Olen pysynyt toimeliaana Jehovan järjestön yhteydessä

Kertonut Vernon Zubko

VARTUIN maatilalla lähellä Stenenin kylää Saskatchewanin provinssissa Kanadassa. Vanhempani Fred ja Adella ponnistelivat kovasti huolehtiakseen hengellisesti ja aineellisesti isosiskostani Aurelliasta ja minusta samoin kuin nuoremmista sisaruksistani Alvinista, Allegrasta ja Darylista. Olemme aina tähän päivään saakka olleet kiitollisia vanhemmillemme siitä, että he opettivat meille totuuden.

Isä oli voideltu kristitty ja peloton evankelista. Hän teki kovasti työtä elannon hankkimiseksi mutta huolehti lisäksi siitä, että kaikki tiesivät hänen olevan Jehovan todistaja. Hän puhui aina totuudesta. Hänen intonsa ja rohkeutensa tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Muistan hänen neuvoneen minua toistuvasti: ”Pysy toimeliaana Jehovan järjestön yhteydessä, niin vältyt monilta ongelmilta.”

Todistimme usein kadulla Stenenissä ja sen lähistöllä. Minulle se ei ollut aina helppoa. Jokaisessa pikkukaupungissa oli kiusanhenkiä, jotka tulivat pilkkaamaan meitä nuoria. Kerran kun ollessani kahdeksanvuotias seisoin eräässä kadunkulmassa Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet kädessäni, nuorisojoukko ympäröi minut. He sieppasivat päästäni uuden hattuni ja panivat sen takanani olevaan pylvääseen. Onneksi muuan vanhempi veli, joka piti minua silmällä, näki tämän. Hän tuli paikalle ja kysyi: ”Vern, onko kaikki hyvin?” Pojat katosivat vikkelästi. Vaikka tämä kokemus olikin hieman pelottava, se opetti minulle, että kadulla todistettaessa pitäisi liikkua eikä seisoa paikallaan kuin pylväs. Tällainen kasvuvuosina saamani valmennus antoi minulle rohkeutta osallistua myös ovelta-ovelle-työhön.

Alvin ja minä kävimme kasteella toukokuussa 1951, jolloin olin 13-vuotias. Muistan vieläkin, miten kastepuheen pitänyt veli Jack Nathan * kannusti meitä, ettemme antaisi yhdenkään kuukauden kulua meidän puhumatta Jehovasta. Perheessämme pidettiin aina tienraivauspalvelusta parhaana elämänurana. Niinpä lopetettuani koulunkäynnin vuonna 1958 siirryin tienraivaajaksi Winnipegiin Manitobaan. Vaikka isä olisi mielellään pitänyt minut höylääjänä perheyrityksessämme, hän ja äiti kannustivat kovasti minua aloittamaan kokoaikaisen palveluksen ja tukivat päätöstäni.

Uusi koti ja uusi kumppani

Vuonna 1959 haaratoimisto pyysi niitä, joille se oli mahdollista, muuttamaan Québecin provinssiin, koska siellä tarvittiin kipeästi evankelistoja. Niinpä jatkoin tienraivausta Montrealissa. Muutos oli melkoinen!  Ranskan kielen opetteleminen ja erilaiseen kulttuuriin sopeutuminen oli uusi luku elämässäni. Kierrosvalvojamme neuvoi minua: ”Älä koskaan sano: ’Meillä tämä asia hoidettiin näin.’ ” Se oli hyvä neuvo. (1. Kor. 9:22, 23.)

Québeciin muuttaessani minulla ei ollut tienraivaustoveria. Nuori sisar Shirley Turcotte, jonka olin aiemmin tavannut Winnipegissä, tuli kuitenkin pysyvästi toverikseni, kun menimme naimisiin helmikuussa 1961. Hänkin oli kasvanut Jehovaa rakastavassa perheessä. En silloin täysin tajunnut, että hänestä tulisi minulle korvaamaton voiman ja rohkaisun lähde näin moniksi vuosiksi.

