he ottivat vierailujemme aikana työstä kaksi päivää vapaata tukeakseen seurakunnan toimintaa. He luottivat Jehovaan. Emme koskaan unohda sitä, mitä nuo nöyrät veljet opettivat meille uhrausten tekemisestä Jumalan valtakunnan puolesta. Eläessämme heidän keskuudessaan saimme valmennusta, jota mikään koulu ei voi tarjota. Noita veljiä muistellessani ilonkyyneleet nousevat vieläkin silmiini.

Vuonna 1976 palasimme Yhdysvaltoihin huolehtimaan sairaasta äidistäni. Brasiliasta lähteminen oli kovaa, mutta olemme kiitollisia siitä, että saimme nähdä Valtakunnan työn kasvavan hämmästyttävällä tavalla tuossa maassa. Aina kun saamme kirjeitä Brasiliasta, mieleemme palaa monia onnellisia muistoja tuolta elämämme ihanalta ajalta.

Sykähdyttäviä jälleentapaamisia

Sinä aikana kun hoidimme äitiä, olimme myös tienraivaajina ja teimme siivoustöitä. Äiti kuoli uskollisena Jehovalle vuonna 1980. Sen jälkeen minua pyydettiin palvelemaan kierrostyössä Yhdysvalloissa. Vuonna 1990 vaimoni ja minä vierailimme eräässä seurakunnassa Connecticutissa ja tapasimme siellä jonkun, jolla oli minulle aivan erityistä merkitystä. Yksi seurakunnan vanhimmista oli Ben, sama Ben, joka oli noin 50 vuotta aiemmin auttanut minua asennoitumaan Jehovan puolelle. Miten iloisia olimmekaan halatessamme toisiamme!

Vuodesta 1996 saakka Evelyn ja minä olemme palvelleet portugalinkielisen seurakunnan yhteydessä Elizabethissa New Jerseyssä niin sanottuina kunnoltaan heikentyneinä erikoistienraivaajina. Minulla on terveysongelmia, mutta rakkaan vaimoni tuella osallistun kenttäpalvelukseen niin paljon kuin mahdollista. Evelyn auttaa myös heikkokuntoista, iäkästä naapuriamme Berthaa. Kuka hän on? Sama Bertha, joka auttoi äitiäni tulemaan Jehovan palvelijaksi yli 70 vuotta sitten! Olemme iloisia, kun meillä on tilaisuus ilmaista hänelle arvostuksemme kaikesta, mitä hän teki auttaessaan perhettämme oppimaan totuuden.

Olen kiitollinen siitä, että nuo kolme varhaista konventtia saivat minut asennoitumaan tosi palvonnan puolelle, yksinkertaistamaan elämääni ja laajentamaan palvelustani. Niillä oli totisesti suuri vaikutus elämänkulkuuni.

[Kuva s. 23]

Evelynin äiti (vasemmalla) ja minun äitini.

[Kuva s. 23]

Ystäväni Ben.

[Kuva s. 24]

Saavuttuamme Brasiliaan.

[Kuva s. 25]

Evelyn ja minä nykyään.