Raamatun lukeminen on vahvistanut minua läpi elämäni

Kertonut Marceau Leroy

”ALUSSA Jumala loi taivaat ja maan.” Näistä sanoista aloitin lukemisen oman huoneeni suojissa. Miksi luin salaa? Koska isäni ei vannoutuneena ateistina varmasti hyväksyisi käsissäni olevaa kirjaa, Raamattua.

En ollut lukenut Raamattua koskaan aiemmin, ja nuo 1. Mooseksen kirjan alkusanat iskivät tajuntaani kuin salamanleimahdus. Näin edessäni selityksen luonnonlakien sopusoinnulle, joka oli aina hämmästyttänyt minua. Lumoutuneena jatkoin lukemista iltakahdeksasta aamuneljään. Siitä alkoi elinikäinen tapani lukea Jumalan sanaa. Voisin nyt kertoa, miten Raamatun lukeminen on vahvistanut minua läpi elämäni.

”Joudut lukemaan sitä joka päivä”

Synnyin vuonna 1926 Vermellesissä, Pohjois-Ranskassa sijaitsevassa hiilikaivoskylässä. Koska olin kaivostyöläinen ja hiili oli toisen maailmansodan aikana maallemme tärkeä hyödyke, sain vapautuksen sotapalveluksesta. Parantaakseni osaani elämässä aloin lisäksi opiskella radio- ja sähkötekniikkaa, ja siinä minuun teki vaikutuksen fysiikan lakien sopusointu. Kun olin 21-vuotias, muuan luokkatoveri antoi minulle ensimmäisen Raamattuni ja sanoi: ”Tämä kirja on lukemisen arvoinen.” Luettuani Raamatun läpi olin vakuuttunut siitä, että se on Jumalan sana, hänen ilmoituksensa ihmiskunnalle.

Ajattelin, että myös naapurini lukisivat mielellään Raamattua, joten hankin niitä kahdeksan kappaletta. Yllätyksekseni koin pilkkaa ja vastustusta. Taikauskoiset sukulaiset varoittivat: ”Jos alat lukea tuota kirjaa, joudut lukemaan sitä joka päivä!” Minä luin kuin luinkin tuota kirjaa, enkä ole koskaan katunut sitä. Raamatun lukemisesta tuli minulle elinikäinen tapa.

Huomattuaan kiinnostukseni Raamattua kohtaan jotkut naapurit antoivat minulle Jehovan todistajien julkaisuja, joita he olivat saaneet. Esimerkiksi kirjasessa Yksi maailma, yksi hallitus * (kuvassa ranskankielinen) selitettiin, miksi Jumalan valtakunta on Raamatun mukaan ihmiskunnan ainoa toivo (Matt. 6:10). Päätökseni kertoa tästä toivosta toisille lujittui entisestään.

Ensimmäisiä, joille sain antaa Raamatun, oli lapsuudenystäväni Noël. Aktiivisena katolilaisena hän järjesti niin, että tapaisimme  erään papiksi opiskelevan miehen. Minua pelotti, mutta tiesin psalmin 115:4–8 ja Matteuksen 23:9, 10:n perusteella, ettei Jumala hyväksy kuvien käyttöä palvonnassa eikä pappien puhuttelua uskonnollisilla arvonimillä. Tästä sain rohkeutta puolustaa vasta oppimiani uskonkäsityksiä. Tuloksena oli, että Noël omaksui totuuden, ja hän on edelleen uskollinen Jehovan todistaja.

Kävin myös sisareni luona. Hänen miehensä, jolla oli spiritistisiä kirjoja, kärsi demonien ahdistelusta. Aluksi tunsin itseni melko voimattomaksi, mutta Heprealaiskirjeen 1:14 ja jotkin muut raamatunkohdat saivat minut vakuuttumaan siitä, että minulla oli Jehovan enkelien tuki. Kun lankoni noudatti Raamatun periaatteita ja hankkiutui eroon kaikesta okkultismiin liittyvästä, hän pääsi vapaaksi demonien vaikutuksesta. Hänestä ja sisarestani tuli kummastakin innokkaita Jehovan todistajia.

Vuonna 1947 kotonani tuli käymään amerikkalainen todistaja Arthur Emiot. Kysyin innoissani, missä todistajat pitivät kokouksiaan. Hän kertoi, että eräs ryhmä toimi noin kymmenen kilometrin päässä Liévinissä. Siihen aikaan oli vaikea hankkia edes polkupyörää, joten kuljin monta kuukautta kokousmatkat kävellen. Jehovan todistajien työ oli ollut Ranskassa kiellettyä kahdeksan vuotta, ja koko maassa oli vain 2 380 todistajaa – monet heistä puolalaissiirtolaisia. Mutta 1. syyskuuta 1947 toimintamme sai Ranskassa jälleen laillisen tunnustuksen. Pariisiin Villa Guibertiin perustettiin haaratoimisto. Maassa ei ollut yhtään tienraivaajaa, ja niinpä joulukuun 1947 Tiedonantajassa (nykyään Valtakunnan Palveluksemme) ilmoitettiin tarpeesta saada vakituisia tienraivaajia, jotka saarnaisivat 150 tuntia kuussa. (Vuonna 1949 tavoite putosi sataan tuntiin.) Koska olin täysin samaa mieltä kuin Jeesus, joka sanoi Johanneksen 17:17:ssä Jumalan sanan olevan totuus, kävin kasteella vuonna 1948 ja aloitin tienraivauksen joulukuussa 1949.

