Kuolemanpelkoni on vaihtunut yltäkylläisen elämän odotukseen

Kertonut Piero Gatti

MATALA jyrinä koveni kovenemistaan. Seurasi hälytyssireenien ulvontaa, jolla ihmisiä kiirehdittiin hakeutumaan suojaan. Sitten kuului pommien ujellusta ja niin kovaa pauketta, että kauhun lamauttamien ihmisten korvat olivat haljeta.

Tällaista oli vuosina 1943–44 Italiassa Milanossa, johon minut oli nuorena sotilaana komennettu. Jouduin usein kokoamaan ilmahyökkäyksissä pommisuojiin hautautuneiden ihmisten jäännöksiä. Heidän ruumiinsa olivat silpoutuneet niin pahoin, ettei heitä voinut tunnistaa. Näin kuolemaa läheltä, ja joskus omakin elämäni oli hiuskarvan varassa. Sellaisissa tilanteissa rukoilin Jumalaa ja lupasin, että jos pelastuisin tästä verilöylystä, toimisin hänen tahtonsa mukaan.

Kuolemanpelkoni kaikkoaa

Vartuin Italiassa lähellä Sveitsin rajaa eräässä kylässä, josta on kymmenisen kilometriä Comon kaupunkiin. Jo varhaisessa iässä jouduin kasvokkain surun ja kuolemanpelon kanssa. Espanjantauti oli vienyt kaksi sisartani. Sitten vuonna 1930, kun olin vain kuusivuotias, äitini Luigia kuoli. Koska olimme katolilaisia, noudatin uskonnollisia sääntöjä ja kävin viikoittain messussa. Kuolemanpelkoni ei kuitenkaan kaikonnut kirkossa vaan vuosia myöhemmin eräässä parturiliikkeessä.

Vuonna 1944 toinen maailmansota kylvi kuolemaa. Olin yksi niistä kymmenistätuhansista italialaisista sotilaista, jotka olivat paenneet sota-alueelta puolueettomaan Sveitsiin. Saavuttuamme sinne meidät sijoitettiin lukuisiin pakolaisleireihin. Minut lähetettiin maan koillisosaan lähelle Steinachia. Siellä meille suotiin jonkin verran vapautta. Paikkakunnalla toimiva parturi tarvitsi tilapäisesti apua liikkeessään. Asuin ja tein työtä hänen kanssaan vain kuukauden, mutta ehdin tuona aikana solmia ystävyyssuhteen, joka muutti elämäni.

Yksi parturin asiakkaista oli Adolfo Tellini, Sveitsissä asuva italialainen. Hän oli Jehovan todistaja. En ollut koskaan kuullut todistajista, eikä se ollut mikään ihme, sillä tuohon aikaan heitä oli koko Italiassa vain noin 150. Adolfo kertoi minulle suurenmoisista Raamatun totuuksista, joihin kuului esimerkiksi lupaus rauhasta ja yltäkylläisestä elämästä (Joh. 10:10; Ilm. 21:3, 4). Ajatus tulevaisuudesta ilman sotaa ja kuolemaa kiehtoi minua. Pakolaisleirissä kerroin tästä toivosta toiselle nuorelle italialaiselle, Giuseppe Tubinille, ja se teki vaikutuksen häneenkin. Adolfo ja jotkut muut todistajat tapasivat käydä luonamme leirissä silloin tällöin.

Adolfo vei minut Steinachista noin kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan  Arboniin, jossa pieni ryhmä todistajia piti kokouksia italian kielellä. Olin niin innostunut siitä, mitä kuulin, että seuraavalla viikolla kävelin sinne. Myöhemmin olin läsnä Jehovan todistajien konventissa Zürichissä. Minua kosketti erityisesti tuhoamisleirejä käsittelevä kuvaesitys, jossa näytettiin ruumiskasoja. Sain tietää monien saksalaisten todistajien kuolleen uskonsa vuoksi. Tapasin tuossa konventissa Maria Pizzaton. Italian fasistiset viranomaiset olivat tuominneet hänet 11 vuodeksi vankilaan siksi, että hän oli Jehovan todistaja.

Sodan loputtua palasin Italiaan ja liityin pieneen Comon seurakuntaan. Kanssani ei ollut tutkittu järjestelmällisesti Raamattua, mutta perustotuudet olivat selvinä mielessäni. Maria Pizzato kuului samaan seurakuntaan. Hän puhui minulle kristillisen kasteen tarpeellisuudesta ja kehotti minua käymään Marcello Martinellin luona Castione Andevennossa Sondrion provinssissa. Marcello oli uskollinen voideltu veli, jolle diktatorinen hallitus oli antanut 11 vuoden tuomion. Päästäkseni hänen luokseen minun oli pyöräiltävä 80 kilometriä.

