Kertonut Max Lloyd

Myöhään eräänä iltana vuonna 1955 muuan toinen lähetystyöntekijä ja minä olimme määräalueellamme Paraguayssa Etelä-Amerikassa. Vihainen väkijoukko piiritti talon, jossa olimme, ja huusi: ”Meidän jumalamme on verenhimoinen jumala, ja hän haluaa gringojen verta.” Miten me gringot (ulkomaalaiset) olimme päätyneet sinne?

MINUN osaltani kaikki oli alkanut vuosia aiemmin Australiassa, jossa vartuin. Siellä Jehova ryhtyi opettamaan minulle, miten tehdä hänen tahtonsa. Vuonna 1938 isäni hankki eräältä Jehovan todistajalta Viholliset-kirjan. Hän ja äiti olivat jo pettyneet paikallisiin pappeihin, koska nämä sanoivat joidenkin Raamatun osien olevan satua. Noin vuotta myöhemmin vanhempani kastettiin Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi. Tuosta ajasta lähtien Jehovan tahdon tekemisestä tuli perheellemme elämän tärkein asia. Seuraavaksi kastettiin sisareni Lesley, joka oli viisi vuotta minua vanhempi, ja minä kävin kasteella vuonna 1940 ollessani yhdeksänvuotias.

Pian toisen maailmansodan sytyttyä Jehovan todistajien raamatullisen kirjallisuuden painaminen ja levittäminen kiellettiin Australiassa. Niinpä opin jo lapsena, miten selittää uskoni perusteita vain Raamatun avulla. Otin tavallisesti Raamatun mukaani kouluun voidakseni näyttää siitä, miksi en tervehtinyt lippua tai tukenut kansojen sotatoimia. (2. Moos. 20:4, 5; Matt. 4:10; Joh. 17:16; 1. Joh. 5:21.)

Monet koulutoverini karttelivat minua, koska minut oli leimattu ”saksalaisten vakoojaksi”. Siihen aikaan koulussa esitettiin elokuvia. Ennen elokuvan alkamista kaikkien odotettiin nousevan seisomaan ja laulavan maan kansallislaulun. Kun jäin istumaan, pari kolme poikaa yritti yleensä saada minut ylös vetämällä hiuksistani. Viimein minut erotettiin koulusta siksi, että pidin kiinni raamatullisista uskonkäsityksistäni. Pystyin kuitenkin käymään kotoa käsin kirjekursseja.

SAAVUTAN LOPULTA TAVOITTEENI

Olin ottanut tavoitteekseni aloittaa kokoaikaisen palveluksen tienraivaajana, kun täyttäisin 14 vuotta. Niinpä petyin kovasti vanhempieni sanoessa, että minun täytyisi ensin etsiä työpaikka ja käydä töissä. He vaativat minua maksamaan asunnosta ja ruoasta mutta lupasivat, että saisin aloittaa tienraivauksen 18-vuotiaana. Tämä johti toistuviin keskusteluihin ansaitsemistani rahoista. Vakuutin haluavani säästää ne tienraivausta varten, mutta he ottivat ne minulta.

 Kun vihdoin koitti aika aloittaa tienraivaus, vanhempani kävivät kanssani keskustelun, jossa he selittivät tallettaneensa rahani pankkitilille. Sitten he antoivat ne kaikki takaisin voidakseni ostaa vaatteita ja muuta sellaista, mitä tarvitsisin tienraivaajana. Näin he opettivat minua huolehtimaan itse ylläpidostani sen sijaan että olisin odottanut apua muilta. Jälkeenpäin ajatellen tämä valmennus oli erittäin hyödyllistä.

Lesleyn ja minun varttuessa kotonamme majoittui usein tienraivaajia, ja meistä oli mukava käydä heidän kanssaan kenttäpalveluksessa. Käytimme viikonloput talosta-taloon-työhön, kadulla todistamiseen ja raamatuntutkistelujen johtamiseen. Seurakunnanjulistajat pyrkivät noina vuosina olemaan kentällä 60 tuntia kuussa. Äiti saavutti melkein aina tuon tavoitteen ja näytti siten Lesleylle ja minulle erinomaista esimerkkiä.