Saarnamatka Gaspén niemimaalle

Kaksi vuotta naimisiinmenomme jälkeen meidät lähetettiin erikoistienraivaajiksi Québecissä sijaitsevaan Rimouskiin. Seuraavana keväänä haaratoimisto pyysi meitä tekemään saarnamatkan Kanadan itärannikolle Gaspén niemimaan eri osiin. Tehtävämme oli kylvää mahdollisimman monia totuuden siemeniä (Saarn. 11:6). Sulloimme autoomme yli 1 000 lehteä ja lähes 400 kirjaa sekä ruokaa ja vaatteita ja lähdimme kuukauden pituiselle saarnamatkalle. Kävimme järjestelmällisesti läpi kaikki Gaspén niemimaan pikkukylät. Paikallinen radioasema tiedotti Jehovan todistajien tulosta ja varoitti ihmisiä ottamasta kirjallisuuttamme. Useimmat kuitenkin ymmärsivät väärin tämän ilmoituksen ja luulivat sen mainostavan julkaisujamme, joten he ottivat niitä vastaan.

Noina vuosina joissakin Québecin osissa oli voitu saarnata vapaasti vasta melko lyhyen aikaa, eikä ollut harvinaista, että poliisi pysäytti meidät. Näin kävi eräässä kaupungissa, jossa levitimme kirjallisuutta melkein joka ovella. Poliisi pyysi meitä lähtemään kanssaan poliisiasemalle, ja me tottelimme. Sain selville, että kaupunkia edustava lakimies oli antanut määräyksen lopettaa saarnaamisemme. Koska poliisipäällikkö oli sinä päivänä poissa, näytin lakimiehelle Toronton haaratoimistossa laadittua kirjettä, jossa perusteltiin yksityiskohtaisesti oikeuttamme saarnata. Kirjeen luettuaan lakimies sanoi nopeasti: ”Enhän minä tässä halua aiheuttaa hankaluuksia. Pappi se käski minun pysäyttää teidät.” Koska halusimme sikäläisten ihmisten käsittävän, ettei työmme ollut laitonta, palasimme heti jatkamaan palvelusta samalle alueelle, jolla poliisi oli pysäyttänyt meidät.

Kun seuraavana aamuna menimme taas tapaamaan poliisipäällikköä, hän oli pahoillaan siitä, että työtämme oli häiritty. Hänen lakimiehelle soittamansa puhelu oli totisesti kuulemisen arvoinen! Tämä poliisi sanoi, että jos kohtaisimme ongelmia, meidän pitäisi puhua suoraan hänelle ja hän selvittäisi tilanteen. Vaikka emme olleet paikkakuntalaisia emmekä puhuneet ranskaa kovin hyvin, ihmiset olivat meitä kohtaan huomaavaisia ja vieraanvaraisia. Aprikoimme kuitenkin, oppisivatko he koskaan totuutta. Saimme vastauksen vuosia myöhemmin, kun palasimme rakentamaan valtakunnansaleja eri puolille Gaspén niemimaata. Havaitsimme monien niistä, joille olimme todistaneet, olevan nyt veljiämme. Jehova tosiaan saa aikaan kasvun (1. Kor. 3:6, 7).

Saamme perinnön

Vuonna 1970 syntyi tyttäremme Lisa. Tämä perintö Jehovalta toi elämäämme paljon lisää iloa. Shirley ja Lisa työskentelivät rinnallani monissa valtakunnansalien rakennushankkeissa. Kun Lisa oli saanut koulunsa käytyä, hän sanoi meille: ”Koska estin teitä jonkin aikaa olemasta kokoaikaisessa palveluksessa, yritän hyvittää sen ryhtymällä tienraivaajaksi.” Yli 20 vuotta myöhemmin Lisa palvelee edelleen tienraivaajana, nyt miehensä Sylvainin kanssa. Heillä on ollut tilaisuus työskennellä yhdessä monissa kansainvälisissä rakennushankkeissa. Perheemme tavoite on pitää elämä yksinkertaisena ja  asettua käytettäväksi Jehovan palveluksessa. En ole koskaan unohtanut, mitä Lisa sanoi aloittaessaan tienraivauksen. Hän kannusti minuakin astumaan jälleen kokoaikaiseen palvelukseen, ja olen ollut tienraivaajana vuodesta 2001 lähtien. Tienraivaus opettaa jatkuvasti minua luottamaan Jehovaan kaikissa toimissani ja viettämään yksinkertaista mutta täysipainoista ja onnellista elämää.

