Vastusta yleisen mielipiteen aiheuttamaa painetta

KÄSITYKSET siitä, mikä on sopivaa ja mikä sopimatonta tai mikä on ansiokasta ja mikä tuomittavaa, vaihtelevat paikasta toiseen. Ne myös muuttuvat ajan kuluessa. Siksi kun luemme Raamatun kertomuksia menneistä tapahtumista, meidän on punnittava noiden aikojen yleistä mielipidettä ja arvoja sen sijaan, että yrittäisimme arvioida lukemaamme omien normiemme perusteella.

Ajatellaanpa esimerkiksi kahta Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa yhä uudelleen esiintyvää käsitettä, nimittäin kunniaa ja häpeää. Jotta ymmärtäisimme paremmin kohtia, joissa puhutaan kunniasta ja häpeästä, meidän on mietittävä, miten tuolloin eläneet ihmiset ne käsittivät.

Ensimmäisen vuosisadan arvot

”Niin kreikkalaiset, roomalaiset kuin juudealaisetkin pitivät kunniaa ja häpeää kulttuuriensa keskeisinä arvoina”, sanoo muuan tutkija. ”Ihmiset elivät ja kuolivat tavoitellen kunniaa, mainetta, nimeä, hyväksyntää ja arvonantoa.” Tällaiset arvot tekivät heistä herkkiä toisten mielipiteille.

Silloista yhteiskuntaa leimasi voimakas tietoisuus luokista, jotka ulottuivat aatelisista orjiin saakka, ja asema ja kunnia olivat kaikki kaikessa. Kunnia merkitsi ihmisen arvoa paitsi hänen omissa silmissään myös toisten. Kunnioituksen osoittaminen jollekulle oli sen julkista tunnustamista, että hän menetteli niin kuin häneltä odotettiin. Lisäksi siihen sisältyi sen näyttäminen, että jonkun varallisuus, virka-asema tai jalosukuisuus oli tehnyt vaikutuksen, sekä asianmukaisen huomion osoittaminen. Kunnia voitiin ansaita hyveellisillä teoilla tai olemalla jossakin muita etevämpi. Toisaalta julkiseen nöyryytykseen tai pilkkaan liittyi häpeä, joka ei ollut pelkkä sisäinen tunne tai omantunnon reaktio vaan seurausta yhteisön paheksunnasta.

Kun Jeesus puhui jonkun ohjaamisesta juhlassa ”huomattavimmalle paikalle” tai ”alhaisimmalle paikalle”, kyse oli silloisen kulttuurin mukaisesta kunniasta tai häpeästä (Luuk. 14:8–10). Jeesuksen opetuslapset kiistelivät ainakin kahdessa tilanteessa siitä, ”kuka heistä näytti olevan suurin” (Luuk. 9:46; 22:24). He toivat julki yhden tuon yhteiskunnan merkittävistä huolenaiheista. Samaan aikaan ylpeät ja kilpailuhenkiset juutalaiset uskonnolliset johtajat katsoivat Jeesuksen uhmaavan saarnaamisellaan heidän kunniaansa ja valtaansa. Heidän yrityksensä voittaa hänet julkisissa väittelyissä ihmisjoukkojen edessä kuitenkin epäonnistuivat poikkeuksetta. (Luuk. 13:11–17.)

Edellä mainitun tutkijan mukaan ensimmäisen vuosisadan juutalaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten mielestä oli häpeällistä ”joutua kiinni ja tulla julkisesti syytetyksi väärinteosta”. Ihmisen sitomista tai kahlehtimista pidettiin alentavana. Tällainen kohtelu halvensi häntä ystävien, sukulaisten ja yhdyskunnan edessä – olipa hänet tuomittu rikoksesta tai ei. Sen jälkeen hänen maineeseensa liittyi häpeätahra, joka saattoi horjuttaa hänen itsekunnioitustaan ja vahingoittaa hänen suhteitaan toisiin. Vielä sitomistakin nöyryyttävämpää ihmiselle oli se, että häneltä riisuttiin vaatteet tai hänet piestiin. Tällainen kohtelu nostatti halveksintaa ja pilkkaa ja siten riisti häneltä kunnian.

 Teloitus kidutuspaalussa halvensi uhria pahimmalla mahdollisella tavalla. Tällainen teloitus oli ”orjille tarkoitettu rangaistus”, sanoo tutkija Martin Hengel. ”Siksi se merkitsi äärimmäistä nöyryytystä, häpeää ja kidutusta.” Tällä tavoin häväistyn ihmisen sukulaisiin ja ystäviin kohdistui sosiaalinen paine kääntää hänelle selkänsä. Koska Kristus kuoli juuri näin, kaikkien niiden, jotka ensimmäisellä vuosisadalla halusivat olla kristittyjä, täytyi olla valmiit kestämään julkista pilkkaa. Useimmista tuntui todennäköisesti järjettömältä, että joku tunnustautuisi paaluunnaulitun miehen seuraajaksi. Apostoli Paavali kirjoitti: ”Me saarnaamme paaluun pantua Kristusta, joka on juutalaisille kompastumisen aihe, mutta kansakunnille tyhmyyttä.” (1. Kor. 1:23.) Miten varhaiskristityt kohtasivat tämän haasteen?

Erilainen arvomaailma

Ensimmäisen vuosisadan kristityt tottelivat lakia ja pyrkivät välttämään väärintekemisestä johtuvaa häpeää. ”Älköön – – kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tai sellaisena, joka puuttuu toisten asioihin”, kirjoitti apostoli Pietari (1. Piet. 4:15). Jeesus kuitenkin ennusti, että hänen seuraajiaan vainottaisiin hänen nimensä takia (Joh. 15:20). ”Jos – – [joku] kärsii kristittynä”, Pietari kirjoitti, ”älköön hävetkö, vaan kirkastakoon jatkuvasti Jumalaa” (1. Piet. 4:16). Se ettei hävennyt kärsiessään Kristuksen seuraajana, merkitsi tuon ajan sosiaalisten normien hylkäämistä.

