Varhaiskristillisyys ja Rooman jumalat

BITHYNIAN maaherra Plinius nuorempi kirjoitti Rooman keisarille Trajanukselle: ”Olen tähän asti menetellyt seuraavasti niiden suhteen, jotka minulle on annettu ilmi kristittyinä. Olen kysynyt heiltä, ovatko he kristittyjä. Jos he ovat tunnustaneet, olen kysynyt toisen ja kolmannen kerran uhaten heitä kuolemanrangaistuksella. Ne, jotka ovat pysyneet itsepintaisina, olen käskenyt teloittaa.” Niistä jotka kielsivät kristillisyyden herjaamalla Kristusta ja palvomalla keisarin patsasta ja jumalien kuvia, jotka Plinius oli käskenyt tuoda oikeudenkäyntiin, hän kirjoitti: ”Katsoin oikeaksi vapauttaa heidät.”

Varhaiskristittyjä vainottiin, koska he kieltäytyivät palvomasta keisaria ja jumalien kuvia. Mutta mitä on sanottava muista Rooman valtakunnassa harjoitetuista uskonnoista? Mitä jumalia palvottiin, ja miten roomalaiset suhtautuivat niihin? Miksi kristittyjä, jotka kieltäytyivät uhraamasta Rooman jumalille, vainottiin? Vastaukset näihin kysymyksiin auttavat meitä selviytymään samankaltaisista tilanteista, jotka nykyään koettelevat uskollisuuttamme Jehovalle.

Uskontoja imperiumin alueella

Rooman imperiumin alueella oli valtava määrä erilaisia jumaluuksia kuten kieliä ja kulttuurejakin. Vaikka juutalaisuus ehkä vaikutti roomalaisista kummalliselta, he ajattelivat sen olevan religio licita, tunnustettu uskonto, ja suojelivat sitä. Jerusalemin temppelissä uhrattiin kahdesti päivässä kaksi karitsaa ja härkä keisarin ja Rooman kansan puolesta. Roomalaisille oli yhdentekevää, esitettiinkö nämä uhrit yhdelle jumalalle vai monille jumalille. Merkitystä oli sillä, että juutalaiset todistivat tällä eleellä kuuliaisuutensa Roomalle.

Paikallisissa kulteissa oli vallalla pakanuus eri muodoissaan. Kreikkalainen mytologia oli levinnyt laajalle, ja ennustelu oli yleistä. Idästä lähtöisin olevat niin sanotut mysteeriuskonnot lupasivat kannattajilleen kuolemattomuuden, jumalallisia ilmoituksia ja yhteyden jumaliin salaperäisten seremonioiden välityksellä. Nämä uskonnot levittäytyivät joka puolelle imperiumia. Suosittuja palvonnan kohteita ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla olivat egyptiläinen jumala Serapis ja jumalatar Isis, syyrialainen kalajumalatar Atargatis sekä persialainen auringonjumala Mithra.

Apostolien tekojen kirjassa kuvaillaan selvästi varhaiskristillisinä  aikoina vallinnutta pakanallista ilmapiiriä. Esimerkiksi Kyproksen roomalainen prokonsuli vietti aikaa juutalaisen noidan seurassa (Apt. 13:6, 7). Lystrassa Paavalia ja Barnabasta erehdyttiin luulemaan kreikkalaisiksi jumaliksi Hermeeksi ja Zeukseksi (Apt. 14:11–13). Kun Paavali oli Filippissä, hän kohtasi ennustelua harjoittavan palvelustytön (Apt. 16:16–18). Ateenassa ollessaan hän huomasi, että tuon kaupungin asukkaat ”näyttivät olevan muita taipuvaisempia jumaluuksien pelkoon”. Hän näki siellä myös alttarin, joka oli omistettu ”Tuntemattomalle Jumalalle”. (Apt. 17:22, 23.) Efesolaiset palvoivat Artemis-jumalatarta (Apt. 19:1, 23, 24, 34). Maltan saarella Paavalin sanottiin olevan jumala, koska käärmeenpurema ei aiheuttanut hänelle vahinkoa (Apt. 28:3–6). Tämänkaltaisessa ympäristössä kristittyjen oli pidettävä varansa sellaisia vaikutteita vastaan, jotka olisivat voineet turmella heidän puhtaan palvontansa.