TIENRAIVAAJANA TASMANIASSA

Ensimmäinen tienraivausalueeni oli Australialle kuuluvassa Tasmanian saaressa, jossa sisareni ja hänen aviomiehensä jo palvelivat. Pian saapumiseni jälkeen he kuitenkin lähtivät sieltä osallistuakseen Gilead-koulun 15. kurssille. Olin hyvin ujo, enkä ollut koskaan ennen ollut poissa kotoa. Jotkut arvelivat, että jaksaisin uudella alueella vain kolmisen kuukautta. Mutta ennen kuin oli kulunut vuottakaan, vuonna 1950, minut nimitettiin ryhmänpalvelijaksi, jota nykyään vastaa vanhimmiston koordinaattori. Myöhemmin sain nimityksen erikoistienraivaajaksi, ja eräästä toisesta nuoresta veljestä tuli toverini.

Alueenamme oli syrjäinen kuparikaivoskaupunki, jossa ei ollut ennestään todistajia. Saavuimme sinne bussilla illansuussa. Ensimmäisen yön vietimme eräässä vanhassa hotellissa. Kun seuraavana päivänä todistimme talosta taloon, kyselimme ihmisiltä huonetta, jossa voisimme asua. Loppupäivästä muuan mies kertoi, että presbyteerisen kirkon vieressä sijaitseva papin talo oli tyhjillään, ja kehotti meitä puhumaan siitä diakonin kanssa. Tämä oli ystävällinen ja luovutti talon käyttöömme. Tuntui erikoiselta astua päivittäin ulos pappilasta ja lähteä saarnaamaan.

Alue oli hedelmällistä. Kävimme hienoja keskusteluja ja aloitimme monia raamatuntutkisteluja. Kun kirkon johtajat saaren pääkaupungissa saivat tietää tästä ja kuulivat, että papin asunnossa asui Jehovan todistajia, he vaativat diakonia ajamaan meidät heti ulos. Olimme jälleen ilman majapaikkaa!

Saarnattuamme seuraavana päivänä monta tuntia aloimme ennen illan tuloa etsiä paikkaa, jossa voisimme viettää yön. Parhaalta vaihtoehdolta näytti urheilukentän katsomo. Kätkimme matkalaukkumme sinne ja palasimme todistamaan. Ilta alkoi jo pimetä, mutta päätimme käydä vielä muutamassa kadun jäljellä olevassa talossa. Yhdessä niistä muuan mies tarjosi käyttöömme  pientä kahden huoneen taloa tonttinsa perältä.

KIERROSTYÖ JA GILEAD

Saarnattuani tuolla alueella noin kahdeksan kuukautta Australian haaratoimisto pyysi minua palvelemaan kierrosvalvojana. Tämä järkytti minua, sillä olin vasta 20-vuotias. Parin viikon valmennuksen jälkeen aloin vierailla säännöllisesti seurakunnissa niiden rohkaisemiseksi. Vaikka melkein kaikki olivat minua iäkkäämpiä, he eivät halveksineet nuoruuttani vaan arvostivat työtä, jota tein.

Matkat seurakunnasta toiseen taittuivat hyvin vaihtelevasti. Yhdellä viikolla kuljin bussilla, toisella viikolla raitiovaunulla ja sitten autolla tai moottoripyörän kyydissä matkalaukku ja kenttäsalkku käsissäni. Oli suuri ilo asua toisten todistajien luona. Eräs ryhmänpalvelija halusi välttämättä majoittaa minut taloonsa, vaikka se oli vielä keskeneräinen. Minulle tehtiin vuode kylpyammeeseen, mutta viikosta tuli meille hengellisesti erittäin virkistävä!

Koin jälleen yllätyksen, kun minua vuonna 1953 kehotettiin anomaan Gilead-koulun 22. kurssille. Olin paitsi iloinen myös hiukan huolissani. Minkä vuoksi? Kun sisareni Lesley ja hänen miehensä olivat valmistuneet Gileadista 30. heinäkuuta 1950, heidät oli lähetetty Pakistaniin. Vajaan vuoden kuluttua Lesley sairastui ja kuoli siellä. Mietin, miltä vanhemmistani tuntuisi, jos lähtisin jonnekin kauas niin pian tämän tapauksen jälkeen. He kuitenkin sanoivat: ”Mene ja palvele Jehovaa missä tahansa, minne hän sinut lähettää.” Tämä olikin viimeinen kerta, kun näin isän. Hän kuoli 1950-luvun lopussa.

