Kertonut Elva Gjerde

Noin 70 vuotta sitten eräs kodissamme käynyt vieras esitti isälleni ehdotuksen, joka muutti täysin elämäni. Tuosta merkityksellisestä päivästä lähtien monilla muillakin on ollut suuri vaikutus minuun. Samalla olen saanut kallisarvoisen ystävyyssuhteen, jota arvostan enemmän kuin mitään muuta.

SYNNYIN Sydneyssä Australiassa vuonna 1932. Vanhempani uskoivat Jumalaan mutta eivät käyneet kirkossa. Äiti opetti, että Jumala tarkkaili toimiani kaiken aikaa ja rankaisisi minua, jos olisin tuhma. Tämän vuoksi Jumala tuntui minusta pelottavalta. Silti Raamattu kiinnosti minua. Kun tätini kävi meillä viikonloppuisin, kuulin häneltä monia mielenkiintoisia Raamatun kertomuksia. Odotin aina kovasti hänen vierailujaan.

Ollessani teini-ikäinen isä luki kirjasarjan, jonka äiti oli hankkinut eräältä iäkkäältä Jehovan todistaja -naiselta. Isä piti lukemastaan niin paljon, että suostui tutkimaan Raamattua todistajien kanssa. Eräänä iltana raamatuntutkistelun ollessa meneillään isä sai minut kiinni salakuuntelusta. Hän oli lähettämäisillään minut takaisin vuoteeseen, kun tutkistelua johtava todistaja sanoi: ”Anna toki Elvan tulla mukaan.” Tämä ehdotus merkitsi alkua uudenlaiselle elämälle ja ystävyyssuhteelleni tosi Jumalaan, Jehovaan.

Pian isä ja minä aloimme käydä seurakunnan kokouksissa. Se mitä isä oppi, sai hänet tekemään muutoksia elämässään – jopa kehittämään itsehillintää. Tämä kannusti äitiä ja isoveljeäni Frankia * lähtemään kokouksiin. Me kaikki neljä edistyimme, ja lopulta meidät kastettiin Jehovan todistajiksi. Siitä lähtien monet iäkkäät ovat elämäni eri vaiheissa vaikuttaneet minuun myönteisesti.

URANVALINTA

Teini-ikäisenä viihdyin seurakuntamme iäkkäiden ystävien parissa. Yksi heistä oli sisar Alice Place, joka oli ensimmäisenä saarnannut perheellemme. Hänestä tuli minulle kuin isoäiti. Hän valmensi minua kenttäpalveluksessa ja kannusti minua edistymään kohti kastetta. Saavutin tuon tavoitteen 15-vuotiaana.

Myös Percy ja Madge (Margaret) Dunham olivat minulle läheisiä. Tällä iäkkäällä pariskunnalla oli suuri vaikutus tulevaisuuteeni. Pidin nimittäin matematiikasta ja halusin kovasti päästä opettamaan tuota ainetta. Percy ja Madge olivat 1930-luvulla palvelleet lähetystyöntekijöinä Latviassa. Kun toinen maailmansota puhkesi Euroopassa,  heidät kutsuttiin Australian Beteliin, joka sijaitsi Sydneyssä. He olivat aidosti kiinnostuneita minusta ja kertoivat monia jännittäviä kokemuksia lähetystyöstä. Tajusin hyvin, että Raamatun opettaminen tuo paljon enemmän tyydytystä kuin matematiikan opettaminen. Siksi päätin, että minusta tulisikin lähetystyöntekijä.

Dunhamit kannustivat minua tienraivaukseen, jotta voisin valmistautua lähetystyöhön. Niinpä vuonna 1948 ollessani 16-vuotias liityin kymmenen muun iloisen nuoren joukkoon, jotka palvelivat tienraivaajina kotiseurakunnassani Hurstvillessa Sydneyssä.