Rakennushankkeissa vaaditaan rakkautta ja uskollisuutta

Jehova on opettanut minulle, että jos asetumme käytettäväksi ja otamme häneltä vastaan minkä tahansa tehtävämääräyksen, saamme monia siunauksia. Minulla on ilo palvella alueellisessa rakennuskomiteassa ja työskennellä rakennushankkeiden parissa yhdessä veljien ja sisarten kanssa eri puolilla Québeciä ja muuallakin.

Vaikka jotkut rakentajat eivät ehkä ole maineikkaita puheiden pitäjiä, niin valtakunnansalien rakennushankkeissa he loistavat tähtien lailla. Nämä rakkaat ystävät tekevät työnsä koko sydämestään, ja heidän lahjansa tulevat esiin. Tuloksena on aina kaunis rakennus käytettäväksi Jehovan palvonnassa.

Minulta on kysytty, mitkä ominaisuudet ovat valtakunnansalien rakentajille kaikkein tärkeimpiä. Kokemuksesta voin sanoa, että ihmisen on ennen kaikkea rakastettava Jehovaa ja hänen Poikaansa sekä veljesseuraa (1. Kor. 16:14). Toiseksi tarvitaan uskollisuutta. Kun asiat eivät tapahdu niin kuin haluaisimme – kuten joskus väistämättä käy – uskollinen ihminen tukee edelleen teokraattista järjestelyä. Uskollisuus saa hänet tarjoutumaan tuleviinkin rakennushankkeisiin.

Kiitollinen Jehovalle

Isäni kuoli vuonna 1985, mutta hänen neuvonsa pysyä toimeliaana Jehovan järjestön yhteydessä on painunut lähtemättömästi mieleeni. Kuten muutkin, jotka ovat saaneet tehtävän Jehovan järjestön taivaallisessa osassa, hän on epäilemättä toimelias (Ilm. 14:13). Äiti on nyt 97-vuotias. Aivohalvauksen vuoksi hän ei pysty puhumaan niin kuin ennen, mutta hän tuntee Raamatun hyvin. Hän lainaa raamatunkohtia kirjeissään ja kannustaa meitä edelleen palvelemaan Jehovaa uskollisesti. Miten kiitollisia me kaikki lapset olemmekaan rakastavista vanhemmistamme!

Kiitän Jehovaa myös Shirleystä, uskollisesta vaimostani ja kumppanistani. Hän pitää sydämellään äitinsä antaman neuvon: ”Vern tulee pysymään hyvin toimeliaana totuuden yhteydessä, ja sinun täytyy oppia jakamaan hänet toisten kanssa.” Mennessämme naimisiin 49 vuotta sitten päätimme ikääntyä yhdessä Jehovaa palvellen ja, jos me molemmat selviydymme tämän järjestelmän lopun yli, nuortua yhdessä ja jatkaa hänen palvelemistaan ikuisesti. Meillä on tosiaankin ollut ”runsaasti tehtävää Herran työssä” (1. Kor. 15:58). Jehova on puolestaan huolehtinut meistä ja varmistanut, ettei meiltä ole koskaan puuttunut mitään hyvää.

[Alaviite]

[Kuva s. 31]

”Perheemme tavoite on pitää elämä yksinkertaisena ja asettua käytettäväksi Jehovan palveluksessa.”