Muutosten tekeminen on ollut palkitsevaa

Kertonut James A. Thompson

Kun synnyin Yhdysvaltojen eteläosassa vuonna 1928, mustien ja valkoisten erottelu oli varmistettu lakien avulla. Niiden rikkominen saattoi johtaa vangitsemiseen tai johonkin vielä pahempaan.

TUOHON aikaan valkoihoisilla ja mustaihoisilla Jehovan todistajilla täytyi joissakin Yhdysvaltojen osissa olla erilliset seurakunnat, kierrokset ja piirit. Isästäni tuli vuonna 1937 Chattanoogassa Tennesseessä toimivan mustien seurakunnan ryhmänpalvelija (kutsutaan nykyään vanhimmiston koordinaattoriksi). Valkoisten seurakunnassa ryhmänpalvelijana oli Henry Nichols.

Nuoruusvuosieni onnellisiin muistoihin kuuluvat illat, joina istuin kuistillamme kuuntelemassa isän ja veli Nicholsin keskusteluja. Vaikka en ymmärtänytkään heidän puheistaan kaikkea, minusta oli mukavaa olla isän vierellä heidän pohtiessaan, miten saarnaamistyötä olisi noissa oloissa parasta tehdä.

Aiemmin, vuonna 1930, perhettämme oli kohdannut murhenäytelmä: äiti kuoli vain 20-vuotiaana. Neljän vanha siskoni Doris ja minä, joka olin vain kaksivuotias, jäimme isän huostaan. Isä oli käynyt kasteella vasta hiljattain, mutta hän edistyi hyvää vauhtia hengellisesti.

Elämääni muovanneita esimerkkejä

Vuonna 1933 isä tapasi hienon kristityn sisaren nimeltä Lillie Mae Gwendolyn Thomas, ja he menivät pian naimisiin. Palvelemalla uskollisesti Jehovaa he kumpikin näyttivät Dorisille ja minulle hyvää esimerkkiä.

Jehovan järjestössä tehtiin vuonna 1938 päätös, jonka mukaan vanhimpia ei enää  valittaisi paikallisesti, vaan heidät nimitettäisiin Brooklynissa New Yorkissa sijaitsevasta päätoimistostamme käsin. Seurakuntia pyydettiin tukemaan päätöstä. Chattanoogassa jotkut epäröivät hyväksyä tätä muutosta, mutta isä ilmoitti kannattavansa sitä varauksetta. Hänen uskollinen esimerkkinsä samoin kuin äitipuoleni kokosydäminen yhteistoiminnallisuus ovat auttaneet minua tähän päivään saakka.

Kaste ja kokoaikainen palvelus

Vuonna 1940 useat seurakuntamme jäsenet vuokrasivat bussin ja matkustivat konventtiin Detroitiin Michiganiin. Siellä muutamat bussiryhmästämme kävivät kasteella. Jotkut ihmettelivät, miksi minä en mennyt kasteelle, sillä olin saarnannut viiden vanhasta saakka ja olin sananpalveluksessa hyvin aktiivinen.

Heidän kysyessään sitä minulta vastasin, etten ymmärtänyt kaikkia kasteeseen liittyviä asioita. Isä kuuli sanani ja oli yllättynyt. Siitä lähtien hän näki paljon vaivaa auttaakseen minua ymmärtämään kasteen merkitystä ja tärkeyttä. Neljä kuukautta myöhemmin eräänä hyvin kylmänä päivänä, 1. lokakuuta 1940, minut kastettiin lammessa Chattanoogan ulkopuolella.

Aloin 14 vuoden iässä toimia tienraivaajana kesäisin, kun koulusta oli lomaa. Saarnasin pikkukaupungeissa Tennesseessä ja naapuriosavaltiossa Georgiassa. Minulla oli tapana herätä aikaisin, pakata mukaani eväät ja lähteä aamukuudelta junalla tai bussilla kohti aluetta. Kotiin palasin kuuden aikoihin illalla. Usein olin syönyt evääni jo paljon ennen lounasaikaa. Vaikka minulla oli rahaa, en voinut mennä paikalliseen kauppaan ostamaan lisää syötävää, koska olin musta. Kerran kun menin hakemaan kaupasta jäätelötötteröä, minua pyydettiin poistumaan. Muuan valkoinen nainen toi minulle ystävällisesti jäätelön.