Seuraavien neljän vuoden aikana toimin tienraivaajana vielä neljässä kaupungissa Uudessa Etelä-Walesissa ja Queenslandissa. Yksi ensimmäisistä raamatuntutkisteluoppilaistani oli Betty Law (nykyään Remnant). Tämä huomaavainen tyttö oli kaksi vuotta minua vanhempi. Ollessani myöhemmin Cowrassa, joka sijaitsee noin 230 kilometriä Sydneystä länteen, hänestä tuli tienraivaustoverini. Vaikka työskentelimme yhdessä vain lyhyen ajan, ystävyytemme on säilynyt.

Saatuani nimityksen erikoistienraivaajaksi muutin Narranderaan, 220 kilometriä Cowrasta lounaaseen. Uusi toverini oli innokas tienraivaaja Joy Lennox (nykyään Hunter), joka hänkin oli minua kaksi vuotta vanhempi. Olimme kaupungin ainoat Jehovan todistajat. Asuimme vieraanvaraisen pariskunnan Ray ja Esther Ironsin luona. He ja heidän poikansa sekä kolme tytärtään olivat kiinnostuneita totuudesta. Ray ja hänen poikansa työskentelivät arkisin eräällä maatilalla kaupungin ulkopuolella, kun taas Esther ja tytöt pitivät majataloa. Aina sunnuntaisin Joy ja minä valmistimme suuren aterian Ironsin perheelle ja yli kymmenelle majatalon asukkaalle, jotka olivat nälkäisiä rautatieläisiä. Tämä työ kattoi osan vuokrastamme. Saatuamme paikat puhtaiksi tarjosimme Ironsin perheelle maittavan hengellisen aterian – viikoittaisen Vartiotornin tutkistelun. Ray, Esther ja heidän neljä lastaan omaksuivat totuuden, ja heistä tuli Narranderan seurakunnan ensimmäisiä jäseniä.

Vuonna 1951 olin Jehovan todistajien piirikonventissa Sydneyssä. Menin siellä erikoiskokoukseen, joka oli järjestetty lähetystyöstä kiinnostuneille tienraivaajille. Kokous pidettiin suuressa teltassa yli 300 läsnäolijalle. Puhujana oli Nathan Knorr Brooklynin Betelistä, ja me kuuntelimme tarkkaavaisina hänen jokaista sanaansa. Hän korosti, että oli kiireellisen tärkeää viedä hyvää uutista joka puolelle maapalloa. Monet kokouksessa läsnä olleista tienraivaajista panivat myöhemmin alulle Valtakunnan työtä Tyynenmeren eteläosissa ja muissa paikoissa. Suureksi ilokseni olin yksi niistä 17 australialaisesta, jotka kutsuttiin Gilead-koulun 19. kurssille vuonna 1952. Ollessani vasta 20-vuotias unelmani lähetystyöstä oli toteutumassa!

JOUDUN KORJAAMAAN AJATTELUANI

Gileadissa saamani opetus sekä toisten seura eivät ainoastaan lisänneet Raamatun tuntemustani ja vahvistaneet uskoani, vaan myös vaikuttivat ratkaisevasti persoonallisuuteeni. Olin vielä nuori, ja odotukseni olivat epärealistisia. Vaadin täydellisyyttä niin itseltäni kuin muiltakin. Jotkin näkemykseni olivat äärimmäisiä. Esimerkiksi kun näin veli Knorrin pelaavan leppoisaa pallopeliä joidenkin nuorten beteliläisten kanssa, olin järkyttynyt.

Gilead-koulun opettajien – jotka kaikki olivat tarkkanäköisiä ja joilla oli takanaan vuosien kokemus – on täytynyt huomata ongelmani. He  osoittivat kiinnostusta minua kohtaan ja auttoivat minua korjaamaan ajatteluani. Vähitellen opin ymmärtämään, että Jehova ei ole ankara ja vaativa vaan rakastava ja arvostava Jumala. Jotkut oppilastoverinikin auttoivat minua. Muistan yhden heistä sanoneen: ”Elva, Jehova ei ruoski meitä. Älä ole niin ankara itseäsi kohtaan.” Hänen rehelliset sanansa koskettivat sydäntäni.

