Jehovan palvelus on tuonut minulle iloa

Kertonut Fred Rusk

Jo varhain huomasin todeksi psalmissa 27:10 olevat Daavidin sanat: ”Vaikka oma isäni ja oma äitini hylkäisivätkin minut, niin Jehova kuitenkin ottaisi minut huomaansa.” Kerron nyt, miten nämä sanat ovat pitäneet paikkansa minun tapauksessani.

VARTUIN 1930-luvun suuren lamakauden aikaan isoisäni puuvillafarmilla Georgian osavaltiossa Yhdysvalloissa. Isä, joka oli surun murtama äitini ja vastasyntyneen pikkuveljeni kuoleman johdosta, vei minut leskeksi jääneen isänsä luokse ja muutti työn vuoksi erääseen kaukaiseen kaupunkiin. Myöhemmin isä yritti toistuvasti saada minua luokseen, mutta hänen yrityksensä eivät onnistuneet.

Isoisän vanhemmat tyttäret huolehtivat taloudesta. Vaikka isoisä ei ollut uskonnollinen, hänen tyttärensä olivat tinkimättömiä etelävaltioiden baptisteja. Joka sunnuntai minut pakotettiin kirkkoon selkäsaunan uhalla. Siksi minulla ei lapsena ollut paljoakaan kunnioitusta uskontoa kohtaan. Pidin kuitenkin koulusta ja urheilusta.

Vierailu joka muutti elämäni

Eräänä iltapäivänä vuonna 1941, ollessani 15-vuotias, meille tuli muuan iäkäs mies vaimonsa kanssa. Hänen kerrottiin olevan isosetäni Talmadge Rusk. En ollut koskaan kuullut hänestä, mutta sain tietää hänen ja hänen vaimonsa olevan Jehovan todistajia. Hän selitti, että Jumalan tarkoituksen mukaan ihmiset tulevat elämään ikuisesti maan päällä. Tämä erosi täysin siitä, mitä olin kuullut kirkossa. Suurin osa suvusta ei hyväksynyt heidän sanomaansa vaan jopa halveksi sitä. Heitä ei sen koommin päästetty sisään. Minua vain kolme vuotta vanhempi tätini Mary otti kuitenkin vastaan Raamatun ja sitä selittäviä julkaisuja.

Mary tuli pian vakuuttuneeksi siitä, että hän oli löytänyt Raamatun totuuden, ja hänet kastettiin Jehovan todistajaksi vuonna 1942. Hän huomasi todeksi myös sen, mitä Jeesus oli ennustanut: ”Ihmisen vihollisia tulevat olemaan hänen omat huonekuntalaisensa.” (Matt. 10:34–36.) Suvun vastustus oli ankaraa. Maryn vanhempi sisar, jolla oli tärkeitä kunnallisia tehtäviä, sai pormestarin kanssa vehkeilemällä järjestettyä niin, että Talmadge-setä pidätettiin. Häntä syytettiin luvattomasta kaupustelusta ja hänelle annettiin tuomio.

Kotikaupunkimme sanomalehden mukaan pormestari, joka toimi myös tuomarina,  sanoi kaupunginoikeudessa: ”Tämän miehen levittämä kirjallisuus – – on yhtä vaarallista kuin myrkky.” Setä valitti päätöksestä ja voitti jutun, mutta sitä ennen hän ehti olla kymmenen päivää vankilassa.

Sain apua Mary-tädiltä

Sen lisäksi, että Mary kertoi uusista uskonkäsityksistään minulle, hän alkoi todistaa naapureille. Menimme yhdessä tutkimaan Raamattua erään miehen kanssa, joka oli ottanut kirjan Uusi maailma. * Mies oli vaimonsa kertoman mukaan valvonut koko yön ja lukenut kirjaa. Vaikka en halunnut tulla suin päin vedetyksi mihinkään uskontoon, oppimani asiat vetosivat minuun. Raamatun opetukset eivät kuitenkaan olleet pääasiallinen syy siihen, että aloin uskoa Jehovan todistajien olevan Jumalan kansa. Minut vakuutti se, miten heitä kohdeltiin.

Esimerkiksi kun Mary ja minä eräänä päivänä palasimme kitkemästä tomaattipenkkiä, huomasimme jätteenpolttouunissa kytemässä todisteita siitä, että Maryn sisaret olivat polttaneet hänen kirjallisuuttaan, gramofonin sekä raamatullisia puheita sisältäviä äänilevyjä. Yksi tädeistäni vastasi kiukunpurkaukseeni alentuvasti: ”Tulet vielä kiittämään meitä siitä, mitä olemme tehneet.”