Ennen pitkää astuin laivaan viiden muun australialaisen kanssa ja aloitin kuuden viikon merimatkan kohti New Yorkia. Matkalla luimme Raamattua, tutkimme ja todistimme toisille matkustajille. Ennen kuin menimme kouluun South Lansingiin New Yorkin osavaltion pohjoisosaan, osallistuimme heinäkuussa 1953 Yankee-stadionilla pidettyyn kansainväliseen konventtiin. Läsnä oli enimmillään 165 829 henkeä.

Gilead-luokkamme 120 oppilasta tulivat eri puolilta maapalloa. Saimme tietää aluemääräyksemme vasta päättäjäispäivänä. Heti tilaisuuden tullen ryntäsimme Gilead-koulun kirjastoon etsimään tietoa maista, joihin meidät lähetettäisiin. Sain selville, että määrämaassani Paraguayssa oli tapahtunut monia poliittisia vallankumouksia. Eräänä aamuna vähän sinne saapumiseni jälkeen kysyin muilta lähetystyöntekijöiltä, mitä yöllä oikein oli juhlittu. He sanoivat hymyillen: ”Olet kokenut elämäsi ensimmäisen vallankumouksen. Katsohan ulos etuovesta.” Joka puolella näkyi sotilaita!

JÄRISYTTÄVÄ KOKEMUS

Lähdin kerran kierrosvalvojan mukaan vierailulle erääseen syrjäiseen seurakuntaan, jossa  näyttäisimme elokuvan Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa. Matkustimme kahdeksan yhdeksän tuntia – ensin junalla, sitten hevoskärryillä ja lopuksi härkävankkureilla. Kuljetimme mukanamme generaattoria ja elokuvaprojektoria. Saavuttuamme viimein perille kävimme seuraavana päivänä maalaistaloissa ja kutsuimme kaikkia katsomaan tuona iltana näytettävää elokuvaa. Tilaisuuteen tuli noin 15 ihmistä.

Kun elokuva oli pyörinyt parikymmentä minuuttia, meitä käskettiin menemään mahdollisimman nopeasti sisälle taloon. Kahmaisimme projektorin kainaloomme ja tottelimme käskyä. Juuri silloin taloa piirittäneet miehet alkoivat ammuskella ja huutaa: ”Meidän jumalamme on verenhimoinen jumala, ja hän haluaa gringojen verta.” Paikalla oli vain kaksi gringoa, ja minä olin toinen heistä! Elokuvaesitykseen tulleet pidättelivät väkijoukkoa murtautumasta taloon. Mutta aamukolmen maissa nuo vastustajat palasivat, alkoivat ammuskella ja uhkasivat tehdä meistä selvää, kun myöhemmin tuona päivänä palaisimme kaupunkiin.

Veljet ottivat yhteyttä seriffiin, ja hän tuli iltapäivällä kaksi hevosta mukanaan viemään meitä kaupunkiin. Paluumatkalla hän aina lähestyessämme pensaikkoa tai metsikköä veti esiin aseensa ja ratsasti edeltä tarkastamaan alueen. Huomasin, että hevonen oli tärkeä kulkuväline, joten hankin myöhemmin itsekin sellaisen.

LISÄÄ LÄHETYSTYÖNTEKIJÖITÄ

Saarnaamistyö menestyi edelleen hyvin papiston jatkuvasta vastustuksesta huolimatta. Vuonna 1955 saapui viisi uutta lähetystyöntekijää, heidän joukossaan nuori kanadalaissisar Elsie Swanson, joka oli valmistunut Gileadin 25. kurssilta. Olimme kumpikin jonkin aikaa haaratoimistossa ennen kuin hän sai määräyksen toisaalle. Hän oli omistanut elämänsä Jehovan palvelukseen, vaikkei saanutkaan paljon apua vanhemmiltaan, jotka eivät koskaan tulleet totuuteen. Elsie ja minä menimme naimisiin 31. joulukuuta 1957 ja asuimme sen jälkeen kaksistaan lähetyskodissa Paraguayn eteläosassa.