Gileadin jälkeen neljä luokkatoveriani ja minut lähetettiin Namibiaan Afrikkaan. Pian johdimme yhteensä 80:tä raamatuntutkistelua. Pidin kovasti Namibiasta ja lähetystyöstä, mutta olin rakastunut erääseen samalla Gilead-kurssilla olleeseen veljeen, joka oli määrätty Sveitsiin. Niinpä oltuani vuoden Namibiassa minäkin muutin Sveitsiin. Mentyämme naimisiin siirryin mieheni rinnalle kierrostyöhön.

KOEN SYVÄN PETTYMYKSEN

Kun olimme viettäneet viisi miellyttävää vuotta kierrostyössä, meidät kutsuttiin palvelemaan Sveitsin Beteliin. Betel-perheessä minua innosti se, että ympärilläni oli monia hengellisesti kypsiä iäkkäitä veljiä ja sisaria.

Pian tämän jälkeen koin ankaran iskun: Kävi ilmi, että mieheni oli ollut uskoton minulle ja Jehovalle. Sitten hän jätti minut. Jouduin aivan pois tolaltani! En tiedä, miten olisin selvinnyt ilman Betel-perheeseen kuuluvien iäkkäiden ystävien rakkautta ja tukea. He kuuntelivat minua, kun minun oli saatava puhua, ja antoivat minun olla rauhassa, kun se oli tarpeen. Heidän lohduttavat sanansa ja ystävälliset tekonsa tukivat minua tuntiessani sanoin kuvaamatonta tuskaa ja auttoivat minua pääsemään entistä lähemmäs Jehovaa.

Muistelin myös vuosia aiemmin kuulemiani viisaita ajatuksia, joita koettelemuksissa karaistuneet iäkkäät ystävät olivat esittäneet. Esimerkiksi Madge Dunham sanoi kerran minulle: ”Palvellessasi Jehovaa tulet kohtaamaan monia koettelemuksia, mutta suurimmat koetukset saattavat tulla sinulle läheisten ihmisten taholta. Vetäydy silloin lähelle Jehovaa. Muista, että palvelet häntä etkä epätäydellisiä ihmisiä!” Madgen neuvo ohjasi minut monien synkkien hetkien läpi. Päätin, etten koskaan anna mieheni erehdysten etäännyttää minua Jehovasta.

Aikanaan minusta näytti parhaalta palata tienraivaajaksi Australiaan, lähemmäksi sukulaisiani. Laivamatkalla kotiin kävin monia eloisia raamatullisia keskusteluja joidenkin matkustajien kanssa. Heidän joukossaan oli hiljainen norjalaismies Arne Gjerde. Hän piti kuulemastaan. Myöhemmin hän vieraili minun ja sukulaisteni luona Sydneyssä. Hän edistyi nopeasti hengellisissä asioissa ja omaksui totuuden. Vuonna 1963 Arne ja minä menimme naimisiin, ja kaksi vuotta myöhemmin meille syntyi Gary-poika.

UUSI MENETYS

Arne, Gary ja minä iloitsimme onnellisesta perhe-elämästä. Pian Arne laajensi taloamme, jotta ikääntyneet vanhempani voisivat asua kanssamme. Kuuden vuoden päästä avioitumisestamme meitä kohtasi uudenlainen isku: Arnella todettiin aivosyöpä. Kävin joka päivä hänen luonaan sairaalassa, kun hänelle annettiin pitkä jakso sädehoitoa. Ensin hänen tilansa koheni, mutta sitten se alkoi huonontua ja hän sai aivohalvauksen. Minulle sanottiin, että Arnella oli vain muutama viikko elinaikaa. Hän kuitenkin  selviytyi. Lopulta hän pääsi kotiin, missä sain hänet pikkuhiljaa kuntoutumaan. Aikanaan hän pystyi jälleen kävelemään ja jatkamaan palvelustaan seurakunnan vanhimpana. Hänen iloinen mielenlaatunsa ja hyvä huumorintajunsa auttoivat häntä toipumaan ja tekivät minulle helpommaksi huolehtia hänestä.

