”EN KERTA kaikkiaan pysty saarnaamaan ovelta ovelle!” Tällaisen reaktion on ajatus vieraille ihmisille todistamisesta herättänyt monissa, jotka ovat vasta alkaneet tutkia Raamattua. Alussa olevat sanat esitti kuitenkin yksi niistä kokeneista puhujista ja Raamatun opettajista, joita kutsuttiin saarnaajaveljiksi.

Monet ”Siionin Vartiotornin” lukijat olivat jättäneet kirkkonsa ja kaipasivat nyt toisten Raamatun totuutta janoavien seuraa. Tämä lehti ehdotti, että sen lukijat etsisivät muita saman kalliin uskon omaavia ja kokoontuisivat säännöllisesti tutkimaan Raamattua. Vuodesta 1894 lähtien Vartiotorni-seura lähetti matkaedustajia käymään niiden ryhmien luona, jotka pyysivät vierailua. Valittaessa näitä kokeneita, uutteria miehiä – joita myöhemmin sanottiin saarnaajaveljiksi – kiinnitettiin huomiota siihen, että he olivat nöyriä, että heillä oli Raamatun tuntemusta sekä hyvä puhe- ja opetustaito ja että he osoittivat uskovansa lunnaisiin. Yleensä vierailu kesti vain yhden tai kaksi työntäyteistä päivää. Monet raamatuntutkijat saivat ensi kosketuksen kenttäpalvelukseen levittäessään jakeluilmoituksia, joissa mainostettiin saarnaajaveljen esitelmää. Hugo Riemer, josta tuli myöhemmin hallintoelimen jäsen, piti erään koulun tiloissa esitelmän illalla ja vastaili sitten raamatullisiin kysymyksiin aamuyöhön saakka. Väsymyksestään huolimatta hän kertoi iloisena, että kokous oli onnistunut erinomaisen hienosti.

Vartiotornissa todettiin, että saarnaajaveljien vierailujen pääasiallinen anti oli ”uskon huonekunnan” rakentaminen yksityiskodeissa pidettävien kokousten välityksellä. Lähialueiden raamatuntutkijat kerääntyivät näihin puhe- ja keskustelutilaisuuksiin. Sitten oli aika osoittaa kristillistä vieraanvaraisuutta. Maude Abbott oli nuorena tyttönä kuuntelemassa aamupäivän puhetta, jonka jälkeen kaikki kokoontuivat pihalle pitkän pöydän ääreen. ”Tarjolla oli paljon herkullista ruokaa: maalaiskinkkua, paistettua kanaa, monenlaisia leipiä, piirakkaa ja kakkua! Jokainen söi vatsansa aivan täyteen, ja kahden aikoihin menimme kuuntelemaan seuraavaa puhetta.” Maude kuitenkin tunnustaa: ”Silloin kaikki olivat puolinukuksissa.” Kauan palvellut saarnaajaveli Benjamin Barton huomautti kerran, että jos hän olisi syönyt kaikki hänelle tarjotut tuhdit ruoat, hänen vaelluksestaan olisi tullut loppu jo aikaa sitten. Viimein Brooklynissa sijaitsevasta päätoimistosta kirjoitettiin hyvää tarkoittavia sisaria koskeva ohje, että kaikkien asianosaisten kannalta olisi parasta, jos saarnaajaveljelle järjestettäisiin ”yksinkertaista arkiruokaa” ja ”häiriötön yöuni”.

Saarnaajaveljet olivat taitavia opettamaan ja elävöittämään aiheen käsittelyä kaavioilla, pienoismalleilla ja muilla havaintovälineillä. R. H. Barberin puheet olivat aina ”hengellisesti aromikkaita”. Isällinen W. J. Thorn puhui ”kuin vanhan ajan patriarkka”. Ollessaan kerran A-mallin Fordin kyydissä Shield Toutjian pyysi yhtäkkiä kuljettajaa pysäyttämään. Sitten hän hyppäsi ulos autosta, poimi muutamia luonnonkukkia ja improvisoi tovereilleen oppitunnin Jehovan luomakunnasta.

