Kertonut Lois Didur

Oletko joskus katunut jotain tekemääsi valintaa? Oltuani kokoaikaisessa palveluksessa 50 vuotta en muista kokeneeni mitään epämiellyttävää, mikä olisi johtunut Jehovan oikealla puolella olemisesta. Voisin kertoa hiukan elämästäni.

SYNNYIN vuonna 1939 ja kasvoin neljän siskon ja yhden veljen kanssa maaseudulla Saskatchewanissa Kanadassa. Elämä preeriatilalla oli onnellista. Eräänä päivänä isän luona kävi Jehovan todistajia, ja kysyin heiltä, onko Jumalalla nimeä. He näyttivät meille psalmista 83:18 nimen Jehova. Tämä sai minut haluamaan lisää tietoa Jumalasta ja hänen Sanastaan.

Noina vuosina maaseudun lapset kävivät koulua kahdeksanteen luokkaan asti rakennuksessa, jossa oli vain yksi luokkahuone. Pitkä koulumatka taitettiin ratsain tai kävellen. Alueella asuvat perheet huolehtivat opettajan tarpeista. Eräänä vuonna oli minun vanhempieni vuoro majoittaa uusi opettaja – John Didur.

Yllätyksekseni myös tämä nuori mies oli kovin kiinnostunut Jumalan sanasta. Kerran ylistin kommunismia ja sosialismia, joita isäni tuolloin kannatti. John sanoi rauhallisesti: ”Kellään ihmisellä ei ole oikeutta hallita toisia ihmisiä. Tämä oikeus on vain Jumalalla.” Sen jälkeen kävimme monia kiinnostavia keskusteluja.

John, joka oli syntynyt vuonna 1931, oli kuullut sodan aiheuttamista kärsimyksistä. Kun Korean sota puhkesi vuonna 1950, hän kyseli eri kirkonmiehiltä näiden osallistumisesta sotaan. Kaikki sanoivat, että kristittyjen on sopivaa olla siinä mukana. Myöhemmin hän esitti saman kysymyksen Jehovan todistajille. He näyttivät hänelle Raamatusta, mikä oli varhaiskristittyjen näkemys sodasta. John kastettiin vuonna 1955, ja minä menin  kasteelle seuraavana vuonna. Me molemmat tiesimme, että halusimme käyttää elämämme ja voimamme Jehovan palvelemiseen (Ps. 37:3, 4). Heinäkuussa 1957 John ja minä menimme naimisiin.

Useina vuosina olimme hääpäivämme aikaan konventissa. Iloitsimme saadessamme olla tuhansien muiden sellaisten joukossa, jotka arvostivat avioliittoa. Kansainvälisessä konventissa olimme ensi kertaa vuonna 1958. Meitä lähti Saskatchewanista viisi henkeä autolla viikon kestävälle matkalle kohti New Yorkia. Ajoimme päivisin ja yöt nukuimme teltassa. Voit kuvitella, miten yllättyneitä olimme, kun Bethlehemiin Pennsylvaniaan saavuttuamme eräs sikäläinen veli kutsui meidät yöksi kotiinsa! Hänen oma-aloitteisen huomaavaisuutensa ansiosta saatoimme mennä New Yorkiin puhtaina ja siisteinä. Tuo suunnaton konventti tähdensi meille sitä, että Jehovan palveleminen on erityisen miellyttävää. Kuten psalmista kirjoitti, ”miellyttävyyttä on oikealla puolellasi ikuisesti”. (Ps. 16:11.)

TIENRAIVAUS

Vuotta myöhemmin eli vuonna 1959 palvelimme tienraivaajina Saskatchewanissa, jossa meillä oli pieni asuntovaunukoti preeriakukkulan laella. Sieltä pystyi näkemään kilometrien päähän, ja osa näkymästä oli kenttäaluettamme.

Eräänä päivänä saimme kiinnostavan kirjeen haaratoimistosta. Kiiruhdin Johnin luokse, joka oli ulkona traktorin kimpussa. Kirjeessä meitä pyydettiin siirtymään erikoistienraivaajiksi Red Laken kaupunkiin Ontarioon. Emme tienneet, missä tuo paikka sijaitsi, joten etsimme sen nopeasti kartoista.

Millainen vastakohta uusi alueemme olikaan laakeille preerioille! Nyt saimme nähdä valtavia metsiä ja kultakaivosten kupeeseen rakennettuja pikkukaupunkeja. Kun ensimmäisenä päivänä majapaikkaa etsiessämme puhuimme erään naisen kanssa, keskustelumme kuuli naapurissa asuva pieni tyttö. Tyttö juoksi kotiin äitinsä luokse, ja tämä tarjosi meille ystävällisesti yösijaa. Vuode oli maakellarissa. Seuraavana päivänä pääsimme asumaan kaksihuoneiseen hirsimökkiin, jossa ei ollut vesijohtoja eikä huonekaluja vaan ainoastaan puulämmitteinen peltikamiina. Hankittuamme joitakin tarvikkeita osto- ja myyntiliikkeestä tunsimme olomme melko mukavaksi.

