Olen saanut palvella hämmästyttävän kasvun aikana

Kertonut Harley Harris

Syyskuun 2. päivänä 1950 oli meneillään kierroskonventti Kennettissä Missourin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Mellakoiva väkijoukko piiritti konventtipaikan, mikä sai pormestarin toimittamaan kansalliskaartin suojaksemme. Kadun varrella seisoi sotilaita kivääreineen ja pistimineen. Solvausten sadellessa kävelimme autoillemme. Sitten ajoimme Cape Girardeauhun, jossa pidettiin konventin loppuosa. Olin tuolloin 14-vuotias ja kävin siellä kasteella. Jospa kertoisin ensin siitä, miten aloin palvella Jehovaa tänä kuohunnan aikana.

ISOVANHEMPANI ja heidän kahdeksan lastaan kuulivat 1930-luvun alussa joitakin veli Rutherfordin levytettyjä puheita ja vakuuttuivat siitä, että he olivat löytäneet totuuden. Vanhempani Bay ja Mildred Harris kävivät kasteella vuonna 1935 Washingtonin konventissa. He olivat ylpeitä saadessaan olla osa ”suurta joukkoa”, joka oli juuri tunnistettu tuossa konventissa (Ilm. 7:9, 14).

Minä synnyin seuraavana vuonna, ja vuotta myöhemmin vanhempani muuttivat Mississippiin eräälle alueelle, jolla ei ollut ennestään todistajia. Asuessamme siellä ei edes matkavalvoja käynyt luonamme. Kirjeenvaihto Betelin kanssa ja konventit olivat jonkin aikaa ainoa yhteytemme veljesseuraan.

Kestävyys vainon alaisuudessa

Toisen maailmansodan aikana Jehovan todistajien puolueeton asenne aiheutti heille paljon vainoa. Me olimme muuttaneet Arkansasissa sijaitsevaan Mountain Homeen. Kerran isä ja minä olimme todistamassa kadulla. Eräs mies kiskaisi lehdet isän kädestä, sytytti ne tuleen ja poltti ne saman tien. Hän syytti meidän olevan pelkureita, koska emme mene sotaan. Olin vasta viisivuotias ja aloin itkeä. Isä katsoi miestä tyynesti sanomatta sanaakaan, kunnes tämä meni tiehensä.

Oli myös hyviä ihmisiä, jotka suhtautuivat meihin myötämielisesti. Kerran kun väkijoukko piiritti meitä ollessamme autossa, yleinen syyttäjä sattui paikalle ja tuli kysymään: ”Mitä täällä oikein tapahtuu?” Muuan mies vastasi: ”Nämä Jehovan todistajat eivät suostu taistelemaan maansa puolesta!” Syyttäjä hyppäsi automme astinlaudalle ja huusi:  ”Minä taistelin ensimmäisessä maailmansodassa ja taistelen tässä toisessakin! Antakaa näiden ihmisten mennä. He eivät tee pahaa kenellekään!” Pikkuhiljaa väkijoukko hajaantui. Arvostimme kovasti tällaisia hyviä ihmisiä, jotka osoittivat meitä kohtaan ihmisystävällisyyttä (Apt. 27:3).

Konventit vahvistavat meitä

Saint Louisissa Missourissa vuonna 1941 pidetty konventti oli ollut juuri sitä, mitä tarvitsimme. Erään arvion mukaan läsnä oli yli 115 000 henkeä, ja kastettujen määrä oli hämmästyttävä – 3 903! Muistan hyvin veli Rutherfordin puheen ”Kuninkaan lapset”. Hän kohdisti sanansa meille lapsille, ja saimme kaikki kauniin, sinisen Lapset-kirjan. Tämä konventti vahvisti minua kohtaamaan sen, mitä tapahtui seuraavana vuonna, kun minun oli määrä aloittaa koulunkäyntini. Serkkujeni ja minun ei annettu käydä koulua, koska emme tervehtineet lippua. Menimme joka päivä kouluun nähdäksemme, oliko johtokunta muuttanut kantansa. Monena aamuna kävelimme metsän läpi kouluun, ja saman tien meidät lähetettiin kotiin. Minusta kuitenkin tuntui, että se oli meidän tapamme osoittaa uskollisuutemme Jumalan valtakunnalle.

Ennen pitkää Yhdysvaltain korkein oikeus päätti, että lipun tervehtiminen ei ole pakollista. Lopulta pystyimme käymään koulua. Opettaja oli hyvin ystävällinen ja auttoi meitä pääsemään muiden oppilaiden tasolle. Koulutoverimmekin kohtelivat meitä kunnioittavasti.