Vuonna 1943 Maryn oli pakko lähteä kotoa, koska hän kieltäytyi luopumasta uudesta uskostaan eikä lakannut saarnaamasta naapureille. Siihen mennessä olin ilokseni oppinut, että Jumalalla on nimi, Jehova, ja että hän on rakastava ja myötätuntoinen Jumala, joka ei kärvennä ihmisiä tulisessa helvetissä. Ja vaikka en ollut vielä käynyt kokouksessa, olin saanut selville, että Jehovalla on järjestö, jossa vallitsee rakkaus.

Kerran leikatessani ruohoa kohdalleni pysähtyi auto ja toinen siinä olevista miehistä kysyi, olinko Fred. Kun tajusin heidän olevan Jehovan todistajia, pyysin päästä autoon ja ehdotin, että ajaisimme johonkin turvalliseen paikkaan keskustelemaan. Mary oli järjestänyt miehet tulemaan luokseni. Toinen heistä oli matkavalvoja Shield Toutjian. Sain häneltä rohkaisua ja hengellistä ohjausta juuri sopivaan aikaan. Suvun vastustus kohdistui nyt minuun, koska puolustin Jehovan todistajien uskonkäsityksiä.

Mary kirjoitti minulle Virginiasta, jonne hän oli muuttanut, ja sanoi, että jos olin päättänyt palvella Jehovaa, voisin tulla asumaan hänen luokseen. En jäänyt odottamaan toista kutsua. Eräänä perjantai-iltana lokakuussa 1943 panin tärkeimmät tavarani laatikkoon ja köytin sen vähän matkan päässä kotoa olevaan puuhun. Lauantaina hain laatikon, menin vaivihkaa  naapuritaloon ja sain kyydin keskustaan. Matkustettuani Roanoken kaupunkiin löysin Maryn, joka asui Edna Fowlkesin luona.

Hengellinen kasvu, kaste ja Betel

Edna oli myötätuntoinen voideltu Jehovan todistaja, oikea nykyajan Lyydia. Hän oli vuokrannut suuren talon ja ottanut siihen asumaan tätini Maryn sekä veljensä vaimon ja tämän kaksi tytärtä. Näistä tytöistä, Gladys ja Grace Gregorysta, tuli myöhemmin lähetystyöntekijöitä. Gladys, joka on nyt yli 90-vuotias, palvelee yhä uskollisesti Japanin haaratoimistossa.

Asuessani Ednan luona kävin säännöllisesti kokouksissa ja sain valmennusta kenttäpalveluksessa. Se että minulla oli vapaus tutkia Jumalan sanaa ja olla läsnä kristillisissä kokouksissa, tyydytti kasvavaa hengellistä ruokahaluani. Menin kasteelle 14. kesäkuuta 1944. Mary ja Gregoryn sisarukset aloittivat tienraivauksen ja saivat aluemääräyksen Pohjois-Virginiaan. He vaikuttivat siellä osaltaan Leesburgin seurakunnan perustamiseen. Alkuvuodesta 1946 aloitin tienraivauksen lähellä heitä. Saman vuoden kesällä matkustimme yhdessä unohtumattomaan kansainväliseen konventtiin, joka pidettiin 4.–11. elokuuta Clevelandissa Ohiossa.

Tuossa konventissa Nathan Knorr, joka oli järjestön toiminnan johdossa, kertoi Brooklynin Betelin laajennussuunnitelmista. Niihin sisältyivät uusi asuinrakennus ja painotilojen laajennos. Työhön tarvittiin monia nuoria veljiä. Tunsin, että juuri siellä haluaisin palvella Jehovaa. Niinpä jätin anomukseni, ja muutaman kuukauden päästä, 1. joulukuuta 1946, menin Beteliin.

Noin vuotta myöhemmin painonvalvoja Max Larson pistäytyi luonani lähetysosastolla ja ilmoitti, että minut oli määrätty palvelusosastolle. Siellä opin paljon Raamatun periaatteiden soveltamisesta ja Jumalan järjestön toiminnasta, erityisesti työskennellessäni osaston valvojan T. J. (Bud) Sullivanin kanssa.

