Koettelemukset ovat vahvistaneet luottamustamme Jehovaan

Kertonut Ada Dello Stritto

Sain juuri päivän tekstin jäljennettyä vihkooni. Vaikka olen 36-vuotias, minulta meni noiden muutamien rivien kirjoittamiseen kaksi tuntia. Miksi niin kauan? Äitini selittää. (Joel)

MIEHENI ja minut kastettiin Jehovan todistajiksi vuonna 1968. Meillä oli jo kaksi tervettä poikaa, David ja Marc, kun saimme kolmannen pojan, Joelin. Hän syntyi ennenaikaisesti vuonna 1973 sairaalassa Binchen kaupungissa Belgiassa, noin 60 kilometriä Brysselistä etelään. Joel painoi syntyessään vain 1,7 kiloa, minkä vuoksi minun täytyi kotiin lähtiessäni jättää hänet sairaalaan.

Kun poikamme tilassa ei vielä viikkojenkaan päästä ollut tapahtunut käännettä parempaan, mieheni Luigi ja minä veimme hänet lastenlääkärille. Tutkittuaan hänet lääkäri sanoi: ”Olen pahoillani. Joelilla näyttää olevan kaikki ongelmat, joita hänen veljillään ei ole.” Syntyi pitkä hiljaisuus. Sillä hetkellä tajusin, että pieni poikamme oli vakavasti sairas. Lääkäri pyysi mieheni sivummalle ja sanoi: ”Vauvallanne on 21-trisomia.” Se tunnetaan myös Downin oireyhtymänä. *

Lastenlääkärin lausunto teki meidät surullisiksi, ja päätimme kääntyä toisen erikoislääkärin puoleen. Hän tutki pientä Joelia huolellisesti lähes tunnin ajan sanomatta sanaakaan. Luigista ja minusta se tuntui iäisyydeltä. Lopulta lääkäri nosti katseensa ja sanoi: ”Lapsenne tulee olemaan hyvin riippuvainen teistä.” Sitten hän lisäsi lempeästi: ”Mutta Joel tulee olemaan onnellinen, koska hänen vanhempansa rakastavat häntä.” Liikuttuneena pitelin Joelia käsivarsillani, ja veimme hänet kotiin. Hän oli silloin kahdeksan viikon ikäinen.

Kristilliset kokoukset ja sananpalvelus vahvistavat meitä

Jatkotutkimuksissa paljastui, että Joelilla oli myös vakava sydänvika ja vaikea riisitauti. Koska hänen sydämensä oli liian iso, se painoi  hänen keuhkojaan ja hän altistui infektioille. Niinpä kun Joel oli nelikuinen, hän sairastui pesäkekeuhkokuumeeseen ja hänet piti viedä takaisin sairaalaan, jossa hän joutui karanteeniin. Oli tuskallista seurata Joelin kamppailua. Olisimme halunneet pitää häntä sylissä ja hyväillä häntä, mutta emme saaneet kymmenen ahdistavan viikon aikana edes koskea häneen. Luigi ja minä saatoimme vain katsella, pitää toisistamme kiinni ja rukoilla.

Koettelemuksen aikana jatkoimme seurakunnan kokouksissa käymistä yhdessä Davidin ja Marcin kanssa, jotka olivat tuolloin kuusi- ja kolmivuotiaita. Valtakunnansalilla meistä tuntui kuin olisimme olleet Jehovan huolehtivissa käsissä. Niinä tunteina, jotka vietimme salilla kristittyjen veljiemme ja sisartemme ympäröiminä, tunsimme voivamme heittää taakkamme Jehovalle ja koimme sisäistä rauhaa (Ps. 55:22). Jopa Joelista huolehtineet sairaanhoitajat sanoivat panneensa merkille, että kokouksissa käyminen auttoi meitä säilyttämään tasapainomme.

Tuohon aikaan rukoilin Jehovalta voimaa myös jaksaakseni osallistua kenttäpalvelukseen. Sen sijaan että olisin itkenyt kotona, halusin puhua ihmisille ja kertoa heille, miksi Jumalan lupaus maailmasta, jossa ei ole sairauksia, antoi minulle voimaa. Aina kun pääsin kenttäpalvelukseen, minusta tuntui, että Jehova vastasi rukouksiini.

”Tämä on hämmästyttävää!”

Kuinka iloinen olikaan se päivä, jona saimme vihdoin tuoda Joelin kotiin sairaalasta! Mutta heti seuraavana päivänä ilomme vaihtui suruksi. Joelin tila huononi nopeasti, ja meidän täytyi kiidättää hänet takaisin sairaalaan. Tutkittuaan hänet lääkärit sanoivat meille: ”Joelilla on enintään kuusi kuukautta elinaikaa.” Kaksi kuukautta myöhemmin lääkäreiden ennustus näytti käyvän toteen, kun noin kahdeksan kuukauden ikäisen Joelin terveydentila romahti. Eräs lääkäri halusi puhua kanssamme ja sanoi: ”Olen pahoillani. Mitään ei ole enää tehtävissä.” Sitten hän lisäsi: ”Tässä vaiheessa ainoastaan Jehova voi auttaa häntä.”