Viimein vuonna 1986 Arnen terveys alkoi taas heiketä. Siihen mennessä vanhempani olivat kuolleet, joten muutimme Sydneyn ulkopuolelle kauniille Sinisten vuorten alueelle, joka sijaitsi lähempänä ystäviämme. Myöhemmin Gary avioitui ihastuttavan kristityn sisaren, Karinin, kanssa. He ehdottivat, että me kaikki neljä asuisimme saman katon alla. Muutaman kuukauden kuluttua muutimmekin lähelle sitä paikkaa, jossa Arne ja minä olimme asuneet.

Elämänsä viimeiset puolitoista vuotta Arne oli vuoteenomana ja tarvitsi jatkuvaa hoitoa. Koska jouduin olemaan suurimman osan ajasta kotona, käytin joka päivä kaksi tuntia Raamatun ja raamatullisten julkaisujen tutkimiseen. Noiden tutkimistuokioiden aikana löysin paljon viisaita neuvoja siitä, miten selviytyä tilanteessani. Lisäksi meillä kävi seurakuntamme iäkkäitä ystäviä, joista joillakuilla oli ollut samanlaisia koettelemuksia. Heidän vierailunsa totisesti nostivat mielialaani! Arne kuoli huhtikuussa 2003 uskoen lujasti ylösnousemukseen.

SUURIN TUKI

Nuorena minulla oli epärealistisia odotuksia. Huomasin kuitenkin, että elämä muodostuu harvoin sellaiseksi kuin haluaisimme. Olen nauttinut lukemattomista siunauksista ja kokenut myös kaksi suurta tragediaa – menettänyt uskottomuuden vuoksi yhden kumppanin ja sairauden vuoksi toisen. Elämäni varrella olen etsinyt ohjausta ja lohdutusta useista lähteistä. Silti suurin tukeni on ”Ikiaikainen” eli Jehova Jumala (Dan. 7:9). Hänen ohjeensa ovat muovanneet persoonallisuuttani ja tuoneet minulle palkitsevia kokemuksia lähetystyössä. Ongelmien kohdatessa Jehovan rakkaudellinen huomaavaisuus on ”tukenut minua” ja hänen lohdutuksensa ovat ”hyväilleet sieluani” (Ps. 94:18, 19). Olen myös ilokseni saanut rakkautta ja tukea omaisiltani sekä tosi tovereilta, ”jotka ovat syntyneet ahdingon varalle” (Sananl. 17:17). Monet näistä ovat olleet viisaita iäkkäitä ystäviä.

”Eikö iäkkäiden joukossa ole viisautta ja päivien paljous tuo ymmärrystä?” kysyi patriarkka Job (Job 12:12). Kun ajattelen elämääni taaksepäin, voin sanoa, että vastaus on myöntävä. Iäkkäiden viisaat neuvot ovat auttaneet minua, heidän lohdutuksensa on tukenut minua, ja heidän ystävyytensä on rikastuttanut elämääni. Olen onnellinen siitä, että heidän seuransa on kiehtonut minua.

Nyt 80-vuotiaana kuulun itsekin iäkkäiden joukkoon. Kokemusteni ansiosta vaistoan herkästi, mitä muut iäkkäät tarvitsevat. Minusta on edelleenkin mukavaa käydä heidän luonaan ja auttaa heitä. Mutta nautin myös nuorten seurasta. Heidän energisyytensä on virkistävää ja intonsa tarttuvaa. Kun he kaipaavat minulta opastusta ja tukea, olen mielelläni heidän käytettävissään.

[Alaviite]

[Kuva s. 14]

Tienraivaajana Joy Lennoxin kanssa Narranderassa

[Kuva s. 15]

Sveitsin Betel-perheen jäsenten kanssa vuonna 1960

[Kuva s. 16]

Huolehdin Arnesta hänen sairastaessaan.