Kodissamme ei ollut juoksevaa vettä, vaan takapihalla oli kaivo. Käytössämme ei siis ollut suihkua, vesivessaa, pesukonetta eikä edes jääkaappia. Ostimme helposti pilaantuvat ruokatarvikkeet päivittäin. Mutta elämän yksinkertaisuus ja lämpimät suhteet seurakunnan veljiin ja sisariin tekivät tästä avioliittomme vaiheesta erittäin onnellisen.

 Mentyämme vuonna 1963 Australiaan tapaamaan äitiäni hän sai sydänkohtauksen – nähtävästi mielenliikutuksesta, jonka oman pojan näkeminen kymmenen vuoden jälkeen aiheutti. Kun lähestyi aika palata määräalueellemme Paraguayhin, meidän oli tehtävä yksi elämämme vaikeimmista ratkaisuista. Tulisiko meidän jättää äitini sairaalaan siinä toivossa, että joku pitäisi hänestä huolta, ja lähteä takaisin rakkaalle alueellemme Paraguayhin? Rukoiltuamme paljon Elsie ja minä päätimme jäädä hoitamaan äitiä. Pystyimme huolehtimaan tästä tehtävästä kokoaikaisen palveluksen ohessa, kunnes äiti kuoli vuonna 1966.

Australiassa sain toimia useita vuosia kierros- ja piirityössä ja opettaa vanhimpia Valtakunnan palveluskoulussa. Sen jälkeen elämässämme tapahtui jälleen muutos: minut nimitettiin Australian ensimmäisen haaratoimistokomitean jäseneksi. Kun sitten alettiin rakentaa uutta haaratoimistoa, sain tehtäväkseni palvella rakennuskomitean puheenjohtajana. Monien kokeneiden, yhteistoiminnallisten työntekijöiden avulla rakennettiin kaunis haaratoimisto.

Seuraavaksi minut siirrettiin palvelusosastolle, joka valvoo alueella suoritettavaa saarnaamistyötä. Minulla oli myös ilo vierailla vyöhykevalvojana muissa haaratoimistoissa eri puolilla maailmaa sekä auttaa ja rohkaista niissä työskenteleviä. Joissakin maissa uskoani vahvisti erityisesti niiden tapaaminen, jotka olivat viettäneet vuosia tai jopa vuosikymmeniä vankiloissa ja keskitysleireissä sen vuoksi, että he tottelivat uskollisesti Jehovaa.

NYKYINEN TEHTÄVÄMME

Palattuamme eräältä työntäyteiseltä vyöhykevierailulta vuonna 2001 sain kirjeen, jossa minua pyydettiin tulemaan Brooklyniin New Yorkiin palvellakseni vasta perustetussa Yhdysvaltojen haaratoimistokomiteassa. Harkittuamme kutsua rukoillen Elsie ja minä otimme sen vastaan ilomielin. Siitä on nyt yli 11 vuotta, ja olemme edelleen Brooklynissa.

Olen hyvin onnellinen siitä, että vaimoni tekee mielellään mitä tahansa, mitä Jehova pyytää. Olemme kumpikin nyt vähän yli 80-vuotiaita ja edelleen suhteellisen hyvässä kunnossa. Odotamme saavamme nauttia kautta ikuisuuden Jehovan opetuksesta samoin kuin niiden osaksi tulevista runsaista siunauksista, jotka tekevät jatkuvasti hänen tahtonsa.

[Huomioteksti s. 19]

Yhdellä viikolla kuljin bussilla, toisella viikolla raitiovaunulla ja sitten autolla tai moottoripyörän kyydissä matkalaukku ja kenttäsalkku käsissäni.

[Huomioteksti s. 21]

Odotamme saavamme nauttia kautta ikuisuuden Jehovan opetuksesta.

[Kuvat s. 18]

Vasemmalla: kierrostyössä Australiassa

Oikealla: vanhempani ja minä

[Kuva s. 20]

Hääpäivänämme 31. joulukuuta 1957