Kristityt eivät voineet antaa toisten ihmisten mittapuiden määrätä omaa käytöstään. Paaluun pantu Messias oli ensimmäisen vuosisadan yhteiskunnalle tyhmyyttä. Tämä  näkemys olisi voinut aiheuttaa kristityille painetta mukautua yleisesti hyväksyttyyn ajattelutapaan. Usko siihen, että Jeesus oli Messias, vaati heitä kuitenkin seuraamaan häntä ivasta huolimatta. Jeesus sanoi: ”Joka häpeää minua ja minun sanojani tässä sukupolvessa, joka on avionrikkoja ja syntinen, sitä myös Ihmisen Poika häpeää, kun hän saapuu Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa.” (Mark. 8:38.)

Meitä voidaan nykyään painostaa hylkäämään kristillisyys. Painetta voivat aiheuttaa koulutoverit, naapurit tai työtoverit, jotka yrittävät vetää meidät mukaan moraalittomiin, epärehellisiin tai muuten kyseenalaisiin toimiin. He voivat yrittää saada meidät häpeämään sitä, että kannatamme oikeita periaatteita. Miten meidän pitäisi reagoida tähän?

Jäljittele niitä jotka halveksivat häpeää

Koska Jeesus halusi säilyttää nuhteettomuuden Jehovan edessä, hän koki häpeällisimmän mahdollisen teloituksen. ”Hän kesti kidutuspaalun, halveksien häpeää.” (Hepr. 12:2.) Jeesuksen viholliset läimäyttelivät häntä, sylkivät hänen päälleen, riisuivat vaatteet hänen yltään, pieksivät häntä, panivat hänet paaluun ja herjasivat häntä (Mark. 14:65; 15:29–32). Jeesus kuitenkin halveksi häpeää, jota he yrittivät syytää hänen päälleen. Millä tavoin? Hän kieltäytyi antamasta periksi, vaikka häntä kohdeltiin huonosti. Jeesus tiesi, ettei hän ollut menettänyt arvokkuuttaan Jehovan silmissä, eikä hän tosiaankaan etsinyt ihmisten kunniaa. Vaikka Jeesus koki orjan kuoleman, Jehova korotti hänet herättämällä hänet kuolleista ja antamalla hänelle kunniakkaimman paikan vierellään. Filippiläiskirjeen 2:8–11:ssä sanotaan Kristuksesta Jeesuksesta: ”Hän nöyrrytti itsensä ja tuli tottelevaiseksi kuolemaan saakka, aina kidutuspaalussa kuolemaan saakka. Juuri siksi Jumala korottikin hänet ylempään asemaan ja antoi huomaavaisesti hänelle nimen, joka on jokaisen muun nimen yläpuolella, niin että Jeesuksen nimessä jokainen polvi notkistuisi, niiden, jotka ovat taivaassa, ja niiden, jotka ovat maan päällä, ja niiden, jotka ovat maan alla, ja jokainen kieli tunnustaisi avoimesti Jeesuksen Kristuksen olevan Herra Jumalan, Isän, kunniaksi.”

Jeesus ei suhtautunut välinpitämättömästi teloitukseensa liittyviin häpeän tunteisiin. Häntä huolestutti se häpeä, jota hänen tuomitsemisensa jumalanpilkasta kenties toisi hänen Isälleen. Jeesus pyysi Jehovaa säästämään hänet tällaiselta nöyryytykseltä. ”Poista tämä malja minulta”, hän rukoili. Hän kuitenkin alistui Jumalan tahtoon. (Mark. 14:36.) Jeesus kesti häneen kohdistuneet paineet ja halveksi häpeää. Loppujen lopuksi tätä häpeää tunsivat vain ne, jotka täysin omaksuivat sen ajan yleiset arvot. Jeesus ei selvästikään kuulunut heihin.

Myös Jeesuksen opetuslapsia pidätettiin ja piestiin. Tällainen kohtelu toi heille häpeää monien silmissä. Heitä ylenkatsottiin ja halveksittiin. He eivät kuitenkaan luovuttaneet. Aidot opetuslapset vastustivat yleisen mielipiteen aiheuttamaa painetta ja halveksivat häpeää. (Matt. 10:17; Apt. 5:40; 2. Kor. 11:23–25.) He tiesivät, että heidän tuli ”ottaa kidutuspaalunsa” ja seurata Jeesusta jatkuvasti (Luuk. 9:23, 26).

Mitä on sanottava meistä nykyään elävistä? Asiat, jotka ovat maailman mielestä tyhmiä, heikkoja ja halpa-arvoisia, ovat Jumalasta viisaita, voimallisia ja kunniakkaita (1. Kor. 1:25–28). Meidän olisi siis epäilemättä järjetöntä ja lyhytnäköistä jättäytyä tyystin yleisen mielipiteen ohjattaviksi.

Itselleen kunniaa haluavan täytyy panna painoa sille, mitä maailma hänestä ajattelee. Toisaalta me haluamme Jeesuksen ja hänen ensimmäisellä vuosisadalla eläneiden seuraajiensa tavoin saada Jehovan ystävyyden. Siksi kunnioitamme sitä, mikä on kunniakasta hänen silmissään, ja pidämme häpeällisenä sitä, mitä hän pitää häpeällisenä.

[Kuva s. 4]

Jeesukseen eivät vaikuttaneet maailman käsitykset kunniasta.