VUONNA 1886 lähetettiin Alleghenyssä Pennsylvaniassa sijaitsevasta Raamattutalosta sata kappaletta Tuhatvuotissarastus-kirjasarjan ensimmäistä osaa Chicagoon Illinoisiin. Charles Taze Russell toivoi, että ihmiset voisivat saada tätä uutta julkaisua kirjakaupoista. Yksi Yhdysvaltojen suurimmista uskonnollisia kirjoja välittävistä liikeyrityksistä oli luvannut ottaa Tuhatvuotissarastus-kirjan myyntiin. Mutta kahden viikon kuluttua koko lähetys tuli takaisin Raamattutalolle.

Kertoman mukaan eräs tunnettu saarnamies oli tuohtunut huomatessaan, että Tuhatvuotissarastus-kirja oli näytteillä hänen kirjojensa vieressä. Hän sanoi kiukkuisesti, että jos tuo julkaisu pysyisi hyllyssä, hän ja kaikki hänen kuuluisat evankeliset ystävänsä siirtäisivät sekä kirjansa että liiketoimintansa muualle. Vastahakoisesti yritys palautti Sarastus-kirjat. Kirjasta oli lisäksi valmistettu mainoksia sanomalehtiin, mutta vastustajat pitivät huolen siitä, että mainossopimukset peruttiin. Miten tämä uusi julkaisu sitten tavoittaisi totuuden etsijät?

Tärkeään osaan nousivat niin sanotut kolporteeraajat. * Vuoden 1881 Siionin Vartiotornissa oli ilmoitettu, että tarvittiin tuhat saarnaajaa levittämään raamatullista kirjallisuutta koko ajallaan. Vaikka kolporteeraajia olikin vain muutamia satoja, he kylvivät laajalti totuuden siemeniä painetussa muodossa. Vuoteen 1897 mennessä oli levitetty melkein miljoona Sarastus-kirjaa, paljolti kolporteeraajien ansiosta. Useimmat heistä elivät niiden pienten korvausten turvin, joita he saivat kirjoista ja Vartiotornin tilauksista.

Keitä nämä pelottomat kolporteeraajat olivat? Jotkut alkoivat toimia tässä tehtävässä alle 20-vuotiaina, toiset taas myöhemmällä iällä. Mukana oli monia lapsettomia aviopareja ja naimattomia kristittyjä, mutta joukkoon liittyi myös useita perheitä. Vakituiset kolporteeraajat tekivät pitkiä päiviä, ja apulaiskolporteeraajat työskentelivät tunnin pari päivässä. Tietenkään kaikkien terveydentila tai olosuhteet eivät sallineet heidän palvella kolporteeraajina. Vuonna 1906 pidetyssä konventissa kuitenkin sanottiin niille, joille se oli mahdollista, ettei heidän tarvinnut olla ”kovin oppineita eikä kovin lahjakkaita eikä osata puhua kuin enkelit”.

Melkein kaikissa maanosissa tavalliset ihmiset saivat aikaan poikkeuksellisen hyviä tuloksia.  Muuan veli arvioi levittäneensä seitsemässä vuodessa 15 000 kirjaa. Silti hän sanoi: ”En ryhtynyt kolporteeraajaksi myydäkseni kirjoja vaan pikemminkin todistaakseni Jehovasta ja hänen totuudestaan.” Minne tahansa kolporteeraajat menivätkin, sinne totuuden siemenet juurtuivat ja siellä syntyi lisää raamatuntutkijoiden ryhmiä.

Papit halveksivat kolporteeraajia ja sanoivat heidän olevan pelkkiä kirjojen kaupustelijoita. Vuoden 1892 Vartiotornissa huomautettiin: ”Harvat tunnistavat nämä kolporteeraajat Herran todellisiksi edustajiksi tai tunnustavat sitä arvokkuutta, jonka Herra näkee heidän nöyryydessään ja uhrautuvaisuudessaan.” Kolporteeraajien elämä ei todellakaan ollut ”pelkkää ruusuilla tanssimista”, kuten eräs heistä asian ilmaisi. Kulkuvälineinä he käyttivät lähinnä vankkatekoisia kenkiä ja polkupyöriä. Siellä missä raha oli tiukassa, kolporteeraajat vaihtoivat kirjoja ruokaan. Kenttäpäivän jälkeen saarnaajat palasivat väsyneinä mutta onnellisina telttoihin ja vuokrahuoneisiin. Myöhemmin otettiin käyttöön kolporteerausvaunut, omatekoiset asuntovankkurit, jotka säästivät paljon aikaa ja rahaa. *

Chicagossa vuonna 1893 pidetystä konventista lähtien jotkin konventtiohjelman osuudet oli tarkoitettu erityisesti kolporteeraajille. Niissä kerrottiin eloisia kokemuksia, esitettiin ehdotuksia saarnaamismenetelmistä ja annettiin käytännön neuvoja. Kerran veli Russell kehotti ahkeria saarnaajia nauttimaan tukevan aamiaisen sekä aamupäivällä lasillisen maitoa ja kuumana päivänä jäätelösoodan.

Niillä kolporteeraajilla, jotka etsivät itselleen työtoveria, oli konventtiasussaan keltainen nauha. Uudemmat kolporteeraajat lyöttäytyivät yhteen kokeneempien kanssa. Tällaista valmennusta selvästi tarvittiin, sillä eräskin uusi kolporteeraaja oli hermostuksissaan esittänyt kirjoja sanomalla: ”Ette kai halua näitä, vai mitä?” Onneksi puhuteltava halusi kirjat, ja myöhemmin hänestä tuli sisar.

Muuan veli mietti, pitäisikö hänen pysyä taloudellisesti tuottoisassa asemassaan ja lahjoittaa tuhat dollaria vuodessa työmme hyväksi vai aloittaa kolporteeraus. Veljelle sanottiin, että Herra arvostaisi kumpaakin vaihtoehtoa mutta ajan antaminen suoraan Herralle toisi suurempia siunauksia. Mary Hinds katsoi kolporteeraustyön olevan ”paras tapa tehdä eniten hyvää mahdollisimman monelle ihmiselle”. Ja ujo Alberta Crosby sanoi: ”Rakkauteni kolporteeraukseen kasvaa päivä päivältä.”

Vielä nykyäänkin monet näiden innokkaiden kolporteeraajien lihalliset ja hengelliset jälkeläiset vaalivat hengellistä perintöään. Jos suvussasi ei ole ollut ketään kolporteeraajaa tai tienraivaajaa, voisitko panna tällaisen perinteen alulle? Sinunkin rakkautesi kokoaikaiseen saarnaamistyöhön tulee kasvamaan päivä päivältä.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 32]

Heidän ei tarvinnut olla ”kovin oppineita eikä kovin lahjakkaita eikä osata puhua kuin enkelit”.

[Kuva s. 31]

Kolporteeraaja A. W. Osei Ghanassa noin vuonna 1930

[Kuvat s. 32]

Ylempi kuva: kolporteeraajat Edith Keen ja Gertrude Morris Englannissa noin vuonna 1918; alempi kuva: Stanley Cossaboom ja Henry Nonkes Yhdysvalloissa vierellään tyhjiä laatikoita, joiden sisältämät kirjat he olivat levittäneet