Rooman uskonto

Kun imperiumi laajeni, roomalaiset tutustuivat uusiin jumaluuksiin ja alkoivat palvoa niitä jo tuntemiensa jumalien erilaisina ilmentyminä. Sen sijaan että roomalaiset valloittajat olisivat raivanneet ulkomaiset kultit pois, he hyväksyivät ne ja omaksuivat ne itsekin. Näin Rooman uskonnosta tuli yhtä monimuotoinen kuin oli sen monikulttuurinen väestökin, eikä tuossa uskonnossa vaadittu minkään jumalan yksinomaista palvontaa. Ihmiset saivat palvoa samanaikaisesti useita eri jumaluuksia.

Rooman omista jumalista korkea-arvoisin oli Juppiter, jota kutsuttiin myös nimellä Optimus Maximus, ’parhain ja suurin’. Hänen uskottiin tekevän itsensä ilmeiseksi tuulessa, sateessa, salamoinnissa ja ukkosessa. Juppiterin sisar ja puoliso Juno yhdistettiin kuuhun, ja hänen sanottiin valvovan naisten elämän kaikkia puolia. Juppiterin tytär Minerva taas oli käsitöiden, ammattikuntien, taiteiden ja sodan jumalatar.

Rooman jumalia tuntui riittävän loputtomiin. Lares ja Penates olivat perheen jumalia. Vesta oli kotilieden jumalatar. Kaksikasvoinen Janus oli kaikkien alkujen jumala. Kullakin ammatilla oli oma suojelusjumalansa. Roomalaiset korottivat jumalan asemaan jopa käsitteitä: Pax suojeli rauhaa, Salus terveyttä, Pudicitia vaatimattomuutta ja siveyttä, Fides  uskollisuutta, Virtus rohkeutta ja Voluptas mielihyvää. Rooman julkisessa ja yksityisessä elämässä kaiken ajateltiin riippuvan jumalten tahdosta. Siksi erilaisten hankkeiden onnistuminen oli varmistettava lepyttämällä vastaavia jumalia palvontamenoilla, joihin sisältyi rukouksia, uhreja ja juhlia.

Eräs keino ottaa selville jumalten tahto oli enteiden tähyily. Tässä tarkoituksessa tutkittiin usein uhrieläinten sisäelimiä, koska näiden kunnon ja ulkonäön ajateltiin ilmaisevan, paheksuivatko vai suosivatko jumalat käsillä olevaa hanketta.

Toisen vuosisadan loppupuolella eaa. roomalaiset olivat alkaneet samaistaa tärkeimmät jumalansa kreikkalaisten jumaliin – Juppiter samaistettiin Zeukseen, Juno Heraan ja niin edelleen. He olivat myös omaksuneet kreikkalaisen jumalaistaruston. Nämä tarut eivät missään nimessä imarrelleet jumalia vaan ilmaisivat, että niillä oli samat viat ja puutteet kuin ihmisilläkin. Tarujen mukaan esimerkiksi Zeus oli raiskaaja ja pedofiili ja harjoitti sukupuolisuhteita niin kuolevaisten kuin kuolemattomina pidettyjenkin kanssa. Jumalien häpeämättömät seikkailut, joille osoitettiin usein riehakkaasti suosiota muinaisissa teattereissa, antoivat myös niiden palvojille luvan päästää alhaiset intohimonsa valloilleen.

Sivistyneistä ihmisistä luultavasti vain harva otti nämä tarut kirjaimellisesti. Jotkut selittivät niiden olevan vertauskuvallisia. Tämä voi osaltaan selittää Pontius Pilatuksen kuuluisaa kysymystä ”Mikä on totuus?” (Joh. 18:38.) Tätä kysymystä on pidetty ilmauksena ”siitä oppineiden yleisestä käsityksestä, että pyrkimys saada minkäänlaista varmuutta näistä asioista on hyödytön”.

Keisarin palvonta

Augustuksen hallituskaudella (27 eaa. – 14 jaa.) alettiin palvoa keisaria. Varsinkin valtakunnan itäosan kreikankielisissä provinsseissa monet tunsivat aitoa kiitollisuutta Augustusta kohtaan, sillä hän oli vakiinnuttanut vauraat ja rauhalliset olot pitkän sotaisan kauden jälkeen. Ihmiset halusivat, että jokin näkyvä mahti tarjoaisi heille jatkuvaa suojaa. He toivoivat instituutiota, joka kykenisi voittamaan uskonnolliset eroavuudet, edistämään isänmaallisuutta ja yhdistämään maailman ”pelastajansa” alaisuuteen. Tämän vuoksi keisaria alettiin kunnioittaa jumalana.

