”Olen vammainen nyt mutta en ikuisesti!”

Kertonut Sara van der Monde

Ihmiset sanovat minulle usein: ”Sara, sinulla on ihastuttava hymy. Miksi olet aina niin iloinen?” Kerron heille toivostani, jonka voisin tiivistää sanoihin: ”Olen vammainen nyt mutta en ikuisesti!”

SYNNYIN Pariisissa vuonna 1974. Synnytys oli vaikea, ja myöhemmin minulla todettiin CP-oireyhtymä. Raajani eivät toimineet normaalisti, ja puhettani oli vaikea ymmärtää. Sairastuin myös epilepsiaan ja olin altis tartunnoille.

Kun olin kaksivuotias, perheemme muutti Melbourneen Australiaan. Kaksi vuotta myöhemmin isä jätti äidin ja minut. Muistan, että tuolloin tunsin ensimmäisen kerran olevani lähellä Jumalaa. Äitini, joka on Jehovan todistaja, otti minut aina mukaansa kristillisiin kokouksiin, ja siellä opin, että Jumala rakastaa minua ja pitää minusta huolta. Tieto tästä samoin kuin äidin rakkaus ja rohkaisu saivat minut tuntemaan oloni turvalliseksi, vaikka olosuhteemme olivat muuttuneet.

Äiti opetti minulle myös, miten rukoilla Jehovaa. Olenkin huomannut, että rukoileminen on minulle paljon helpompaa kuin puhuminen. Rukoillessani minun ei tarvitse epätoivoisesti yrittää lausua sanoja vaan ”kuulen” ne selvinä mielessäni. Ja koska puheeni on vaikeasti ymmärrettävää, minua rauhoittaa tieto siitä, että Jehova ymmärtää kaiken, sanonpa sen hiljaa mielessäni tai puhumalla kangerrellen. (Ps. 65:2.)

Apua takaiskuista selviytymiseen

Ollessani viisivuotias sairauteni oli edennyt niin pitkälle, että tarvitsin jalkoihini raskaat metallituet voidakseni kävellä. Kävelyni oli enemmänkin hoippumista puolelta toiselle. 11-vuotiaana en pystynyt enää kävelemään. Myöhemmin en ole päässyt sänkyyn enkä sängystä pois ilman sähköistä nostolaitetta. Sen avulla voin siirtyä moottorikäyttöiseen pyörätuoliini, jota ohjaan käsivivulla.

Minun on myönnettävä, että toisinaan vammaisuuteni masentaa minua. Mutta silloin muistan perheemme tunnuslauseen: ”Älä sure sitä, mitä et voi tehdä. Tee sitä, mihin pystyt.” Tämän ansiosta olen onnistunut ratsastamaan, purjehtimaan, melomaan kanootilla, telttailemaan ja jopa ajamaan rata-autolla. Koska minulla on taiteellisia taipumuksia, nautin maalaamisesta, ompelemisesta ja tilkku-, kirjonta- ja keramiikkatöiden tekemisestä.

Vaikean vammaisuuteni vuoksi jotkut ovat epäilleet, olenko pystynyt itsenäisesti  päättämään Jumalan palvonnasta. Ollessani 18-vuotias eräs opettaja kehotti minua lähtemään kotoa äitini uskontoa pakoon. Hän jopa tarjoutui auttamaan minua asunnon etsimisessä. Mutta sanoin hänelle, että en koskaan luopuisi uskostani ja että lähtisin kotoa vasta sitten, kun olisin valmis elämään itsenäisemmin.

Pian tämän keskustelun jälkeen minut kastettiin Jehovan todistajaksi. Kaksi vuotta myöhemmin muutin pieneen huoneistoon. Nyt iloitsen siitä, että minulla on sopivasti itsenäisyyttä samalla kun saan tarvitsemaani apua.

Odottamaton ehdotus

Vuosien kuluessa olen kohdannut muitakin uskonkoetuksia. Kerran olin aivan häkeltynyt, kun eräs opiskelijatoverini, joka hänkin on vammainen, kosi minua. Ensin tunsin itseni imarrelluksi. Useimpien nuorten naisten tavoin minäkin kaipaan elämänkumppania. Mutta vaikka vammaisuus olisi yhdistävä tekijä, se ei takaa onnellista avioliittoa. Sitä paitsi tällä nuorella miehellä ei ollut samaa uskoa kuin minulla. Uskonkäsityksemme, toimintamme ja tavoitteemme olivat täysin erilaiset. Miten siis voisimme rakentaa yhteistä elämää? Olin päättänyt totella Jumalan selvää käskyä mennä naimisiin vain toisen uskovan kanssa (1. Kor. 7:39). Siksi sanoin tuolle nuorelle miehelle ystävällisesti, etten voinut hyväksyä hänen tarjoustaan.

Vielä nytkin uskon tehneeni oikean ratkaisun. Luotan myös siihen, että tulen olemaan onnellinen Jumalan lupaamassa uudessa maailmassa (Ps. 145:16; 2. Piet. 3:13). Ennen sitä aion pysyä uskollisena Jehovalle ja olla tyytyväinen nykyisiin olosuhteisiini.

Kaipaan kiihkeästi sitä päivää, jona pystyn hypähtämään ylös pyörätuolistani ja juoksemaan vapaasti. Silloin voin huudahtaa: ”Olin vammainen, mutta nyt olen täysin terve – ikuisesti!”