Muistan myös vuonna 1942 Clevelandissa Ohiossa pidetyn konventin, jossa veli Nathan H. Knorr piti esitelmän ”Rauha – voiko se olla pysyvä?” Tästä Ilmestyksen 17. luvun tarkastelusta ilmeni, että toisen maailmansodan jälkeen seuraisi suhteellisen rauhallinen aikakausi, minkä ennakoitiin merkitsevän työmme laajentumista. Sitä silmällä pitäen avattiin Gilead-koulu vuonna 1943. Silloin en tajunnut, miten tämä vaikuttaisi minun tulevaisuuteeni. Sodanjälkeinen rauha tosiaankin tuli, ja vaino laantui. Mutta kun Korean sota alkoi vuonna 1950, vastustus saarnaamistyötämme kohtaan leimahti jälleen ilmiliekkeihin, kuten alussa kuvailin.

Osallistun täydemmin kasvun edistämiseen

Pääsin koulusta vuonna 1954, ja kuukautta myöhemmin aloitin tienraivauksen. Palveltuani ensin Kennettissä Missourissa, missä väkijoukko oli vuonna 1950 piirittänyt meidät, minut kutsuttiin Beteliin maaliskuussa 1955. Sen seurakunnan alueeseen, johon minut määrättiin, kuului New Yorkin keskustassa sijaitseva Times Square. Melkoinen muutos verrattuna elämään maaseudulla! Pystyin pysäyttämään kiireisiä newyorkilaisia siten, että pidin lehdet auki jonkin ajatuksia herättävän aiheen kohdalta ja sanoin: ”Oletteko joskus miettinyt tällaista kysymystä?” Monet halusivat ottaa lehtiä.

Mielestäni parhaita asioita Betelissä oli aamupalvonta, jota johti veli Knorr. Hän sai Raamatun jakeet elämään ja osasi soveltaa niitä käytännöllisellä tavalla. Hän puhui meille nuorille naimattomille veljille kuin isä pojalleen ja antoi usein hyviä neuvoja siitä, miten kohdella vastakkaista sukupuolta. Vuoden 1960 paikkeilla olin päättänyt, että menen naimisiin.

Ilmoitin kirjallisesti lähteväni Betelistä kuukauden kuluttua, mutta en saanut minkäänlaista vastausta. Vaikka olin erittäin ujo, keräsin rohkeutta ja määräajan lopussa kysyin, oliko lähtöilmoitukseni tullut perille. Veli Robert Wallen vastasi puhelimeen ja tuli sitten työpaikalleni. Hän kysyi minulta, mitä ajattelin erikoistienraivauksesta tai kierrostyöstä. ”Mutta Bob”, sanoin, ”olen vasta 24-vuotias, eikä minulla ole tarvittavaa kokemusta.”

Kierrostyöhön

Tuona iltana minua odotti huoneessani suuri kirjekuori. Siinä oli yksi anomus erikoistienraivaukseen  ja toinen kierrostyöhön. Olin aivan ällistynyt! Sain tehtäväkseni palvella veljiä kierrostyössä Lounais-Missourissa ja Itä-Kansasissa, vaikka en tuntenut ansaitsevani tällaista etuoikeutta. Ennen Betelistä lähtöä olin kuitenkin matkavalvojille pidetyssä kokouksessa. Loppusanoissaan veli Knorr muistutti: ”Vaikka olette kierros- tai piirivalvojia, ette välttämättä tiedä enemmän kuin paikalliset veljet. Joillakuilla on paljon enemmän kokemusta kuin teillä, mutta olosuhteiden vuoksi he eivät voi olla samassa tehtävässä kuin te. Voitte oppia heiltä paljon.”

Kuinka todeksi se osoittautuikaan! Parsonsissa Kansasissa veli Fred Molohan vaimoineen sekä hänen veljensä Charley olivat huomattavia esimerkkejä. He olivat oppineet totuuden 1900-luvun alussa. Oli suuri ilo kuulla heidän kokemuksiaan ajalta, jona minua ei vielä ollut olemassakaan. Mieleeni on jäänyt myös John Wristen. Tämä Joplinista Missourista oleva huomaavainen iäkäs veli oli toiminut vuosikymmeniä tienraivaajana. Nämä rakkaat veljet tunsivat syvää kunnioitusta teokraattista järjestystä kohtaan. Nuoruudestani huolimatta he ilmaisivat arvostavansa minua, koska olin heidän kierrosvalvojansa.