Vankilasta takaisin Dunkerqueen

Ensimmäinen aluemääräykseni Agenissa Etelä-Ranskassa jäi lyhytaikaiseksi. Koska olin lopettanut työn kaivoksilla, minut kutsuttiin sotapalvelukseen. Kieltäydyin menemästä armeijaan, ja niin minut passitettiin vankilaan. Vaikken saanut pitää hallussani Raamattua, onnistuin hankkimaan muutamia sivuja Psalmien kirjasta. Niiden lukeminen rohkaisi minua. Päästyäni vapaaksi minun oli päätettävä, lopettaisinko kokoaikaisen palveluksen ja asettuisin aloilleni. Jälleen kerran Raamatun lukemisesta oli minulle apua. Mietin Filippiläiskirjeen 4:11–13:ssa olevia Paavalin sanoja: ”Kaikkeen minulla on voimaa hänen välityksellään, joka voimistaa minua.” Päätin jatkaa tienraivausta. Vuonna 1950 sain uuden tehtävän: minut lähetettiin Dunkerqueen, jossa olin saarnannut aiemminkin.

Saapuessani sinne minulla ei ollut mitään. Kaupunki oli pahasti vahingoittunut toisessa maailmansodassa, ja oli vaikea löytää majapaikkaa. Menin käymään erään perheen luona, jolle olin joskus saarnannut, ja perillä emäntä sanoi suunniltaan ilosta: ”Voi hyvä tavaton, teidät on vapautettu! Mieheni sanoo, että jos teidän kaltaisianne ihmisiä olisi enemmän, sotaa ei olisi koskaan syttynyt.” Koska heillä oli matkustajakoti, he tarjoutuivat majoittamaan minut turistisesongin alkuun saakka. Samana päivänä Arthur Emiotin veli Evans * järjesti minulle työtä. Hän työskenteli tulkkina satamassa ja etsi yövartijaa erääseen laivaan. Hän esitteli minut yhdelle laivan perämiehistä. Olin vankilan jäljiltä langanlaiha. Kun Evans selitti, mistä se johtui, perämies kehotti minua hakemaan vapaasti ruokaa jääkaapista. Sain tuona samana päivänä asunnon, työn ja ruokaa! Kaikki tämä vahvisti luottamustani Matteuksen 6:25–33:ssa oleviin Jeesuksen sanoihin.

 Turistisesongin alkaessa tienraivaustoverini Simon Apolinarskin ja minun piti löytää uusi majapaikka, mutta halusimme pysyä määräalueellamme. Meille tarjottiin yösija eräässä vanhassa tallissa, jossa nukuimme olkipatjoilla. Päivät vietimme sananpalveluksessa. Todistimme tallin omistajalle, ja monien muiden tavoin hän omaksui totuuden. Ei aikaakaan, kun paikallislehdessä ilmestyi kirjoitus, jossa Dunkerquen asukkaita varoitettiin ”Jehovan todistajien toiminnan äkillisestä lisääntymisestä alueella”. Simonin ja minun lisäksi siellä oli kuitenkin vain kourallinen todistajia! Vaikeuksien keskellä saimme rohkaisua kristillisen toivomme mietiskelemisestä ja sen muistelemisesta, miten Jehova oli huolehtinut meistä. Kun sain vuonna 1952 uuden aluemääräyksen, Dunkerquessa oli kolmisenkymmentä säännöllistä julistajaa.

Voimaa uusiin vastuisiin

Palveltuani lyhyen aikaa Amiensin kaupungissa minut määrättiin erikoistienraivaajaksi Pariisin esikaupunkiin Boulogne-Billancourtiin. Johdin raamatuntutkistelua useille oppilaille, ja jotkut heistä aloittivat myöhemmin kokoaikaisen palveluksen ja lähetystyön. Nuori mies nimeltä Guy Mabilat omaksui totuuden ja toimi aikanaan kierrosvalvojana ja sitten piirivalvojana. Myöhemmin hän valvoi painon rakentamista nykyiseen Beteliin, joka sijaitsee Louviers’ssa jonkin matkan päässä Pariisista. Sananpalveluksessa käymäni monet raamatulliset keskustelut painoivat Jumalan sanan entistä syvemmälle mieleeni, täyttivät minut ilolla ja auttoivat minua kehittämään opetustaitoani.