Isä kävi luonani Betelissä useita kertoja. Vanhemmalla iällään hänestä oli tullut uskonnollinen. Viimeisellä vierailullaan, vuonna 1965, hän sanoi: ”Minä en enää tule tänne, mutta tule sinä käymään minun luonani.” Vierailinkin hänen luonaan muutamia kertoja ennen hänen kuolemaansa. Hän uskoi lujasti pääsevänsä taivaaseen. Jos hän on Jehovan muistissa, kuten toivon, häntä ei herätetä sinne, mihin hän uskoi menevänsä. Sen sijaan hän saa ylösnousemuksen tänne maan päälle, ja hänellä on toivo elää ikuisesti ennallistetussa paratiisissa.

 Muita muistettavia konventteja ja rakennushankkeita

Konventit ovat aina olleet hengellisen kasvun virstanpylväitä, varsinkin kansainväliset konventit, jotka pidettiin 1950-luvulla New Yorkissa Yankee-stadionilla. Vuonna 1958 sekä Yankee-stadion että Polo Grounds -kenttä olivat tupaten täynnä, kun erään ohjelmajakson aikana oli läsnä 253 922 henkeä 123 maasta. Yhtä konventin aikana sattunutta tapausta en unohda koskaan. Ollessani auttamassa konventtitoimistossa veli Knorr lähestyi minua nopein askelin. ”Fred”, hän sanoi, ”en ole muistanut määrätä ketään veljeä puhumaan tienraivaajille, jotka ovat kokoontuneet läheiseen vuokrasaliin. Menisitkö kiireesti sinne ja pitäisit heille hyvän puheen jostakin aiheesta, joka tulee matkalla mieleesi?” Rukoilin paljon ennen kuin pääsin hengästyneenä perille.

Koska seurakuntien lukumäärä New Yorkissa kasvoi 1950- ja -60-luvuilla nopeasti, valtakunnansaleiksi vuokratut tilat eivät enää riittäneet. Niinpä Manhattanilta hankittiin vuosina 1970–90 kolme rakennusta, jotka uudistettiin sopiviksi kokouspaikoiksi. Toimin näiden hankkeiden yhteydessä rakennuskomiteoiden puheenjohtajana, ja minulla on monia mukavia muistoja siitä, miten runsaasti Jehova siunasi seurakuntia, jotka työskentelivät yhdessä rakennusten maksamiseksi ja remontoimiseksi. Samat tilat palvelevat vieläkin tosi palvonnan keskuksina.

Elämänmuutoksia

Eräänä päivänä vuonna 1957 kävellessäni työhön Betel-kodin ja painon välisen puiston läpi alkoi sataa. Huomasin, että edelläni kulki uusi beteliläinen, herttainen vaaleaverinen tyttö. Pyysin häntä tulemaan sateenvarjoni alle, koska hänellä ei ollut omaa. Näin tapasin Marjorien, ja siitä lähtien kun vuonna 1960 menimme naimisiin, olemme kulkeneet onnellisina yhdessä Jehovaa palvellen – satoi tai paistoi. Syyskuussa 2010 vietimme 50-vuotishääpäiväämme.

Olimme häämatkalta tultuamme hädin tuskin purkaneet laukkumme, kun veli Knorr ilmoitti, että minut oli määrätty Gilead-koulun opettajaksi. Se oli suuri kunnia. Vuosina 1961–65 koulussa pidettiin etupäässä haaratoimistojen henkilökuntaan kuuluville viisi pitempää kurssia, joilla annettiin erityisopetusta haaratoimiston johtamisesta. Syksyllä 1965 alettiin taas järjestää viiden kuukauden kursseja ja huomio keskitettiin tulevien lähetystyöntekijöiden opettamiseen.

Vuonna 1972 minut siirrettiin Gilead-koulusta kirjeenvaihto-osaston valvojaksi. Koska  etsin vastauksia erilaisiin kysymyksiin ja ongelmiin, opin ymmärtämään paremmin Raamattua ja sitä, miten soveltaa Jumalamme yleviä periaatteita toisten auttamiseen.

Sitten vuonna 1987 sain määräyksen sairaalatietopalveluksi kutsutulle uudelle osastolle. Se järjesti sairaalayhteyskomiteoihin kuuluville vanhimmille seminaareja, joissa heille opetettiin, miten kertoa lääkäreille, tuomareille ja sosiaalityöntekijöille raamatullisesta kannastamme vereen. Suuri ongelma oli se, että lääkärit antoivat mielivaltaisesti verensiirtoja Jehovan todistajien lapsille, monissa tapauksissa hankittuaan toiminnalleen oikeuden päätöksen.