Matkatyön rasitukset olivat haaste erityisesti  keski-iässä oleville ja sen ylittäneille saarnaajaveljille. Joitakuita koetteli kuitenkin eniten se, että heidän työnsä painopiste muuttui. Heidän piti nyt ottaa johto talosta taloon saarnaamisessa. Vartiotornissa 15.3.1924 (engl.) sanottiin, että yksi tosi kristittyjen päätehtävistä ”on todistaa Valtakunnasta. Saarnaajaveljet lähetetään tätä tarkoitusta varten.”

Nähtävästi eräät saarnaajaveljet vastustivat muutosta, sillä he lopettivat matkatyön. Jotkut tilanteeseen tyytymättömät jopa keräsivät oman kannattajajoukon. Robie D. Adkins kertoo, miten muuan hyvänä puhujana tunnettu saarnaajaveli valitti katkerana: ”Osaan opettaa ainoastaan lavalta käsin. En kerta kaikkiaan pysty saarnaamaan ovelta ovelle!” Veli Adkins muistelee: ”Näin hänet seuraavan kerran vuoden 1924 konventissa Columbuksessa Ohiossa. Hän vaikutti siellä olevista ihmisistä kurjimmalta seisoessaan yksin pienen puun varjossa, surkeana tuhansien iloisten veljien joukossa. En tavannut häntä enää koskaan. Pian sen jälkeen hän jätti järjestön.” Toisaalta ”monet onnelliset veljet kulkivat ohi kantaen kirjoja autoihinsa”, selvästikin innokkaina todistamaan talosta taloon (Apt. 20:20, 21).

Vaikka useat saarnaajaveljet ehkä olivatkin yhtä hermostuneita kuin ne, joita heidän oli määrä valmentaa, he uppoutuivat työhön kokosydämisesti. Saksaa puhuva saarnaajaveli Maxwell G. Friend (Freschel) kirjoitti todistamisesta talosta taloon: ”Tämä piirre tekee saarnaajaveljen työstä entistäkin siunauksellisempaa.” Saarnaajaveli John A. Bohnet raportoi veljien suhtautuneen yleensä hyvin myönteisesti siihen, että Valtakunnan saarnaamista korostettiin. Hänen mukaansa suuri enemmistö ”halusi palavan innokkaasti taistella eturintamassa”.

Läpi vuosien uskollisilla matkavalvojilla on ollut myönteinen vaikutus veljiin ja sisariin. ”Huomasin jo pikkupoikana, miten arvokkaita ja hyödyllisiä saarnaajaveljien vierailut olivat”, sanoo pitkäaikainen todistaja Norman Larson. ”He ohjasivat minua oikeaan suuntaan.” Vielä nykyäänkin tällaiset uhrautuvat ja uskolliset matkavalvojat auttavat uskonveljiään ymmärtämään, että nämä tosiaan pystyvät saarnaamaan ovelta ovelle.

[Huomioteksti s. 32]

Saarnaajaveljen tulo oli iloinen tapaus!

[Kuva s. 31]

Benjamin Barton teki vuonna 1905 kiertomatkan, johon kuului peräti 170 vierailua.

[Kuva s. 32]

Saarnaajaveli Walter J. Thornista käytettiin lempinimeä ”Pappa” hänen isällisen, Kristuksen kaltaisen mielenlaatunsa vuoksi.

[Kuva s. 32]

J. A. Browne lähetettiin noin vuonna 1902 saarnaajaveljeksi Jamaikaan vahvistamaan ja rohkaisemaan 14:ää pientä ryhmää.

[Kuva s. 32]

Saarnaajaveljien työ vahvisti uskoa, lujitti kristillistä ykseyttä ja lähensi veljiä järjestöön.