Marcello selitti minulle Raamatun avulla, mitä kastettavilta vaaditaan, ja pidettyämme rukouksen menimme Addajoelle, jossa hän kastoi minut. Tämä tapahtui syyskuussa 1946. Miten ainutlaatuinen päivä se olikaan! Olin niin innostunut päätöksestäni palvella Jehovaa ja saamastani varmasta tulevaisuuden toivosta, että illalla tuskin tajusin pyöräilleeni tuona päivänä 160 kilometriä.

Toukokuussa 1947 pidettiin Milanossa Italian ensimmäinen sodanjälkeinen konventti. Läsnä oli noin 700 henkeä, joista monet olivat joutuneet fasistien vainon kohteeksi. Tuossa konventissa sattui jotain epätavallista. Giuseppe Tubini, jolle olin todistanut pakolaisleirissä, piti kastepuheen ja meni sitten itse kasteelle!

Konventissa minulla oli tilaisuus tavata Brooklynin Betelissä palveleva veli Nathan Knorr. Hän kannusti Giuseppea ja minua käyttämään elämämme Jumalan palvelemiseen. Päätin, että aloitan kokoaikaisen palveluksen kuukauden kuluessa. Kotiin tultuani kerroin tekemästäni päätöksestä, mutta perheeni yritti saada minut muuttamaan mieleni. Päätös oli kuitenkin luja. Niinpä aloitin kuukauden kuluttua palvelukseni Betelissä Milanossa. Siellä työskenteli neljä lähetystyöntekijää: Giuseppe (Joseph) Romano ja hänen vaimonsa Angelina sekä Carlo Benanti ja hänen vaimonsa Costanza. Viides Betel-perheen jäsen oli vastikään tullut Giuseppe Tubini, ja minä olin kuudes.

Oltuani Betelissä kuukauden minut nimitettiin kierrosvalvojaksi – ensimmäisenä syntyperäisenä italialaisena tässä maassa. Matkatyössä oli jo veli George Fredianelli, joka oli tullut Yhdysvalloista vuonna 1946 ja oli Italian ensimmäinen lähetystyöntekijä. Hän valmensi minua muutamia viikkoja, ja sitten lähdin seikkailemaan omin päin. Muistan erityisesti Faenzan seurakunnan, jossa vierailin aivan ensimmäiseksi. Kuvittele! Siihen mennessä en ollut pitänyt ainoatakaan puhetta missään seurakunnassa. Yhtä kaikki kannustin kuulijoita, varsinkin joukossa olleita monia nuoria, harkitsemaan kokoaikaiseen palvelukseen ryhtymistä. Myöhemmin jotkut noista nuorista saivat suuria vastuutehtäviä Italian kentällä.

Olin aloittanut jännittävän elämän matkavalvojana. Se toi mukanaan yllätyksiä, sopeutumista, haasteita ja iloja sekä veljien ja sisarten lämpimän kiintymyksen.

Uskonnollinen näyttämö sodanjälkeisessä Italiassa

Voisin kertoa jotakin tuon ajan Italian uskonnollisesta tilanteesta. Katolisella kirkolla oli kiistämätön valta. Vaikka uusi perustuslaki astui voimaan vuonna 1948, niin vasta vuonna 1956 kumottiin fasistiset lait, jotka  estivät Jehovan todistajia saarnaamasta vapaasti. Kierroskonventteja häirittiin usein papiston painostuksesta. Mutta joskus pappien yritykset epäonnistuivat surkeasti, kuten kävi vuonna 1948 pienessä Sulmonan kaupungissa Keski-Italiassa.

Konventti oli meneillään eräässä teatterissa. Sunnuntaiaamuna minä toimin puheenjohtajana ja Giuseppe Romano piti esitelmän. Noihin aikoihin yleisöä oli paljon. Vaikka koko maassa ei ollut edes 500:aa julistajaa, teatteriin ahtautui 2 000 ihmistä. Puheen lopussa nuori mies, jota kaksi yleisön joukossa olevaa pappia olivat yllyttäneet, kiipesi lavalle. Tarkoituksenaan aiheuttaa hämmennystä hän alkoi huutaa täyttä kurkkua. Huomautin hänelle heti, että jos hänellä on jotain sanottavaa, hän voisi vuokrata salin ja puhua, mitä tahansa haluaa. Tuo nuori mies ei saanut kannatusta yleisöltä, ja sen vastalauseet hukuttivat hänen äänensä. Niinpä hän hyppäsi lavalta ja katosi.

Siihen aikaan matkustaminen oli melko haastavaa. Joskus kuljin seurakunnasta toiseen kävellen, joskus taas ajoin polkupyörällä tai matkustin täpötäysillä ja kovia kokeneilla busseilla tai junalla. Majapaikkanani oli toisinaan talli tai työkaluvaja. Sota oli loppunut vasta hiljattain, ja useimmat italialaiset olivat köyhiä. Veljiä oli vähän, ja heillä oli niukasti varoja. Jehovan palvelus tuntui silti mahtavalta.