Kun lääkäreille ehdotettiin verensiirron vaihtoehtoja, he vastasivat tavallisesti, että niitä ei ollut saatavissa tai ne olivat liian kalliita. Kirurgille, joka sanoi näin, tapasin vastata: ”Voisitteko ojentaa kätenne?” Hänen tehtyään niin sanoin: ”Tässä teillä on yksi parhaista verensiirron vaihtoehdoista.” Tämä kohteliaisuus muistutti häntä siitä, minkä hän hyvin tiesi: huolellisuus leikkausveitsen käytössä vähentää verenvuodon minimiin.

Kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana Jehova on siunannut runsaasti näitä ponnisteluja lääkäreiden ja tuomareiden valistamiseksi. Heidän asenteensa on muuttunut merkittävästi, kun he ovat alkaneet ymmärtää paremmin tilannettamme. He ovat saaneet tietää, että verensiirron vaihtoehdot ovat lääketieteellisten tutkimusten mukaan tehokkaita ja että on monia yhteistoiminnallisia lääkäreitä sekä sairaaloita, joihin potilas voidaan tarpeen tullen siirtää.

Vuodesta 1996 lähtien Marjorie ja minä olemme palvelleet Vartiotornin koulutuskeskuksessa, joka sijaitsee Pattersonissa New Yorkin osavaltiossa, noin 110 kilometriä Brooklynista pohjoiseen. Työskentelin täällä vähän aikaa palvelusosastolla, ja sitten osallistuin haaratoimistojen henkilökunnan ja matkavalvojien opettamiseen. Menneet 12 vuotta olen jälleen palvellut valvojana kirjeenvaihto-osastolla, joka oli siirretty Brooklynista Pattersoniin.

Ikääntymisen tuomia haasteita

Palvelustehtävistäni huolehtiminen Betelissä on tullut vaikeammaksi saavutettuani 85 vuoden iän. Olen taistellut syöpää vastaan yli kymmenen vuotta. Minusta tuntuu samalta kuin Hiskiasta, jolle Jehova antoi lisää elinvuosia (Jes. 38:5). Myös vaimoni terveys on heikentynyt, ja yritämme yhteisvoimin kestää hänellä olevaa Alzheimerin tautia. Marjorie on ollut kyvykäs Jehovan sananpalvelija, neuvonantaja nuorille ja uskollinen auttaja ja kumppani minulle. Hän on aina tutkinut innokkaasti Raamattua ja opettanut taitavasti toisia. Meillä on monia hengellisiä lapsia, jotka pitävät meihin yhteyttä.

Tätini Mary kuoli 87-vuotiaana maaliskuussa 2010. Hän oli etevä Jumalan sanan opettaja ja auttoi toisia asennoitumaan tosi palvonnan puolelle. Hän käytti monia vuosia kokoaikaisessa palveluksessa. Olen hyvin kiitollinen siitä, että hän auttoi minua oppimaan Jumalan sanan totuuden ja tulemaan kaltaisekseen rakastavan Jumalamme Jehovan palvelijaksi. Mary on haudattu aviomiehensä viereen, joka palveli aiemmin lähetystyöntekijänä Israelissa. Luotan siihen, että he ovat Jehovan muistissa ja odottavat ylösnousemusta.

Kun ajattelen Jehovan palveluksessa viettämiäni yli 67:ää vuotta, olen kiitollinen saamistani runsaista siunauksista. Jehovan tahdon tekeminen on tosiaan tuonut minulle iloa! Koska olen luottanut hänen ansaitsemattomaan hyvyyteensä, toivon palavasti pääseväni osalliseksi hänen Poikansa lupauksesta: ”Jokainen, joka on jättänyt taloja tai veljiä tai sisaria tai isän tai äidin tai lapsia tai peltoja minun nimeni tähden, tulee saamaan monta kertaa enemmän ja perimään ikuisen elämän.” (Matt. 19:29.)

[Alaviite]

[Kuva s. 19]

Isoisäni puuvillafarmilla Georgiassa Yhdysvalloissa vuonna 1928

[Kuva s. 19]

Mary-täti ja Talmadge-setä

[Kuva s. 20]

Mary, Gladys ja Grace

[Kuva s. 20]

Kasteella 14. kesäkuuta 1944

[Kuva s. 20]

Palvelusosastolla Betelissä

[Kuva s. 21]

Maryn kanssa vuoden 1958 kansainvälisessä konventissa Yankee-stadionilla

[Kuva s. 21]

Marjorien kanssa hääpäivänämme

[Kuva s. 21]

Yhdessä vuonna 2008