Vuonna 1962 menin naimisiin Cloris Knochen, vilkkaan punatukkaisen tienraivaajan, kanssa. Jatkoimme yhdessä kierrostyötä. Asuessamme veljien ja sisarten luona opimme tuntemaan heidät. Meillä oli mahdollisuus rohkaista nuoria aloittamaan kokoaikainen palvelus. Kierroksellamme kaksi teini-ikäistä, veli Jay Kosinski ja sisar JoAnn Kresyman, kaipasivat juuri sellaista rohkaisua. Olimme heidän kanssaan kenttäpalveluksessa ja kerroimme heille ilosta, jota uhrautuva elämä tuo, ja se sai heidät asettamaan itselleen tavoitteita. JoAnnista tuli erikoistienraivaaja, ja Jay palveli Betelissä. Myöhemmin nämä kaksi menivät naimisiin, ja he ovat nyt olleet kierrostyössä noin 30 vuotta.

Lähetystyö

Vuonna 1966 veli Knorr kysyi, kiinnostaisiko meitä palvella ulkomailla. ”Olemme onnellisia nykyisessä tehtävässämme”, vastasimme, ”mutta jos meitä tarvitaan jossain muualla, olemme käytettävissä.” Viikkoa myöhemmin meidät kutsuttiin Gilead-kouluun. Miten jännittävää olikaan mennä koulun ajaksi takaisin Beteliin ja olla monien sellaisten kanssa, joita olin oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan! Ystävystyimme myös oppilastovereidemme kanssa, ja iloitsemme siitä, että he palvelevat edelleen uskollisesti.

Cloris ja minut lähetettiin Ecuadoriin Etelä-Amerikkaan, ja sinne tulivat kanssamme myös Dennis ja Edwina Crist, Ana Rodríguez ja Delia Sánchez. Cristit menivät pääkaupunkiin Quitoon. Ana, Delia ja meidät määrättiin Cuencaan, Ecuadorin kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin. Alue käsitti kaksi provinssia. Cuencan ensimmäinen seurakunta aloitti toimintansa olohuoneessamme.  Meidän neljän lisäksi siellä oli pari muuta. Mietimme, miten ihmeessä saisimme saarnaamistyön ikinä tehtyä.

Cuenca oli täynnä kirkkoja, ja kirkollisina juhlapäivinä uskonnolliset kulkueet täyttivät kaupungin. Silti Cuencan asukkailla oli monia kysymyksiä. Esimerkiksi Mario Polo, joka oli saanut mainetta kilpapyöräilijänä, hämmästytti minut kysymällä ensi tapaamisellamme: ”Kuka on Ilmestyskirjassa mainittu portto?”

Eräänä iltana Mario tuli meille hyvin huolestuneena. Muuan protestanttinen pastori oli antanut hänelle aineistoa, jossa oli vakavia syytöksiä Jehovan todistajia vastaan. Selitin Mariolle, että syytetyn pitäisi saada puolustautua. Seuraavana päivänä hän pyysi pastorin ja minut kotiinsa käsittelemään syytteitä. Ehdotin, että keskitymme tuossa tilaisuudessa kolminaisuusoppiin. Kun pastori luki Johanneksen 1:1:n, Mario itse selitti, mitä eroa on kreikan kielessä ”Jumalalla” ja ”jumalalla”. Ja näin kävimme läpi jokaisen esille otetun jakeen. Pastori lähti eikä tietenkään ollut voinut osoittaa kolminaisuutta todeksi. Tämä sai Marion ja hänen vaimonsa vakuuttumaan siitä, että meillä on totuus, ja heistä tuli erinomaisia Raamatun opetusten puolustajia. On ollut ilo nähdä seurakuntien määrän nousevan 33:een Cuencan kaupungissa ja yhteensä 63:een sillä laajalla alueella, johon meidät ensimmäiseksi määrättiin. Todella hämmästyttävää kasvua!

Seuraamme kasvua haaratoimistosta käsin

Vuonna 1970 Al Schullo ja minut kutsuttiin työhön haaratoimistoon Guayaquiliin. Joe Sekerak pakkasi osa-aikaisesti kirjallisuutta koko maan 46 seurakunnalle. Cloris teki jonkin aikaa lähetystyötä kentällä sillä välin, kun minä työskentelin Betelissä. Hän on voinut auttaa 55:tä ihmistä edistymään kasteeseen saakka, ja usein 3–5 tutkisteluoppilasta on kastettu samassa konventissa.