Viimeisinä kouluvuosinani kansalaisoikeusliike voimisti otettaan etelävaltioissa. Mustien olojen parantamista ajava NAACP ja muut sen kaltaiset järjestöt yllyttivät opiskelijoita taistelemaan tasa-arvon puolesta. Meitä kehotettiin liittymään näihin ryhmiin. Monet mustien koulut, myös minun kouluni, ottivat tavoitteekseen sataprosenttisen jäsenyyden. Minuakin painostettiin ”tukemaan rotuamme”. Kieltäydyin selittäen, että Jumala on puolueeton eikä pidä mitään rotua toista parempana ja että luotan hänen ratkaisevan kaikki vääryydet (Joh. 17:14; Apt. 10:34, 35).

Pian koulun päättymisen jälkeen päätin muuttaa New Yorkiin. Matkalla pysähdyin kuitenkin Pennsylvaniassa sijaitsevaan Philadelphiaan eräiden ystävien luo, jotka olin tavannut konventissa. Siellä kävin ensimmäistä kertaa seurakunnassa, johon kuului sekä valkoisia että mustia. Vierailulla oleva matkavalvoja vei minut sivuun ja sanoi, että saisin seuraavasta kokouksesta hoidettavakseni erään ohjelmanosan. Tämä helpotti päätöstäni jäädä sinne.

Philadelphiassa saamieni ystävien joukossa oli nuori sisar nimeltä Geraldine White eli Gerri, joksi aloin häntä kutsua. Hänellä oli hyvä Raamatun tuntemus, ja hän oli taitava todistamaan ihmisille ovelta-ovelle-työssä. Erityisen tärkeänä pidin sitä, että minun tavallani hänelläkin oli tavoitteena aloittaa  tienraivaus. Menin hänen kanssaan naimisiin 23. huhtikuuta 1949.

Kutsu Gileadiin

Alusta lähtien tavoitteenamme oli käydä Gilead-koulu ja palvella lähetystyöntekijöinä ulkomailla. Päästäksemme tuohon kouluun olimme valmiit muutoksiin. Pian meitä pyydettiinkin siirtymään Lawnsideen New Jerseyyn, sitten Chesteriin Pennsylvaniaan ja lopulta Atlantic Cityyn New Jerseyyn. Siellä tuli avioitumisestamme kuluneeksi kaksi vuotta, joten saimme anoa Gileadiin. Kutsumistamme kuitenkin lykättiin tuonnemmaksi. Mikä tähän oli syynä?

1950-luvun alkupuolella monia nuoria miehiä otettiin sotapalvelukseen ja lähetettiin taistelemaan Koreaan. Philadelphian kutsuntalautakunnalla näytti olevan ennakkoluuloja Jehovan todistajia kohtaan puolueettomuutemme vuoksi. Viimein tuomari ilmoitti minulle, että Yhdysvaltain keskusrikospoliisi FBI oli tutkinut taustani ja vahvistanut puolueettoman kantani. Niinpä 11. tammikuuta 1952 tutkijalautakunta tunnusti asemani sananpalvelijana ja myönsi minulle vapautuksen sotapalveluksesta.

Tuon vuoden elokuussa Gerri ja minä saimme kutsun Gileadin 20. kurssille, joka alkoi syyskuussa. Opintojemme edetessä ajattelimme, että meidät lähetettäisiin ulkomaille. Sisareni Doris oli valmistunut Gileadin 13. kurssilta ja palveli nyt Brasiliassa. Gerri ja minä olimme hyvin yllättyneitä, kun meidät määrättiin kierrostyöhön – vierailemaan etelävaltioihin kuuluvan Alabaman mustaihoisten seurakunnissa! Se oli pienoinen pettymys, sillä olimme toivoneet pääsevämme palvelemaan ulkomailla.