Lähin seurakunta oli noin 200 kilometrin päässä. Alueellemme oli tullut monia kullankaivajia Euroopasta, ja he pyysivät saada kauttamme Raamatun omalla kielellään. Lyhyessä ajassa meillä oli 30 erinomaista raamatuntutkistelua. Puolen vuoden sisällä muodostettiin pieni seurakunta.

Eräs mies, jonka vaimolle johdimme raamatuntutkistelua, pyysi puhelimitse pappia heidän kotiinsa puhumaan vaimolle järkeä. Tuon tapaamisen aikana pappi sanoi, että meidän tulisi opettaa muun muassa kolminaisuutta. Nainen haki katolisen Raamatun ja kehotti pappia perustelemaan sanansa. Tämä paiskasi Raamatun pöydän toiseen päähän ja tokaisi, ettei hänen tarvitse todistaa mitään. Lähtiessään hän sanoi ukrainaksi, että meidät pitäisi heittää ulos eikä päästää enää koskaan sisään. Hän ei tiennyt Johnin ymmärtävän ukrainaa!

Pian tämän jälkeen lähdimme Red Lakesta, koska Johnia alettiin valmentaa kierrostyöhön. Mutta kun John noin vuotta myöhemmin piti eräässä piirikonventissa kastepuhetta, tuo aviomies oli kasteelle menevien joukossa! Välikohtaus papin kanssa oli saanut hänet ottamaan itse selvää Raamatusta.

 KIIREISTÄ MATKATYÖTÄ

Kierrostyössä meillä oli miellyttävä tilaisuus asua monien erilaisten perheiden luona. Ne, jotka jakoivat kanssamme kotinsa ja elämänsä, tulivat meille hyvin läheisiksi. Kerran olimme eräässä yläkerran huoneessa, joka oli talvisin kylmillään. Aikaisin aamulla kuulimme iäkkään sisaren hiipivän huoneeseemme sytyttämään tulta peltikamiinaan. Pian hän tuli uudelleen mukanaan pesuvati ja lämmintä vettä, jotta voisimme valmistautua päivää varten. Opin paljon hänen rauhallisuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan.

Matkatyö auttoi minua pääsemään lähemmäs Jehovaa. Albertassa eräällä kierroksella oli kaukana pohjoisessa kaivoskaupunki, jossa asui yksi sisar. Miten Jehovan järjestössä suhtauduttiin tähän syrjäisellä alueella asuvaan sisareen? Lensimme tuolle paikkakunnalle puolen vuoden välein, ja viikon aikana olimme hänen kanssaan kenttäpalveluksessa ja pidimme kokoukset aivan kuten suuressa kaupunkiseurakunnassa. Tämä oli lämmin muistutus siitä, miten hellästi Jehova huolehtii jokaisesta lampaankaltaisesta ihmisestä.

Pidimme yhteyttä moniin niistä, jotka majoittivat meidät. Tästä muistankin yhden ensimmäisistä Johnilta saamistani lahjoista – värikkään laatikon täynnä kirjepaperia. Koska olimme mielellämme kirjeenvaihdossa ystävien kanssa, tällä lahjalla oli paljon käyttöä. Laatikko on vieläkin minulle kallisarvoinen aarre.

Ollessamme kierrostyössä Torontossa eräs veli Kanadan Betelistä soitti meille ja kysyi, voisimmeko harkita siirtymistä Betel-palvelukseen. Milloin hän toivoi meidän vastaavan? Seuraavana päivänä, jos mahdollista! Hän sai vastauksen.

BETEL-PALVELUS

Jokainen uusi tehtävämääräys oli näyttänyt, miten monenlaisia miellyttäviä anteja Jehova meille suo. Näin tapahtui edelleen muutettuamme Beteliin vuonna 1977. Työskennellessämme joidenkin voideltujen kanssa saimme tutustua heidän erilaisiin persoonallisuuksiinsa ja nähdä heidän suuren arvostuksensa Jumalan sanaa kohtaan.

Uusi rutiini Betelissä tuntui hyvältä. Vaatteemme eivät enää olleet matkalaukussa vaan kaapissa, ja meillä oli oma seurakunta, johon kuuluimme. Varsinaisen työni ohessa sain viedä vierasryhmiä kiertokäynnille, ja se oli aina miellyttävää. Selitin Betelissä tehtävää työtä, kuuntelin vierailijoiden kommentteja ja vastasin heidän kysymyksiinsä.

Vuodet kuluivat nopeasti. Vuonna 1997 John kutsuttiin haaratoimistokomiteoiden jäsenille tarkoitettuun kouluun Pattersoniin New Yorkin osavaltioon. Sen jälkeen meiltä kysyttiin, voisimmeko muuttaa Ukrainaan. Meitä kannustettiin miettimään asiaa huolellisesti ja rukoilemaan sen johdosta. Loppuillasta tiesimme, että vastauksemme olisi myönteinen.