Palasin Joelin sairaalahuoneeseen. Vaikka olin henkisesti ja fyysisesti aivan lopussa, päätin pysyä hänen vuoteensa äärellä. Useat kristityt sisaret olivat vuorotellen kanssani, koska Luigin piti huolehtia kahdesta vanhemmasta pojastamme. Kului viikko. Sitten Joel sai yhtäkkiä sydänkohtauksen. Sairaanhoitajat ryntäsivät huoneeseen mutta eivät voineet auttaa häntä. Joidenkin minuuttien jälkeen eräs heistä sanoi hiljaa: ”Se on ohi.” Lopen uupuneena purskahdin itkuun ja lähdin huoneesta. Yritin rukoilla Jehovaa, mutta pystyin hädin tuskin löytämään sanoja ilmaisemaan tuskaani. Kului 15 minuuttia, ja sitten sairaanhoitaja huusi minulle: ”Joel elpyy!” Hän tarttui käsivarteeni ja sanoi: ”Voit tulla katsomaan häntä.” Kun palasin huoneeseen, Joelin sydän sykki jälleen! Uutinen hänen toipumisestaan levisi nopeasti. Hoitajia ja lääkäreitä tuli paikalle, ja monet huudahtivat: ”Tämä on hämmästyttävää!”

Yllättävä askel neljän vuoden iässä

Joelin ensimmäisten elinvuosien aikana lastenlääkäri toisti meille usein, että Joel tarvitsee paljon rakkautta. Koska Luigi ja minä olimme erityisesti Joelin syntymän jälkeen  saaneet osaksemme Jehovan hellää huolenpitoa, halusimme puolestamme vaalia poikaamme hellästi. Meillä oli monia tilaisuuksia tehdä niin, koska Joel tarvitsi apuamme kaikessa.

Joelin ensimmäisten seitsemän elinvuoden aikana toistui vuosittain sama tapahtumaketju. Lokakuusta maaliskuuhun hän kärsi terveysongelmasta toisensa jälkeen, ja meidän täytyi kuljettaa häntä edestakaisin kodin ja sairaalan väliä. Samaan aikaan yritin olla poikiemme Davidin ja Marcin kanssa niin paljon kuin mahdollista. He vuorostaan yrittivät kovasti auttaa Joelia edistymään – yllättävin tuloksin. Monet lääkärit olivat esimerkiksi sanoneet meille, ettei Joel pystyisi koskaan kävelemään. Mutta kerran kun Joel oli nelivuotias, poikamme Marc sanoi hänelle: ”Näytäpäs äidille, mitä osaat!” Ällistyksekseni Joel otti ensimmäiset askeleensa! Olimme hyvin iloisia ja kiitimme yhdessä perheenä Jehovaa sydämemme pohjasta. Kehuimme Joelia aina innokkaasti, kun hän vähänkin edistyi missä tahansa asiassa.

Jumalinen valmennus pienokaisesta asti kantaa hedelmää

Otimme Joelin mukaamme kokouksiin valtakunnansalille mahdollisimman usein. Suojellaksemme häntä taudinaiheuttajilta laitoimme hänet rattaisiin, joiden etupuolella oli läpinäkyvä muovisuojus. Hän nautti seurakunnan parissa olemisesta, vaikka joutuikin istumaan tuon suojuksen takana.

Kristityt veljemme ja sisaremme olivat meille voiman lähde, sillä he ympäröivät meidät rakkaudella ja auttoivat käytännön asioissa. Eräs veli muistutti meitä usein Jesajan 59:1:ssä olevista sanoista: ”Katso! Jehovan käsi ei ole tullut liian lyhyeksi pelastamaan, eikä hänen korvansa ole tullut liian hitaaksi kuulemaan.” Nämä rauhoittavat sanat auttoivat meitä luottamaan Jehovaan.

Joelin kasvaessa yritimme toimia siten, että Jehovan palvelemisesta tulisi tärkeä osa hänen elämäänsä. Puhuimme aina tilaisuuden tullen hänelle Jehovasta niin, että hän pystyisi kehittämään rakkauden siteen taivaalliseen Isäänsä. Rukoilimme Jehovaa siunaamaan ponnistelujamme, jotta jumalinen valmennus kantaisi hyvää hedelmää.