Aivan ensimmäiseksi vierailimme Huntsvillen seurakunnassa. Siellä menimme erään kristityn sisaren kotiin, jossa meidän oli määrä majoittua. Kun olimme purkamassa tavaroitamme, kuulimme hänen sanovan puhelimeen: ”Lapset ovat täällä.” Olimme vasta 24-vuotiaita ja näytimme vieläkin nuoremmilta. Sen jälkeen meitä tuolla kierroksella palvellessamme kutsuttiin usein ”lapsiksi”.

Etelävaltioita sanottiin raamattuvyöhykkeeksi, koska useimmat pitivät siellä Raamattua suuressa arvossa. Niinpä käytimme monesti kenttäpalveluksessa seuraavaa kolmikohtaista esitystä:

1) Lyhyt ajatus maailman olosuhteista.

2) Raamatussa luvattu parannuskeino.

3) Mitä meidän on Raamatun mukaan tehtävä.

Sitten tarjosimme jotakin sopivaa Raamatun tutkimisen apuvälinettä. Tämä menetelmä toimi niin hyvin, että sain havainnollistaa sitä New Yorkissa vuonna 1953 pidetyssä Uuden maailman yhteiskunnan konventissa.

Vähän myöhemmin, kesällä 1953, minut määrättiin palvelemaan piirivalvojana etelävaltioiden mustaihoisten kierroksia.  Alueemme ulottui Virginiasta Floridaan ja lännessä aina Alabamaan ja Tennesseehen saakka. Matkavalvojien täytyi tosiaan olla valmiita sopeutumaan. Majapaikoissamme ei esimerkiksi useinkaan ollut juoksevaa vettä, ja peseytymiseen käytimme keittiössä lieden takana olevaa peltisoikkoa. Onneksi se oli talon lämpimimmässä paikassa!

Vaikeuksia rotuerottelun vuoksi

Etelävaltioissa palvellessamme asioiden hoitaminen vaati hyvää suunnittelua ja neuvokkuutta. Mustat eivät saaneet käyttää itsepalvelupesuloita. Siksi Gerri niihin mennessään selitti vaatteiden kuuluvan ”rouva Thompsonille”. Monet ilmeisestikin ajattelivat, että hän oli palvelija ja ”rouva Thompson” talon emäntä. Kun piirivalvojat näyttivät elokuvaa Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa, minulla oli tapana soittaa liikkeeseen ja varata suuri kangas ”herra Thompsonin” nimellä. Myöhemmin menin liikkeeseen noutamaan sen. Olimme aina kohteliaita, ja yleensä sananpalveluksemme sujui vaikeuksitta.

Lisäksi monilla oli ennakkoluuloja pohjoisvaltioista tulevia kohtaan. Kerran paikallislehdessä ilmoitettiin, että konventissa puhuisi James A. Thompson jr, New Yorkissa rekisteröidyn Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran edustaja. Jotkut ajattelivat minun olevan New Yorkista, ja sopimuksemme erään koulun auditorion käytöstä peruttiin. Menin koululautakunnan puheille ja selitin, että olin käynyt kouluni Chattanoogassa. Nyt meille annettiin lupa pitää kierroskonventtimme.

Rotujen välinen jännite kasvoi 1950-luvun puolivälissä, ja toisinaan esiintyi väkivaltaa. Vuonna 1954 jotkut todistajat panivat pahakseen sen, että monissa piirikonventeissa ohjelman esittäjien joukossa ei ollut mustaihoisia. Kannustimme mustia veljiämme olemaan kärsivällisiä. Seuraavana kesänä minulle annettiin tehtäväksi pitää puhe. Sen jälkeen useammat etelävaltioiden mustat veljet esittivät ohjelmaa.

Kun rotuväkivalta etelävaltioissa aikanaan väheni, alettiin vähitellen muodostaa sekä mustista että valkoisista koostuvia seurakuntia. Oli tarpeen pyytää joitakin julistajia vaihtamaan seurakuntaa ja tehdä muutoksia seurakuntien alueisiin sekä valvonta-asemissa olevien veljien vastuisiin. Niin mustien kuin valkoistenkin joukossa oli joitakuita, joille uusi järjestely ei ollut mieleen. Enemmistö osoitti kuitenkin taivaallisen Isämme tavoin puolueettomuutta. Todellisuudessa monet olivat keskenään läheisiä ystäviä, vaikka olivatkin ihonväriltään erilaisia. Meidän perheemme oli kokenut tällaista ystävyyttä kasvuvuosinani 1930- ja 40-luvuilla.