Gilead-koulussa

Vuonna 1950 Giuseppe Tubini ja minut kutsuttiin lähetyskoulu Gileadin 16. kurssille. Heti alusta saakka tajusin, että minun olisi vaikea oppia englantia. Yritin parhaani, mutta kieli oli todellinen haaste. Meidän täytyi lukea koko Raamattu englanniksi. Onnistuakseni siinä jätin joskus lounaan syömättä ja harjoittelin ääneenlukemista. Lopulta tuli minun vuoroni pitää puhe. Muistan kuin eilisen päivän nämä opettajan sanat: ”Eleesi ja innostuksesi ovat erinomaisia, mutta englantisi on täysin käsittämätöntä!” Tästä huolimatta sain suoritettua kurssin loppuun menestyksellisesti. Sen jälkeen Giuseppe ja minut määrättiin takaisin Italiaan. Tuon lisäkoulutuksen ansiosta me molemmat pystyimme palvelemaan veljiä paremmin.

Vuonna 1955 menin naimisiin Lidian kanssa, jolle olin pitänyt kastepuheen seitsemän vuotta aiemmin. Hänen isänsä Domenico oli hieno veli, joka oli onnistunut auttamaan kaikkia seitsemää lastaan  omaksumaan totuuden, vaikka fasistihallitus oli vainonnut häntä ja antanut hänelle kolmen vuoden karkotustuomion. Myös Lidia taisteli horjumatta totuuden puolesta. Hän joutui olemaan mukana kolmessa oikeusjutussa ennen kuin laillinen oikeutemme saarnata talosta taloon lopulta tunnustettiin. Kuusi vuotta avioitumisemme jälkeen syntyi ensimmäinen poikamme Beniamino. Vuonna 1972 saimme toisen pojan, Marcon. Iloitsen siitä, että he molemmat perheineen palvelevat Jehovaa innokkaasti.

Edelleen aktiivisena Jehovan palveluksessa

Palvellessani onnellisena toisia olen saanut monia ikimuistoisia kokemuksia. Esimerkiksi 1980-luvun alussa appeni kirjoitti silloiselle Italian presidentille Sandro Pertinille. Fasistisen diktatuurin aikana he molemmat olivat olleet karkotettuina Ventotenen saarella, jossa hallituksen vihollisina pidettyjä säilytettiin. Appeni anoi mahdollisuutta päästä presidentin puheille tarkoituksenaan antaa hänelle todistusta. Kun hänen pyyntöönsä suostuttiin, menin hänen kanssaan, ja meidät otettiin sydämellisesti vastaan. Emme olleet lainkaan osanneet odottaa sellaista. Alkajaisiksi presidentti halasi lämpimästi appeani. Sitten puhuimme uskostamme ja annoimme hänelle kirjallisuutta.

Oltuani 44 vuotta matkavalvojana lopetin vuonna 1991 kierrostyön, jonka yhteydessä olin vieraillut seurakunnissa ympäri Italiaa. Seuraavat neljä vuotta palvelin konventtisalin valvojana, kunnes minun täytyi vähentää työntekoa vakavan sairauden vuoksi. Jehovan ansaitsemattomasta hyvyydestä olen kuitenkin yhä kokoaikaisessa palveluksessa. Yritän tehdä kaikkeni hyvän uutisen saarnaamisessa ja opettamisessa, ja parhaillaan johdan joitakin raamatuntutkisteluja. Veljet sanovat vieläkin, että puheissani on ”räjähtävää” innostusta. Kiitän Jehovaa siitä, että tarmoni ei ole vähentynyt vuosien myötä.

Nuorena olin täysin kuolemanpelon pauloissa, mutta Raamatun täsmällinen tuntemus on antanut minulle varman toivon ikuisesta elämästä – yltäkylläisestä elämästä, jonka Jeesus lupasi (Joh. 10:10). Nyt odotan sitä, että saan viettää täyttä elämää rauhan, turvallisuuden ja onnellisuuden vallitessa sekä nauttia Jehovalta tulevista runsaista siunauksista. Kaikki kunnia kuuluu rakastavalle Luojallemme, jonka nimeä saamme edustaa (Ps. 83:18).

[Kartta s. 22, 23]

(Ks. painettu julkaisu)

SVEITSI

BERN

Zürich

Arbon

Steinach

ITALIA

ROOMA

Como

Milano

Addajoki

Castione Andevenno

Faenza

Sulmona

Ventotene

[Kuva s. 22]

Matkalla Gileadiin

[Kuva s. 22]

Giuseppen kanssa Gileadissa

[Kuva s. 23]

Hääpäivänämme

[Kuva s. 23]

Rakas vaimoni on ollut rinnallani yli 55 vuotta.