MUUTTO UKRAINAAN

Olimme olleet suuressa kansainvälisessä konventissa Pietarissa Venäjällä vuonna 1992 ja sitten Kiovassa Ukrainassa vuonna 1993. Näissä konventeissa olimme kiintyneet itäeurooppalaisiin veljiimme. Uusi asuntomme Lvivissä Ukrainassa oli vanhan talon toisessa kerroksessa. Pihalle päin olevista ikkunoista näkyi pieni puutarha, suuri punaruskea kukko ja kanalauma. Tuntui kuin olisi ollut jollakin saskatchewanilaisella maatilalla. Tuossa talossa meitä asui 12 henkeä. Aikaisin joka aamu matkustimme kaupungin läpi työhön Beteliin.

Miltä Ukrainassa asuminen tuntui? Tajusimme oman pienuutemme monien sellaisten joukossa,  jotka olivat kestäneet koettelemuksia, kieltoja ja vankeutta. Niistä huolimatta he olivat säilyttäneet uskonsa lujana. Kun kiitimme heitä siitä, he tapasivat sanoa: ”Teimme sen Jehovan kunniaksi.” He eivät koskaan tunteneet jääneensä yksin. Jos nykyäänkin kiittää jotakuta hänen huomaavaisuudestaan, hän saattaa sanoa: ”Kiitos kuuluu Jehovalle.” Näin he tunnustavat hänet kaiken hyvän lähteeksi.

Koska Ukrainassa monet tulevat kokouksiin kävellen, heillä on aikaa puhua toisilleen ja rohkaista toisiaan. Kävely saattaa viedä tunnin tai enemmänkin. Lvivissä on yli 50 seurakuntaa, joista 21 käyttää samaa suurta valtakunnansalikompleksia. Sunnuntaisin voi katsella kaunista näkyä, kun veljiä saapuu kokouksiin jatkuvana virtana.

Tunsimme pian olomme kotoiseksi näiden veljien ja sisarten joukossa, jotka ovat hienotunteisia ja innokkaita huolehtimaan toisista. Kun minun on joskus vieläkin vaikea ymmärtää kieltä, he ovat hyvin kärsivällisiä. Usein heidän silmänsä ilmaisevat yhtä paljon kuin heidän sanansa.

Näimme erään esimerkin keskuudessamme vallitsevasta todellisesta luottamuksesta Kiovassa vuonna 2003 pidetyn kansainvälisen konventin aikana. Olimme juuri menneet alas vilkkaan metroaseman laiturille, kun luoksemme tuli pieni tyttö, joka sanoi hiljaa: ”Olen eksynyt. En löydä isoäitiäni.” Tyttö oli nähnyt rintamainoskorttimme ja tiesi, että olemme Jehovan todistajia. Hän oli hyvin urhoollinen eikä itkenyt. Kanssamme ollut kierrosvalvojan vaimo otti hänet hoiviinsa ja vei hänet stadionin löytötavaraosastolle. Pian tyttö pääsi isoäitinsä luo. Oli koskettavaa nähdä, että pienellä tytöllä oli tuossa väenpaljoudessa niin suuri luottamus.

Toukokuussa 2001 Ukrainaan tuli veljiä monista maista uuden haaratoimistomme vihkiäisiin. Sunnuntaiaamuna stadionilla pidettiin erikoispuhe, jonka jälkeen veljiä ja sisaria tuli tien täydeltä kiertokäynnille uuteen Beteliin. Se oli unohtumaton näky. Olin liikuttunut nähdessäni nämä rauhalliset ja järjestykselliset ystävät. Ymmärsin yhä syvemmin, miten miellyttävää on palvella Jumalaa.

KOETTELEVA MUUTOS

Valitettavasti Johnilla todettiin vuonna 2004 syöpä. Tämän sairauden hoitamiseksi lähdimme Kanadaan. Ensimmäinen kemoterapiajakso oli melkein liikaa hänen elimistölleen, ja hän joutui olemaan muutamia viikkoja tehohoidossa. Onneksi hän palasi tajuihinsa. Vaikka hän ei juuri pystynyt puhumaan, hänen silmänsä kertoivat aina arvostuksesta niitä kohtaan, jotka kävivät hänen luonaan.

Hän ei kuitenkaan toipunut sairaudestaan vaan kuoli saman vuoden syksyllä. Tunsin, että iso osa minusta oli poissa. John ja minä olimme kovasti nauttineet Jehovan palvelemisesta yhdessä. Mitä minä nyt tekisin? Päätin palata Ukrainaan. Olen ollut hyvin kiitollinen Betel-perheen ja seurakunnan osoittamasta lämpimästä rakkaudesta.

Tekemissämme valinnoissa ei ole mitään katumista. Elämä on ollut miellyttävää parhaassa mahdollisessa seurassa. Tiedän, että Jehovan hyvyydestä on vielä paljon opittavaa, ja toivon voivani jatkaa hänen palvelemistaan ikuisesti, koska olen saanut kokea hänen vierellään monenlaista miellyttävää.

[Huomioteksti s. 6]

”Tekemissämme valinnoissa ei ole mitään katumista.”

[Kuva s. 3]

Naimisiin mennessämme

[Kuva s. 4]

Erikoistienraivaajana Red Lakessa Ontariossa

[Kuva s. 5]

Johnin kanssa Ukrainassa vuonna 2002