Uusi tehtävämääräys

Tammikuussa 1969 Gerri ja minä saimme kutsun siirtyä Etelä-Amerikassa sijaitsevaan Guyanaan, ja otimme sen vastaan mielihyvin. Ensin menimme Brooklyniin New Yorkiin, missä minulle opetettiin, miten valvoa saarnaamistyötä Guyanassa. Saavuimme tuohon maahan heinäkuussa 1969. Vietettyämme 16 vuotta matkatyössä oli suuri muutos pysyä yhdessä paikassa. Gerri omisti valtaosan ajastaan kenttäpalvelukseen lähetystyöntekijänä,  ja minä työskentelin haaratoimistossa.

Työhöni sisältyi kaikki ruohon leikkaamisesta ja 28 seurakunnan kirjallisuustilausten käsittelystä aina kirjeenvaihtoon Brooklynissa sijaitsevan päätoimiston kanssa. Ahersin 14–15 tuntia päivässä. Työ oli kovaa meille molemmille, mutta nautimme palveluksestamme lähetysalueella. Saapuessamme Guyanaan siellä oli 950 julistajaa. Nykyään heitä on yli 2 500.

Pidimme toki lämpimästä ilmastosta samoin kuin eksoottisista hedelmistä ja vihanneksista, mutta todellista iloa meille tuottivat nöyrät, Raamatun totuutta janoavat ihmiset, jotka halusivat saada tietoa Jumalan valtakunnasta. Gerri johti usein 20:tä raamatuntutkistelua viikossa, ja monet hänen oppilaistaan edistyivät kasteelle. Aikanaan joistakuista tuli tienraivaajia tai seurakunnan vanhimpia. Jotkut jopa lähtivät Gileadiin tavoitteenaan tulla lähetystyöntekijöiksi.

Terveysongelmia ja muita haasteita

Vuonna 1983 Yhdysvalloissa asuvat vanhempani tarvitsivat apua. Doris, Gerri ja minä järjestimme perheneuvottelun. Doris, joka oli palvellut 35 vuotta lähetystyöntekijänä Brasiliassa, päätti palata huolehtimaan vanhemmistamme. Hän sanoi, että kahden lähetystyöntekijän oli turha lähteä kentältä, kun yksikin riittäisi. Vanhempiemme kuoltua Doris jäi Chattanoogaan ja toimii nyt siellä erikoistienraivaajana.

Minulla todettiin vuonna 1995 eturauhassyöpä, ja jouduimme palaamaan Yhdysvaltoihin. Asetuimme Goldsboroon Pohjois-Carolinaan, koska sieltä on suunnilleen yhtä pitkä matka minun sukulaisteni luo Tennesseehen ja Gerrin sukulaisten luo Pennsylvaniaan. Syöpäni on nyt saatu hallintaan, ja palvelemme yhdessä Goldsboron seurakunnista kunnoltaan heikentyneinä erikoistienraivaajina.

Muistellessani kokoaikaisessa palveluksessa viettämiäni yli 65:tä vuotta tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että Jehova on siunannut Gerriä ja minua, koska olemme olleet valmiita tekemään muutoksia hänen palveluksensa vuoksi. Seuraavat Daavidin sanat pitävät totisesti paikkansa: ”Uskollista kohtaan sinä [Jehova] toimit uskollisesti”! (2. Sam. 22:26.)

[Kuvat s. 3]

Isäni ja veli Nichols näyttivät minulle erinomaista esimerkkiä.

[Kuvat s. 4]

Gerri ja minä valmiina Gileadiin vuonna 1952.

[Kuvat s. 5]

Gileadin jälkeen meidät lähetettiin matkatyöhön etelävaltioihin.

[Kuva s. 6]

Matkavalvojia ja heidän vaimojaan valmistautumassa mustien ja valkoisten yhteiseen piirikonventtiin vuonna 1966.

[Kuva s. 7]

Lähetystyö Guyanassa oli ilo.