Vaikka Augustus ei antanut elinaikanaan kutsua itseään jumalaksi, hän vaati alamaisiaan palvomaan Rooman henkilöitymää, jumalatarta nimeltä Dea Roma. Kuolemansa jälkeen Augustus korotettiin jumalaksi. Tällä tavoin provinsseissa vallitseva uskonnollinen tunne ja isänmaallisuus suunnattiin kohti valtakunnan ydintä ja sen hallitsijoita. Uudesta keisarikultista tuli keino osoittaa kunnioitusta ja uskollisuutta valtiolle, ja se levisi pian kaikkiin provinsseihin.

Vuosina 81–96 hallinnut Domitianus oli ensimmäinen keisari, joka vaati palvomaan itseään jumalana. Siihen mennessä roomalaiset olivat alkaneet nähdä kristittyjen ja juutalaisten välisen eron ja vastustaa kristillisyyttä, jota he pitivät uutena kulttina. Todennäköisesti juuri Domitianuksen hallituskaudella apostoli Johannes karkotettiin Patmoksen saarelle ”Jeesuksesta todistamisen vuoksi” (Ilm. 1:9).

Johannes kirjoitti vankeudessa ollessaan Ilmestyskirjan. Siinä hän mainitsee Antipaan, kristityn joka tapettiin Pergamonissa, tärkeässä keisarinpalvonnan keskuksessa (Ilm. 2:12, 13). Keisarin hallintokoneisto oli ehkä alkanut vaatia kristittyjä osallistumaan valtionuskontoon kuuluviin palvontamenoihin.  Kirjoituksen alussa lainattu Trajanukselle osoitettu kirje ilmaisee joka tapauksessa sen, että vuoden 112 paikkeilla Plinius vaati Bithynian kristittyjä noudattamaan tällaisia palvontamenoja.

Trajanus kiitteli Pliniuksen tapaa hoitaa tämän ratkaistavaksi tuodut tapaukset ja käski teloittamaan kristityt, jotka kieltäytyivät palvomasta Rooman jumalia. Trajanus kuitenkin lisäsi: ”Jos joku kieltää olevansa kristitty ja todistaa sen käytännössä, siis rukoilemalla jumaliamme, hän saa katumuksensa vuoksi armahduksen, vaikka hänen menneisyytensä olisikin epäiltävä.”

Roomalaiset eivät voineet kuvitellakaan uskontoa, joka vaatisi kannattajiltaan jonkin jumalan yksinomaista palvontaa. Jos Rooman jumalat eivät odottaneet sitä, niin miksi kristittyjen Jumalakaan odottaisi? Valtiollisten jumalien palvonnan ajateltiin olevan yksinkertaisesti osoitus poliittisen järjestelmän tunnustamisesta. Siksi sitä, että kieltäytyi palvomasta niitä, pidettiin maanpetoksena. Kuten Plinius huomasi, useimpia kristittyjä ei voitu mitenkään pakottaa tottelemaan. Heille tällainen teko merkitsi uskottomuutta Jehovalle, ja lukuisat varhaiskristityt ennemmin kuolivat kuin suostuivat palvomaan keisaria epäjumalanaan.

Miksi tämän pitäisi kiinnostaa meitä nykyään? Joissakin maissa ihmisten odotetaan osoittavan palvovaa kunnioitusta kansallisille vertauskuville. Kristittyinä me tietenkin kunnioitamme maallisten hallitusten valtaa (Room. 13:1). Mutta kun on kyse jonkin maan kansallisiin vertauskuviin liittyvistä seremonioista, muistamme, että Jehova Jumala vaatii yksinomaista antaumusta ja hänen Sanansa neuvoo: ”Paetkaa epäjumalanpalvelusta” ja: ”Varjelkaa itseänne epäjumalilta.” (1. Kor. 10:14; 1. Joh. 5:21; Nah. 1:2.) Jeesus sanoi: ”Jehovaa, Jumalaasi, sinun on palvottava, ja yksin hänelle sinun on suoritettava pyhää palvelusta.” (Luuk. 4:8.) Pysykäämme siksi uskollisina Jumalalle, jota palvomme.

[Huomioteksti s. 5]

Tosi kristityt omistavat yksinomaisen antaumuksensa Jehovalle.

[Kuvat s. 3]

Varhaiskristityt kieltäytyivät palvomasta keisaria ja jumalien kuvia.

Keisari Domitianus.

Zeus.

[Lähdemerkinnät]

Keisari Domitianus: Todd Bolen/Bible Places.com; Zeus: Todd Bolen/Bible Places.com, Archaeological Museum of Istanbul

[Kuva s. 4]

Efesoksen kristityt kieltäytyivät palvomasta suosittua Artemis-jumalatarta (Apt. 19:23–41).