Vuonna 1953 minut aivan yllättäen nimitettiin kierrosvalvojaksi Elsass-Lothringeniin, alueelle jonka Saksa oli vuosien 1871 ja 1945 välillä ottanut kahdesti haltuunsa. Niinpä minun piti opetella saksaa. Kun aloitin kierrostyön, tuolla alueella oli vain harvoja autoja, televisioita ja kirjoituskoneita eikä lainkaan transistoriradioita tai kotitietokoneita. Elämäni ei kuitenkaan ollut ilotonta eikä askeettista. Oikeastaan tuo aika oli hyvin onnellista. Koska Raamatun neuvon mukaisesti pidin silmäni yksinkertaisena, Jehovan palvelemisen tiellä oli vähemmän häiriötekijöitä kuin nykyään (Matt. 6:19–22).

Pariisissa vuonna 1955 pidetty ”Voittoisan Valtakunnan” konventti oli minulle ikimuistoinen tilaisuus. Tapasin siellä tulevan vaimoni Irène Kolanskin, joka oli aloittanut kokoaikaisen palveluksen vuotta aiemmin kuin minä. Hänen puolalaiset vanhempansa olivat jo kauan olleet innokkaita todistajia. Heidän luonaan Ranskassa oli käynyt Adolf  Weber, veli Russellin entinen puutarhuri, joka oli tullut Eurooppaan julistamaan hyvää uutista. Irène ja minä menimme naimisiin vuonna 1956, ja hän alkoi palvella rinnallani kierrostyössä. Miten suurenmoisena tukena hän onkaan ollut läpi näiden vuosien!

Kaksi vuotta myöhemmin koin taas uuden yllätyksen: minut nimitettiin piirivalvojaksi. Vierailin silti edelleen kierrosvalvojana joissakin seurakunnissa, sillä käytettävissä ei ollut riittävästi päteviä veljiä. Tuo aika oli hyvin kiireistä. Sen lisäksi että saarnasin sata tuntia kuussa, minun täytyi joka viikko pitää puheita, käydä kolmessa kirjantutkistelussa, tarkastaa seurakunnan paperit ja valmistaa raportteja. Miten pystyisin ostamaan aikaa Jumalan sanan lukemiseen? Näin vain yhden ratkaisun – irrotin sivuja vanhasta Raamatusta ja pidin joitakin niistä mukanani. Aina kun minun oli odotettava jotakuta ennen tapaamista, otin nuo sivut esiin ja ryhdyin lukemaan. Nämä lyhyet, hengellisesti virkistävät hetket vahvistivat päätöstä jatkaa tehtävässäni.

Vuonna 1967 Irène ja minut kutsuttiin Boulogne-Billancourtiin vakituisiksi Betel-perheen jäseniksi. Aloin työskennellä palvelusosastolla, ja nyt yli 40 vuotta myöhemmin saan edelleen palvella siellä. Eräs mieluisa työtehtäväni on ollut vastata kirjeisiin, joissa esitetään raamatullisia kysymyksiä. Iloitsen suuresti Jumalan sanaan kaivautumisesta ja ”hyvän uutisen puolustamisesta” (Fil. 1:7). Nautin myös ennen aamiaista pidettävien raamatullisten aamupalvontatilaisuuksien johtamisesta. Vuonna 1976 minut nimitettiin Ranskan haaratoimistokomitean jäseneksi.

Paras elämäntapa

Vaikka elämässäni on ollut koettelevia aikoja, kaikkein haastavin elämänvaihe on meneillään juuri nyt, kun vanhuus ja terveysongelmat asettavat Irènelle ja minulle rajoituksia. Jumalan sanan lukeminen ja tutkiminen yhdessä pitää silti toivomme elävänä. Meistä on mukavaa mennä bussilla seurakuntamme alueelle kertomaan tästä toivosta toisille. Toimittuamme yhteensä yli 120 vuotta kokoaikaisessa palveluksessa suosittelemme koko sydämestämme tätä uraa kaikille, jotka haluavat tehdä elämästään jännittävää, iloista ja merkityksellistä. Voin vakuuttaa kuningas Daavidin tavoin, joka oli psalmin 37:25 kirjoittamisen aikoihin ”tullut vanhaksi”, että ”en ole nähnyt vanhurskasta hylättynä”.

Jehova on läpi elämäni vahvistanut minua Sanansa välityksellä. Sukulaiseni ennustivat yli 60 vuotta sitten, että Raamatun lukemisesta tulisi minulle elinikäinen tapa. He olivat oikeassa. Siitä tuli päivittäinen tapa, jota en ole koskaan joutunut katumaan!

[Alaviitteet]

[Kuva s. 5]

Simon ja minä

[Kuva s. 5]

Ensimmäinen Raamattuni oli samanlainen kuin tämä.

[Kuva s. 5]

Palvellessani piirivalvojana

[Kuva s. 6]

Hääpäivänämme

[Kuva s. 6]

Irène ja minä nautimme Jumalan sanan lukemisesta ja tutkimisesta.