Cloris tutki esimerkiksi Lucresian kanssa, jonka aviomies vastusti totuutta. Silti Lucresia kävi aikanaan kasteella ja alkoi palvella vakituisena tienraivaajana. Hän opetti Jehovan teitä lapsilleen. Kaksi hänen poikaansa on nyt vanhimpina ja yksi erikoistienraivaajana. Tytär toimii vakituisena tienraivaajana. Tyttärentytär meni naimisiin hengellismielisen veljen kanssa, ja hekin palvelevat erikoistienraivaajina. Tämä perhe on auttanut monia oppimaan totuuden.

Vuonna 1980 Ecuadorissa oli noin 5 000 julistajaa. Pieni toimistomme alkoi käydä ahtaaksi. Eräs veli tarjosi meille yli 30 hehtaarin maa-aluetta Guayaquilin ulkopuolelta. Vuonna 1984 aloimme rakentaa tälle alueelle uutta haaratoimistoa ja konventtisalia, ja ne vihittiin vuonna 1987.

Muutkin haluavat myötävaikuttaa kasvuun

Vuosien mittaan on ollut sydäntä lämmittävää nähdä monien julistajien ja tienraivaajien tulevan muista maista Ecuadoriin auttamaan, koska tarve Valtakunnan saarnaajista on ollut suuri. Mielessäni on esimerkiksi Andy Kidd, eläkkeelle jäänyt opettaja Kanadasta. Vuonna 1985 tämä veli muutti Ecuadoriin 70-vuotiaana, ja hän palveli uskollisesti, kunnes hän vuonna 2008 kuoli 93 vuoden iässä. Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran hänen alueellaan, hän oli pienen seurakunnan ainoa vanhin. Puutteellisella espanjan kielellään hän piti esitelmän ja johti Vartiotornin tutkistelun. Hän johti myös teokraattista koulua ja käsitteli useimmat palveluskokouksen ohjelmat. Tuolla alueella on nyt kaksi kukoistavaa seurakuntaa, joissa on melkein 200 julistajaa ja monia paikallisia vanhimpia.

Toinen veli, Ernesto Diaz, muutti perheineen Ecuadoriin Yhdysvalloista. Kahdeksan kuukautta muuton jälkeen hän sanoi: ”Kolme lastamme ovat oppineet kielen, ja heistä on tullut erinomaisia opettajia. Minä olen isänä saavuttanut tavoitteen, jonka toteutumista pidin mahdottomana tässä järjestelmässä: voin olla vakituisena tienraivaajana ja osallistua kokoaikaiseen palvelukseen  perheeni kanssa. Johdamme yhteensä 25:tä raamatuntutkistelua. Kaiken tämän ansiosta perheemme on yksimielisempi, ja ennen kaikkea tunnen, että suhteeni Jehovaan on läheisempi kuin koskaan aikaisemmin.” Miten paljon arvostammekaan näitä rakkaita veljiä ja sisaria!

Vuonna 1994 haaratoimistoa laajennettiin, niin että sen tilat kaksinkertaistuivat. Vuonna 2005 ylitimme 50 000 julistajan rajan, ja tuli jälleen tarpeelliseksi laajentaa haaratoimistoa. Uusiin tiloihin sisältyi konventtisalin laajennos, uusi asuinrakennus ja toimistoja kääntäjille. Nämä tilat vihittiin 31. lokakuuta 2009.

Niihin aikoihin kun minua vuonna 1942 estettiin käymästä koulua, Yhdysvalloissa oli noin 60 000 Jehovan todistajaa. Nyt heitä on yli miljoona. Tullessamme Ecuadoriin vuonna 1966 täällä oli noin 1 400 Valtakunnan julistajaa. Nyt julistajia on yli 68 000. Ja määrä varmasti kasvaa, koska raamatuntutkisteluja on 120 000 ja vuonna 2009 Kristuksen kuoleman muistojuhlassa oli läsnä yli 232 000 henkeä. Jehova on tosiaan siunannut kansaansa tavalla, jota emme olisi osanneet kuvitella. On jännittävää elää täällä tällaisen hämmästyttävän kasvun aikana! *

[Alaviite]

[Kuvat s. 5]

Guayaquilissa pidetty ulkoilmakonventti (1981) ja samalle paikalle rakennettu konventtisali (2009).