Olimme kiitollisia siitä, että teini-ikään tullessaan Joel kertoi mielellään Raamatun totuuksista niille, joita tapasi. Toipuessaan 14-vuotiaana suuresta leikkauksesta Joel kysyi ilokseni: ”Äiti, saanko antaa kirurgille Voit elää ikuisesti -kirjan?” Muutamia vuosia myöhemmin Joel joutui uuteen leikkaukseen. Tiesimme, että hän oli vaarassa menehtyä siihen. Ennen leikkausta Joel antoi lääkäreilleen kirjeen, jonka olimme laatineet yhdessä hänen kanssaan. Siinä selitettiin hänen kantansa veren käyttöön. Kirurgi kysyi Joelilta: ”Oletko sinä samaa mieltä?” Joel vastasi päättäväisesti: ”Kyllä olen.” Olimme hyvin ylpeitä poikamme luottamuksesta Luojaan ja hänen vakaasta halustaan miellyttää Häntä. Sairaalan henkilökunta teki paljon hyväksemme, ja arvostamme sitä suuresti.

 Joelin hengellinen edistyminen

17-vuotiaana Joel kävi Jumalalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi vesikasteella. Emme koskaan unohda tuota päivää! Hänen hengellinen edistymisensä saa meidät tuntemaan syvää iloa. Eikä hänen rakkautensa Jehovaa kohtaan ja intonsa totuuden puolesta ole vähentynyt kasteen jälkeen. Joel haluaakin sanoa kaikille tapaamilleen ihmisille: ”Totuus on elämäni!”

Vähän alle 20-vuotiaana Joel oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Se vaati suunnattomia ponnisteluja. Jokainen lyhyt sana, jonka hän onnistui kirjoittamaan, tuntui voitolta. Siitä lähtien hän on aina ensimmäiseksi aamulla tarkastellut päivän tekstin kirjasesta Tutkimme Raamattua päivittäin. Sitten hän jäljentää vaivalloisesti tekstijakeen yhteen vihoistaan, joita hänellä on jo mahtava kokoelma.

Kokouspäivinä Joel pitää huolen siitä, että menemme valtakunnansalille hyvissä ajoin, koska hän haluaa olla toivottamassa kaikki sisääntulijat tervetulleiksi. Kokousten aikana hän nauttii vastaamisesta ja on mielellään mukana näytteissä. Hän myös auttaa mikrofoneista huolehtimisessa ja suorittaa muita tehtäviä. Hän osallistuu viikoittain saarnaamistyöhön kanssamme sikäli kuin hänen terveytensä sallii. Vuonna 2007 Joel nimitettiin seurakuntaamme avustavaksi palvelijaksi. Vuodatimme ilon kyyneliä, koska tämä oli suurenmoinen siunaus Jehovalta.

Tunnemme Jehovan auttavan käden

Vuonna 1999 kohtasimme uuden koettelemuksen. Holtittomasti ajanut kuljettaja aiheutti kolarin, jossa Luigi loukkaantui vakavasti. Hänen toinen jalkansa jouduttiin amputoimaan, ja hänen selkärankaansa leikattiin monta kertaa. Kun luotimme Jehovaan, tunsimme jälleen kerran saavamme voimaa, jota hän antaa apua tarvitseville palvelijoilleen (Fil. 4:13). Vaikka Luigi vammautuikin pysyvästi, yritämme nähdä tilanteen hyvät puolet. Hän ei voi tehdä enää ansiotyötä, joten hänellä on enemmän aikaa huolehtia Joelista. Siksi minä ehdin paneutua aiempaa enemmän hengellisiin toimiin. Luigi pystyy nyt myös paremmin kiinnittämään huomiota perheemme ja seurakuntamme hengellisiin tarpeisiin, ja hän palvelee edelleen vanhimmiston koordinaattorina.

Poikkeavien olosuhteidemme vuoksi vietämme paljon aikaa yhdessä perheenä. Olemme ajan myötä oppineet olemaan järkeviä ja pitämään odotuksemme realistisina. Joskus olemme alla päin, mutta silloin ilmaisemme tunteemme Jehovalle rukouksessa. Kun poikamme David ja Marc aikuistuivat ja muuttivat pois kotoa, he surullista kyllä lakkasivat vähitellen palvelemasta Jehovaa. Toivomme, että he vielä palaisivat Jehovan luo. (Luuk. 15:17–24.)

Vuosien varrella olemme tunteneet Jehovan tuen ja oppineet luottamaan häneen kaikissa kohtaamissamme haasteissa. Jesajan 41:13:n sanat ovat meille erityisen rakkaat: ”Minä, Jehova, sinun Jumalasi, tartun oikeaan käteesi, minä, joka sanon sinulle: ’Älä pelkää. Minä olen auttava sinua.’ ” Tieto siitä, että Jehova pitää tiukasti kiinni kädestämme, lohduttaa meitä. Voimme todellakin sanoa, että koettelemukset ovat vahvistaneet luottamustamme taivaalliseen Isäämme Jehovaan.

[Alaviite]

[Kuvat s. 16, 17]

Joel äitinsä Adan kanssa.

[Kuva s. 18]

Ada, Joel ja Luigi.

[Kuva s. 19]

Joel nauttii voidessaan toivottaa veljet ja sisaret tervetulleiksi valtakunnansalille.